Django: Kätemme ovat likaiset

Quentin Tarantinon uusi elokuva Django Unchained on vihainen kostotarina, jossa orja maksaa isännilleen potut pottuina. Aku Visala kertoo, miksi häntä hävetti poistua elokuvateatterista – ja miksi meidän pitäisi tuntea samoin.

Kultaisella 80-luvulla saapui mies Etelä-Koreasta Floridaan. Hän oli pennitön siirtolainen mutta tunsi taekwondon salat. Voittaen vaikeutensa, kieliongelmat ja köyhyyden miehestä tuli taekwondon opettaja, konsultti ja self-help-guru. Hänen nimensä oli Y. K. Kim.

Kim sai mahdollisuuden tehdä elokuvan, kun ö-luokan ninjaleffojen tekijä Robert Park näki hänet viuhtomassa potkuja korealaisessa talk showssa. Syntyi elokuva nimeltä Miami Connection (1987) – elokuva, joka oli niin surkea, että sitä ei juuri levitetty Orlandon ulkopuolelle, joten se unohtui 25 vuodeksi. Vuonna 2012 se kuitenkin julkaistiin kansainvälisesti.

Kyseessä on hilpeä törkyfarssi, jossa Kim ja hänen syntikkarokkia soittava bändinsä, Dragon Sound, taistelee Floridaan huumeita salakuljettavan, moottoripyörillä ajelevan ninjajengin hävittämiseksi maan päältä. Kankeat potkut, käsittämättömän surkea näytteleminen, älytön musiikki (Dragon Soundin hittibiisin nimi on Against the Ninja) ja ehta pennin kasarimeininki takatukkineen ja pornoviiksineen takaavat 90 minuuttia hupia.

Kaiken takana on kuitenkin Kimin filosofia: pidä huolta terveydestäsi, rakasta ystäviäsi ja taistele pahaa vastaan. Kun kaikki 50 ninjaa on viipaloitu kappaleiksi ja murjottu maan rakoon, leffa loppuukin innostavaan mietelauseeseen, joka kuuluu vapaasti käännettynä näin: ”Maailmanrauha voidaan saavuttaa vain hävittämällä väkivalta.”

Kimistä tuli sittemmin paikallinen julkkis ja motivaatiopuhuja, joka on kaupustelee yhä tänäkin päivänä kirjojaan ja DVD-levyjään, joista oppimalla kuka tahansa saa ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa.

Miksi puhun Miami Connectionista, kun pitäisi puhua Quentin Tarantinon uudesta elokuvasta Django Unchained (2012)? Siksi, että Miami Connection on oikea törkyleffa: se on tehty halvalla, siinä on hirveää näyttelemistä, sen tarina ja opetus ovat oikeasti hillittömiä, koska tyypit tekevät sitä niin tosissaan. Siinä ei ole tasoja eikä näppäriä viittauksia.

Samaa ei voi sanoa Djangosta. Tämä on kuitenkin vain pintaa. Miami Connection nimitäin paljastaa syvällä Djangon sielussa väijyvän sairauden – sairauden, joka tekee elokuvan katsomisesta hämmentävän ja loukkaavan kokemuksen.

Django vetää kaiken överiksi

Djangon juoni on tuskin kenellekään epäselvä. Django (Jamie Foxx) on orja, jonka hilpeä palkkionmetsästäjä Dr. King Schultz värvää avukseen etsimään etsintäkuulutettuja veljeksiä. Vastalahjaksi Schultz lupaa auttaa Djangoa pelastamaan hänen vaimonsa ilkeän orjuuttajan. Se juonesta.

Ensimmäinen juttu, joka menee överiksi, on pituus. Django on aivan liian pitkä, aivan liian pitkä, aivan liian pitkä. Elokuva etenee näin: mitään ei tapahdu, mitään ei tapahdu, ”näppärää dialogia”, mitään ei tapahdu, kidutusta, mitään ei tapahdu, verta lentää, mitään ei tapahdu.

Ehkä noin tunnin verran läskejä leikkaamalla Djangosta olisi tullut ihan virtaviivainen kokonaisuus.

Överiksi vetävät myös muutamat näyttelijät, erityisesti Don Johnson, Leonardo DiCaprio ja Samuel L. Jackson. Erityisesti ihmettelen, mitä Tarantino oli sanonut Jacksonille (ei varmaan mitään), koska koko mies meikkeineen ja aksentteineen oli Putouksen keskivertoa huonomman sketsihahmon tasolla. Jos hauskaksi tarkoitettu juttu tuottaa lähinnä myötähäpeää, on tehty jotain väärin.

Näyttelijöistä Jamie Foxx on hyvässä vedossa, mutta Christopher Waltz varastaa shown. Samaan hengenvetoon voi myös sanoa, että Djangossa on kyllä pari hienosti ohjattua kohtausta. Selkäpiitä kihelmöivää eeppisyyttä on vain yhdessä kohtauksessa, kun Schultz kertoo Djangolle nuotion leimussa Siegfriedin legendan.

