”Minusta on käsittämätöntä, että työssäkäyvää opiskelijaa rangaistaan ahkeruudesta”, kirjoittaa 22-vuotias opiskelija Lauri Skön. Valtiovallan pitäisi viestiä opiskelijoille, että ylimääräinen ahkeruus ei ole pahe. Miten opintotukijärjestelmää tulisi muuttaa?

Opintotukijärjestelmän uudistamista pohtimaan asetettu työryhmä luovutti joulun alla raporttinsa kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäelle. Työryhmän mukaan opintotukijärjestelmää voisi rukata esimerkiksi sitomalla opintotuki indeksiin ja lisäämällä opintotuen lainapainotteisuutta.

Opiskelijat lienevät Suomen ainoa ihmisryhmä, jonka oletetaan nostavan lainaa pelkkää elämistä varten. Nykyään me korkeakouluopiskelijat saamme opintotukea enintään 469,80 euroa kuussa, minkä lisäksi voimme nostaa opintolainaa 300 euroa jokaista yhdeksää tukikuukautta kohden.

Arhinmäki kiitti työryhmää kauniisti, mutta totesi samalla, että lainapainotteisuuden lisääminen kasvattaisi eriarvoisuutta. ”Asiasta vastuussa olevana ministerinä en voisi olla mukana tällaista kehitystä tukemassa”, Arhinmäki huomautti.

Miten opintotukijärjestelmää tulisi muuttaa?

Arhinmäen mielestä opintotukijärjestelmää tulisi kehittää muun muassa siten, että vanhempien tulot eivät vaikuttaisi alle 20-vuotiaiden toisen asteen opiskelijoiden opintotukeen. Kyseinen ehdotus on hyvä, mutta samaan aihepiiriin liittyy eräs toinenkin epäkohta: opiskelijoiden omat tulorajat.

Tällä hetkellä korkeakouluopiskelija, joka nostaa opintotukea yhdeksänä kuukautena vuodessa, saa tienata vuoden aikana enintään 11 850 euroa. Muutoin opintotukia aletaan periä takaisin – viidentoista prosentin koron kera, luonnollisesti.

Nurinkurista tilanteessa on se, että monet opiskelijat joutuvat korjaamaan liiallisesta työnteosta aiheutuneet vahingot tekemällä lisää töitä. Opintotukien takaisinperintä ajaa opiskelijan helposti kierteeseen, josta on opintojen viivästyessä haittaa sekä opiskelijalle että yhteiskunnalle.

Minusta on käsittämätöntä, että työssäkäyvää opiskelijaa rangaistaan ahkeruudesta.

Liian matalat tulorajat tekevät työnteosta opiskelun ohessa usein taloudellisesti kannattamatonta. Moni tulorajansa ylittänyt opiskelija on joutunut pettyneenä toteamaan, että kotiin jääminen olisi ollut yhtä kannattavaa tai jopa kannattavampaa kuin töihin meneminen. Siitä on tolkku kaukana.

Siksi olen sitä mieltä, että korkeakouluopiskelijoiden tulorajoja pitäisi korottaa tuntuvasti.

Tulorajojen korottamiselle on monia perusteita

Varsinkaan vasemmiston edustajat eivät kuitenkaan ole lämmenneet ajatukselle työnteon kannattavuuden lisäämisestä. Arhinmäki on sanonut, että esimerkiksi Siwan kassalla istumisesta ei ole mitään hyötyä humanistisen tiedekunnan opiskelijalle. Opetusministeri Jukka Gustafsson on puolestaan todennut, että työssäkäyvien opiskelijoiden pitäisi luovuttaa työpaikkansa työttömille.

Työssäkäyvänä opiskelijana näen tällaisissa ajatuksissa useita ongelmia.

Ensinnäkin maassamme on jo nyt lukuisia työpaikkoja, joita työttömät eivät suostu ottamaan vastaan. Opiskelijat eivät siis vie keidenkään töitä – he vain tekevät työt, jotka muuten todennäköisesti jäisivät tekemättä.

Toiseksi on huomautettava, että monen opiskelijan on yksinkertaisesti pakko käydä töissä. Harva tulee toimeen pelkällä opintotuella. Helsingissä opintotuki riittää hädin tuskin asumiseen. Jos opiskelijat joutuisivat luopumaan työpaikoistaan, niin opintotukea pitäisi korottaa reilusti. Se ei kuitenkaan taida olla realistinen vaihtoehto, kun valtio joutuu pikemminkin karsimaan menojaan.

En voi myöskään olla ihmettelemättä Arhinmäen ylimielistä suhtautumista kaupan kassalla istumiseen.

Työskentelen itse opintojeni ohessa R-kioskilla myyjänä, vaikka tulen aikanaan valmistumaan aineenopettajaksi. Väitän silti, että kaikenlaisista työkokemuksista on hyötyä. Opiskelijalle ei missään nimessä tee pahaa tutustua muihinkin kuin oman alansa töihin.

Hyötyjinä sekä yksilö että yhteiskunta

Sekin kannattaa huomioida, että myös valtio hyötyy veroa maksavista opiskelijoista. Siitäkään syystä en voi ymmärtää, miksi Suomen opintotukijärjestelmästä on tehty niin kannustamaton.

Gustafssonin ja Arhinmäen kannanottojen taustalla lienee sinänsä ymmärrettävä huoli opintoaikojen venymisestä. Onkin totta, että opintoaikoja täytyy lyhentää, mutta opiskelijoiden työssäkäynnin hankaloittaminen olisi hyvin lyhytnäköinen ratkaisu siihen.

On nimittäin selvää, että opiskelijat tarvitsevat kirjaviisauden lisäksi myös aitoa työkokemusta. Työnantajat arvostavat yhä enemmän sellaisia työnhakijoita, joilla on edes hitusen kokemusta työelämästä. Siksi työnteon hankaloittaminen saattaa itse asiassa vaikeuttaa opiskelijoiden työelämään siirtymistä, vaikka tarkoitus olisikin päinvastainen.

Valtiovallan pitäisi viestiä opiskelijoille, että ylimääräinen ahkeruus ei ole pahe. Jos joku kykenee yhdistämään opiskelun ja työnteon, hänelle pitäisi suoda se mahdollisuus. Moni opiskelija tarvitsee työtä, ja moni työ tarvitsee opiskelijaa.