Exien kohtaaminen

Hän oli kuin upean pikaveneen kippari, joka ei koskaan kääntynyt katsomaan, oliko matkustajia pudonnut kyydistä vauhdissa. Hän ylpeili sillä, kuinka kovaa hän ajaa. Todellinen kipparintaito olisi edellyttänyt jotain enemmän.

Eräänä torstaiaamuna mailissani oli kutsu: ”Exien kohtaaminen”. Ja toden totta, siellä oli kutsu illanviettoon.

Eihän tätä voisi ohittaa. Vihdoinkin voisi jakaa tuon kokemuksen, että he – minua edeltävät exät – olivat sittenkin oikeassa! Kutsu oli lähtenyt varsin monelle.

Ennen kuin hänestä tuli ex, hän oli aivan suvereenin hurmaava. Se positiivisen energian aura, joka häntä ympäröi, oli ainutlaatuinen. Hänen rohkeutensa, huumorintajunsa ja vaikuttavuutensa. . . huokaus.

Hänen ylevät kumppanikriteerinsä saivat minut ja muut tuntemaan itsensä aivan erityiseen eliittiin kuuluviksi. Hän ei tuhlaa aikaansa keskinkertaisuuksien kanssa. Hän haluaa vain parasta. Ja hän harkitsee juuri minua!

Hänen energiansa pumppasi itsetuntoamme vappupallon lailla, nosti sielumme ylös valoon, leijailemaan arkemme yläpuolelle.

Mutta hän oli joutunut pettymään monesti. Exät eivät olleet täyttäneetkään hänen yleviä kriteerejään.

Kukaan ei voinut olla tuntematta halua täyttää näitä toiveita, halua olla upea ihminen. Kukapa ei haluaisi olla positiivinen ja elämäniloinen, älykäs, avoin, huumorintajuinen, aikaansaava, seikkailunhaluinen ja rehellinen. Hän herätti idealismin, kaipuun saada itsestä paras versio esille.

Kaikki me exät koimme samoin: kun minä onnistun tässä, tunnen itseni ainutlaatuiseksi. Saan  häneltä tuota taianomaista kukoistuksen virtaa. Paistattelimme loisteessa – kunnes hänen kiinnostuksensa hiipui ja me romahdimme.

Häneltä oli turha anella sääliä, sen me tiesimme, emmekä sitä tehneet. Hän oli jatkanut etsintäänsä.

Hän oli ollut meille jokaiselle pomo. Kaikille hän nyt ex. Kun hän oli edessämme jalustalla, me ihailimme häntä, koimme intohimoa hänen valloittavuutensa häikäiseminä.

Me emme silloin nähneet hänen selkänsä taakse. Emme halunneet katsoa. Siellä ei ollut halua eikä taitoa pysähtyä kuuntelemaan. Ei kärsivällisyyttä, ei pyyteetöntä läsnäoloa eikä empatiaa.

Siellä ei ollut rakkautta.

Hän oli kuin upean pikaveneen kippari, joka ei koskaan kääntynyt katsomaan, oliko matkustajia pudonnut kyydistä vauhdissa. Hän ylpeili sillä, kuinka kovaa hän ajaa. Todellinen kipparintaito olisi edellyttänyt jotain enemmän.

Sokaistuimme pseudorohkeudesta, intohimosta ylittää itsemme, kukin tavallamme. Me tyyperryimme pettymyksestä ja käperryimme itseemme, sillä mehän olimme epäonnistuneet. Me aloimme epäröidä, väsyä, tuntea surua tai pelkoa, ärtymystä.

Hän ei näitä tunteita halunnut kohdata. Hän mainosti itseään rohkaisijana. Se tarkoitti bensan heittämistä liekkeihin silloin, kun rohkeus jo paloi. Hän oli kannustava ja innostava – hänelle, joka jo oli innokas.

Me exät kohtasimme toisissamme ihmisiä, hyvin erilaisia, aitoja. Tiesimme, että hänen kanssaan emme olleet viettäneet aikaamme ihmisen seurassa.

Hän oli länsimaisen maailman harhaisen suvereniteetin kuvajainen.

Ja meitä kaikkia yhdisti kokemus: elämä alkoi juuri silloin, kun sen koki päättyneen. Kasvun siemenet alkoivat itää vasta, kun hänestä tuli ex. Pelkkä auringon polte oli vaarassa tappaa ne – vasta putoaminen maahan, kosteaan ja mustaan multaan, pelasti elämän.

Isa Merikallio

Isa Merikallio on Hyvejohtajuus-sivuston päätoimittaja. Hän työskentelee johtajuusvalmentajana, kirjailijana ja konsulttina ja uskoo hyveiden voimaan kaikilla elämän osa-alueilla.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€