Skyfall: James Bond ja isänmaallisuuden hyve

 

Skyfall palauttaa James Bondin kuoleman partaalta, sopivasti Bond-elokuvien 50. juhlavuoden kunniaksi. Skyfall ei ainoastaan tuo aivan uutta virtaa väsähtäneeseen saagaan, vaan se myös palaa James Bondin juurille. Bondin paluu opettaa jotakin isänmaallisuuden hyveestä – tai Britannian tapauksessa äidinmaallisuuden.   

Sekä yleisö että kriitikot ottivat omakseen Casino Royalen (2006), joka käynnisti James Bondin saagan jälleen kerran. Casino Royale esitteli myös uuden Bondin, Daniel Craigin. Tällä kertaa Bond kuvattiin enemmän rujona salamurhaajana kuin tyyliteltynä kosmopoliittina.

Vaikka Craig on mainio vihainen, valtionsa puolesta tappava Bond, olen sitä mieltä, että Casino Royale on huono elokuva. Tiukasta alkupuolen toiminnasta huolimatta elokuva on epätasapainoinen, ylipitkä ja tylsä. Lisäksi koko romanssi on epäuskottava. En voinut kuin nauraa, kun Bond ja hänen nuori rakastettunsa astuivat kevätsateesta sisään ja alkoivat sanailla hellyyksiä toisilleen. Romanttista komediaako tässä yritettiin?

Quantum of Solace (2008) oli Casino Royaleen verrattuna vielä suurempi pettymys: keskinkertainen Jason Bourne kopio vailla järkevää juonta. Käsikirjoittajien lakko näkyi. Konnakin oli tasapaksu. Tässä vaiheessa heitin jo toivoni menemään ja ängin vuorotellen Meduusan verkkoa ja Meduusan iskua DVD-soittimeen, kun halusin nähdä hyvää toimintajännäriä.

Uusi maailmanjärjestys, teknologia ja Jason Bourne olivat kutistaneet James Bondin elintilan pieneksi ja ottaneet hänen ekologisen lokeronsa haltuun. Odottelin uutista viimeisen dinosauruksen sukupuutosta.

Sitten taivas putosi niskaani. Skyfall siirtää Bondin samanaikaisesti 2000-luvulle ja palauttaa hänet juurilleen.

Draamaohjaaja Sam Mendesin rytmi on tiukka ja kerronta keskittyy hahmoihin. Casino Royalen epätasaisuudesta ei ole jälkeäkään, Quantum of Solaces sekoilu on haalistunut muisto. Huippukuvaaja Roger Deakins ottaa kaiken irti sateisesta Lontoosta, Shanghain neonvaloista ja Skotlannin nummista.

Skyfallissa Bond on haavoittuvaisempi kuin koskaan aikaisemmin. Salaisen palvelun hylkäämänä hän on ajautunut ryypiskelyyn, keskinkertaisiin naisiin ja itsesääliin. Vasta kun sekopäinen entinen agentti Raoul Silva (hillitön Javier Bardem) aloittaa systemaattisen hyökkäyksen Salaista palvelua vastaan, intoutuu Bond toimintaan. On päästävä takaisin palvelukseen.

Bond on kehäraakki: kunto on kehno, vitsit väsyneitä. Uusi sukupolvi terrorisoi hiirennappia painamalla. Bondin ”parasta ennen” päivä on selvästi mennyt. Mutta hän palaa kuitenkin takaisin kuolleista puolustamaan eläviä.

Skyfallin sielu on tämä: Miksi Bond ei pysynyt kuolleena?

Skyfall esittää myös jatkokysymyksen. Onko internetin ja urkintateknologian aikakaudella enää mitään virkaa miehillä, jotka iskevät kasinoissa naisia, nyrkillä konnia ja joilla on heittoistuin autossaan? Onko enää salaisuuksia selvitettäväksi, kun satelliiteilla voi kurkistella kaula-aukoista sisään? Mihin lähettää salaisia agentteja, kun Blofeldin tukikohta maailmanlopun aseineen ei kelpaa enää edes vitsiksi (”One million dollars!”)?

Skyfall vastaa: Bond on sotilas – ja sotilaita tarvitaan aina, jos ei elämään, niin kuolemaan. Niin kauan kuin on maa, jota puolustaa, jonkun täytyy vetää liipaisimesta. Pelkkä näppäimistön näpyttely ei pahaa vastaan enää riitä.

Sotilaan on palveltava jotakin tai jotakuta, jotta hänen elämällään on merkitystä. Orpolapsi Bond palvelee M:ä, joka on hänelle samaan aikaan äiti, pomo, kuningatar ja itse Britannia.

