Huikean hieno Hobitti

Peter Jacksonin Hobitin ensimmäinen osa lunastaa lupaukset. Kyseessä on monella tavalla erittäin onnistunut elokuva. Mutta miksi?

Myönnän. Odotukseni eivät hiponeet kattoa, kun kävelin teatterin ovista sisään. Ajattelin: parhaimmillaan Hobitti on samaa perushyvää Jacksonin tallin tuotantoa, jota olemme kiitollisena saaneet männävuosina nauttia. Kuitenkin yllätysmomentti puuttui.

Mietin, kuinka hienoa olisi ollut, jos Guillelmo del Toro olisi pysynyt ohjaajan pallilla. Minua kalvoi epäilys, että alkuperäisen Sormusten Herra –trilogia liikevoima ei enää jaksa pitämään Hobittia ilmassa.

Olin väärässä.

Iluvatarin kiitos.

Kun kävelimme 10-vuotiaan poikani kanssa teatterin ovista ulos, emme meinanneet pysyä tohkeudesta tolpillamme. Hänen arvionsa kiteytyi sanoihin: ”Tuo oli 100% eeppisintä juttua ikinä.” Olin melko lailla samaa mieltä.

Siispä. Miksi Hobitti on onnistunut elokuva?

Monet epäilivät Peter Jacksonin lyöneen kättä ahneen Smaug-lohikäärmeen kanssa, kun hän julkisti jakavansa pienen Hobitti-kirjan kolmeen elokuvaan. Vaikka Jacksonin kukkaroon virtaa massia tätä kautta varmasti enemmän, tälle liikkeelle on kuitenkin ihan hyvät perusteet.

Harvemmin kun kirjaa käännetään elokuvaksi, mukaan pyritään ottamaan kaikki keskeiset elementit. Nyt mukana oli myös paljon sellaista, jota kirjassa ei ole. Tämä toimii (lähes aina) hyvin siksi, että Tolkienin eepoksissa on kyse – yllätys, yllätys – tarinankerronnasta.

Kyse ei siis ole ympäriinsä juoksentelemisesta tai miekalle sinne tänne sohimisesta, joka hieman vaivasi Sormusten Herra -trilogiaa. Nyt aikaa jää laulujen laulamiselle. Fiilistelylle. Keskusteluille. Tarinoille.

Kaikelle sille, mikä saa meidät kiintymään kertomuksen sankareihin.

Esimerkiksi kääpiöiden johtajan, Thorin Tammikilven, tarinaa avataan hiljalleen matkan edetessä. Ja kun elokuvan lopulla hänet päästetään irti, on seurauksena homeerinen kohtaus, joka ansaitsee paikkansa Rockyn ja Terminator II:n rinnalla.

Kuva palvelee tarinaa

Del Toro pysyi mukana tuotantotiimissä, ja hänen visuaalinen kädenjälkensä näkyy paikoitellen todella hienosti. Jacksonin jo muutenkin hienolta näyttävä maailma saa yhteistyön kautta lisää syvyyttä ja maagista voimaa.

Teknisesti elokuvanteko on kehittynyt kymmenessä vuodessa huimasti. Hobitti näyttää hienommalta kuin Sormusten Herrat. Ehkä ensimmäisen kerran voidaan sanoa, että tietokoneanimoidut hahmot näyttävät paremmalta kuin maskeeratut ihmiset. Erityisesti Azog Turmelija on todella hienosti toteutettu, eikä katsoja hetkeäkään kaipaa perunakuminaamari päällä ähisevää näyttelijää.

Viimeistään siinä vaiheessa kun Klonkku päästetään irti, on katsoja myyty. Mikä tärkeintä, tietokoneanimaatio ei ole itsetarkoitus, vaan se palvelee tarinaa. Klonkusta tekee erityisen onnistuneen se, kuinka hänen kuuluisa arvuuttelukohtauksensa on kirjoitettu ja toteutettu.

Elokuva muodostaa myös kohtalaisen eheän narratiivisen kokonaisuuden, vaikka sitä vaivaakin se tosiasia, että ”odottamaton matka” ei etene paljon Konnun reunoja pidemmälle.

Keskuksessa on hobittien mukava, tavanomainen elämä ja se, kuinka toisen (kääpiöiden) hätä kutsuu yhden heistä auttamaan niitä, joilta tämä tavanomainen elämä on riistetty. Kääpiöillä ei ole kotia. Hobiteilla on koti. Vaikka Bilbo aluksi vastustelee, eikä edes oikein tiedä miten päin miekkaa pidetään kädessä, hän haluaa silti auttaa. Koska hän haluaa, että muillakin on se, mitä hänellä. Takkatulen loimu. Arki.

Kaikesta näkee, että käsikirjoitusta tehdessä on ankarasti luettu Tolkienin koko tuotantoa, ja mietitty mikä siinä keskeistä. Tätä on pakko arvostaa.

Mukaan on tosin sotkettu muutama ongelmallinen elementti. Näistä ehkä pahin on Jar Jar Binksiin vertautuva velho Radagast Ruskea. Toisekseen elokuvassa on muutama yhdentekevä puskafarssimainen kikkailujakso, joka rikkoo muuten tyylikkään kokonaisuuden. Pahoin pelkään, että nämä kohtaukset ovat juuri Jacksonin kynästä. Sen verran homma ampuu yli.

Elokuvassa on useita visuaalisia viittauksia Sormusten Herra –trilogiaan. Osa näistä on turhia. Mutta se kuinka sormuksen voima selviää Bilbolle, toisintaa hyvin Sormusten Ritareiden kohtauksen Pomppivan Ponin majatalossa.

Jokaisen sukupolven osaksi tulee sama taakka ilman, että he sitä itse valitsevat. Paha löytää meidät ja jälkeläisemme aina.

Ihan tavallisia asioita

Elokuvan aatteellista substanssia voisi sanoa aika niinistöläiseksi. Gandalf toteaa presidenttimme mietinnön sanoja lainaillen: ”Yksinkertaiset asiat pitävät pahan poissa.”

Emme tarvitse valtavia ideoita, suuria muutoksia, vallankumouksia. Se, että kukin tekee osansa, pitää sanansa ja jakaa omastaan, riittää.

Elokuvan oikeistolaisuus on hyvää oikeistolaisuutta, joka tiedostaa itseensä sisältyvät vaarat ja nostaa ne heti esiin. Alun komeassa epilogissa kerrotaan, kuinka liiallinen halu omistaa vie kääpiöiltä heidän kotinsa. Liika omaisuus korruptoi ja tuo ovesta sisään turman. Myös kääpiöiden halu palata kotiinsa on osittain pahan himon saastuttamaa. Eikä omastaan jakaminen ole helppoa, sen saa Bilbokin huomata.

Tarinan edetessä käy ilmi, että Keski-Maan kohtaloa ohjailevat, hyvässä ja pahassa, sen asukkaita vanhemmat voimat. Se mistä tuuli oikein puhaltaa, on välillä epäselvää jopa haltiaruhtinaille ja velhoille.

Gandalfinkaan perusteet eivät kestä kritiikin tulvaa ja hänen halunsa auttaa kääpiöitä muuttuu änkytykseksi häntä suurempien, viisaampien ja valkoisempien neuvonpidossa. Silti hän tietää mikä on oikein, vaikka ei osaakaan hienosti argumentoida miksi.

Hyvä katastrofi

Jos sinulta on jostain syystä jäänyt lukematta Tolkienin pieni essee Saduista (löytyy suomeksi kirjasta Puu ja Lehti), en voi kylliksi kehottaa sinua etsimään sitä käsiisi ja lukemaan sitä syvän ajatuksen sekä pienen punaviinilasin kera.

Esseessään Tolkien tarkastelee eukatastrofin eli hyvän katastrofin merkitystä. Kyseessä on paha tapahtuma, joka kuitenkin muuttaa asioita hyviksi. Tämä teema läpäisee koko Tolkienin tuotannon. Esimerkiksi Klonkku on ymmärrettävissä oikeastaan vain tämän idean lävitse.

Usein on kyse uhrista ja uhriksi antautumisesta; siitä, kuinka kuoleman kautta syntyy uutta elämää, riidan kautta sovinto, epäilyksestä luottamus ja riitasoinnusta harmonia.

Samoista teemoista ensimmäinen Hobitti-elokuvakin ammentaa. Näin se tulee liitetyksi  monin eri tavoin – visuaalisesti, musiikillisesti ja kerronnallisesti – osaksi itseään paljon suurempaa tarinaa.          

Olli-Pekka Vainio

Olli-Pekka Vainio on Helsingin yliopiston dogmatiikan yliopistolehtori. Silloin kun hän ei ole leffassa tai salilla, hän pohtii rationaalisuuden, erimielisyyden ja hyveiden keskinäisiä suhteita.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€