Neljä vuotta Englannissa asuneena voin sanoa, että englantilaiset rakastavat kuningattariaan. Kukaan ei muista Edwardeja tai Yrjöjä, loputtomia Henrikejä, mutta kaikki muistavat Elisabetit ja Viktorian, ja rakastavat heitä.

Yhdysvaltalaisille tähtilippu edustaa maata ja sen arvoja. Sitä liehutetaan pihoilla ja autoissa, se ommellaan farkkutakin selkään. Briteille samaa virkaa toimittaa kuningatar. Hänen tehtävänään on inkarnoida brittiläisyyttä, sen arvoja ja yhtenäisyyttä.

Sukupuoli on tässä tärkeä. Maalla on hyvä olla isä, mutta sillä on oltava äiti. On jotakin aivan muuta polvistua äidin kuin isän edessä.

Olisi helppo kuvitella, että äiti johtajana olisi parempi sen takia, että hän edustaa pehmeämpiä arvoja. Kuningattaret ja M ovat kuitenkin hyviä esimerkkejä siitä, että tämä ei pidä paikkaansa. M pitää huolta – mutta hän antaa myös piiskaa. Hän ei epäröi montaakaan sekuntia, kun pitää tehdä valinta Bondin uhraamisen ja kriittisen tehtävän suorittamisen välillä. Bond saa mennä.

Miesjohtajan ja naisjohtajan ero on Skyfallissa juuri luonteenlujuus. Tämä nimenomaan päinvastoin kuin odotamme. Äiti on vanhemmista se, joka kokee eniten kärsimystä lastensa takia – mutta juuri siksi hän voi kehittää luonteenlujuuden ja myötätunnon hyveet.

Lujuus ei tarkoita sitä, etteikö johtaja tuntisi syyllisyyttä tekemistään ratkaisuista. Päinvastoin: luja johtaja nimenomaan kärsii alaistensa kanssa, mutta hän tekee välttämättömät ja kovat päätökset siitä huolimatta. M ei uhraa Bondia kevyin mielin, vaan itkua pidätellen. Hän kuitenkin tekee sen, koska se on välttämätöntä.

Bond ja Silva ovat saman äidin hylkäämiä lapsia. Molemmat ovat palvelleet samaa äitiä, samaa maata, samaa kuningatarta – ja molemmat on uhrattu. Heidät erottaa se, miten he reagoivat tähän.

Silva katkeroituu ja kääntyy rakastamaansa äitiä vastaan, Bond antaa anteeksi ja astuu palvelukseen. Bond hyväksyy roolinsa: hän on sotilas, ja sotilaan rooliin kuuluu uhrautuminen.

Äiti on se, jota orvot kaipaavat ja jonka puolesta he ovat valmiita kuolemaan. Tai sitten kuten Silvan tapauksessa: kenen hylkäämänä he ovat valmiita tappamaan.

Tämä äidin ja isänmaan (äidinmaan) puolustamisen teema terävöityy Bondin kotimaan, Skotlannin nummilla. Kun tietoyhteiskunta on terroristien hallussa, linnoittautuu Bond M:n kanssa perheensä vanhaan kotitaloon kauaksi teknologian ulottuvilta. Silvan ja hänen joukkionsa on turvauduttava perinteisiin aseisiin päästäkseen heihin käsiksi.

Viimeinen välienselvittely tapahtuu hylätyssä kirkossa. Äiti ja uhratut lapset kohtaavat jälleen.

Kirkossa ei kuitenkaan ole alttaria eikä kristillisiä symboleita. Vain hautausmaa ympärillä. Tämä vaikuttaa tietoiselta valinnalta. Haluaako Skyfall tässä sanoa, että vaikka kristinuskon vaikutus länsimaissa on pienentynyt, uhrin ja anteeksiannon logiikka elää keskinäisissä suhteissamme? Tulkitsen tässä ehkä jo vähän liikaa.

Jotkut ovat kritisoineet Skyfallia nationalismista, koska kodin ja perheen puolustaminen on sen keskeinen teema. Nykymaailmassa ei ole kivaa eikä muodikasta ajatella, että omaa kotia pitää puolustaa ja sen puolesta pitää uhrautua, ei ainakaan Euroopassa.

Mutta juuri tässä Skyfall on ihanan vanhanaikainen. Äiti ja oman kodin yhteinen hyvä ovat uhrautumisen arvoisia.

Aku Visala

Aku Visala on uskonnonfilosofi, joka toimii tutkijana Notre Damen ja Helsingin yliopistoissa. Ennen muuttoaan Amerikan ihmemaahan hän oli vierailevana tutkijana Oxfordissa. Hän harrastaa elokuvia, elokuvamusiikka ja niistä kirjoittamista.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€