Överiksi menee myös rasismin kuvaus. Aika nopeasti käy selväksi, että kaikki hahmot eivät ole Djangoa ja Dr. King Schultzia lukuun ottamatta pelkästään rasisteja vaan Rasisteja, jotka nauttivat kiduttamisesta ja kuola valuen kyyläävät, kun orjat repivät toisiaan kappaleiksi heidän aamiaispöytänsä vieressä. Inglorious Basterdsin (2009) natsit olivat pikkupoikien partiokerho verrattuna näihin tyyppeihin.

Se, miksi orjuuttajat esitetään näin, kuuluu tietysti koston logiikkaan. Jotta katsojat voisivat iloita Djangon toimeenpanemasta verilöylystä, on verilöylytettävien oltava itse saatanoita. Muutenhan Django olisi vain yksi väkivallantekijä muiden joukossa. Hän vain tappaisi ja kiduttaisi valkoisia mustien sijaan.

Lässähtävä törky

Leffa on liian väkivaltainen. Opimme Tarantinolta uusia asioita ihmisen anatomiasta. Ihminen on nähtävästi säkki, joka on täynnä 30 litraa verta ja kun tätä ampuu, kaikki 30 litraa lentää sekunnissa kymmenen metrin säteellä ympäristöön.

Mutta eivätkö törky ja eksploitaatio juuri perustu väkivallalla mässäilyyn? Olenko vain räkänokkainen älykkökriitikko, jonka elämän tärkein päämäärä on päästä jorisemaan sivukaupalla Gilles Deleuzesta Filmihulluun? En ole. Minä rakastan hyvää törkyä, mutta rajansa kaikella.

On joitakin juttuja, joissa Django ei vedä övereitä – vaan sen sijaan lässähtää totaalisesti. Elokuvan tyyli on yksi näistä. Tuntuu oudolta sanoa näin. Eikö tyyli ole juuri Tarantinon valttikortti? Ei ainakaan tässä leffassa.

Elokuva pyrkii selvästi risteyttämään kaksi lajityyppiä, westernin ja mustien eksploitaation eli blacksploitaation. Yritys on siis tehdä eräänlainen Shaftin (1971) ja Huuliharppukostajan (1968) sekoitus.

Molempien päähenkilö on antisankari, joka etsii oikeutta yhteiskunnan laeista pahemmin välittämättä. Odotin siis hidastuksia, eeppisiä kaksinkamppailuja ja koko homman kruunaavaa Ennio Morricone -operettia. Mitään tällaista ei tietenkään näkynyt. Eeppisyyden puute jättää lattean olon. Tarantino pääsee yhtä lähelle Sergio Leonen sfäärejä kuin pikkupoika, joka luulee, että Hyvät, Pahat ja Rumat (1966) on hieno leffa, koska siinä tapetaan porukkaa.

Tragedian tirkistely ei viihdytä

Nyt varsinaiseen pihviin, eli siihen, miksi tunsin itseni loukatuksi ja likaiseksi. Se ei johtunut väkivallasta sinänsä, eikä myöskään rujosta orjuuden kuvauksesta. On mentävä vielä syvemmälle Djangon likaiseen sielunmaisemaan, jotta löytäisimme sen sairauden, joka tarttui sieluuni.

Tunsin itseni likaiseksi, koska minut tehtiin osalliseksi orjuuden ja sen tuottaman kärsimyksen kaupallistamisesta ja tirkistelystä.

Orjuus ja orjuuttajien tappaminen onkin mukavaa väkivaltaviihdettä.

Juuri tässä on Miami Connectionin ja Djangon ero. Y. K. Kim ajattelee oikeasti, että jos Floridaa kontrolloisi läpeensä paha ninjajengi, olisi hänen velvollisuutensa mennä maailmanrauhan nimissä taekwondottamaan nämä jätkät hengiltä. Tarantino ei ajattele näin. Hänelle natsit ja orjuuttajat ovat halpaa hupia, 70-luvun törkyleffojen rekvisiittaa.

Onko ratkaisu ongelmiin se, että alistetut ja sorretut tappavat julmasti kaikki alistajat ja sortajat? Ei ole. Maailmanrauhaa ei saavuteta hävittämällä kaikki väkivalta, koska väkivallan hävittäminen edellyttää myös väkivaltaa.

Oikeasti ei olekaan olemassa mitään ninjajengejä, jotka ovat läpeensä pahoja. On vain olemassa ihmisiä, jotka toisinaan tekevät pahoja asioita. Orjuuttajat ja natsikin ovat tosi elämässä ihmisiä.

Koston enkelit

Lain ulkopuolella toimiva kostaja eli vigilante tietenkin vakiintunut stereotyyppi. Vigilanten hahmoon liittyy aina moraalinen ongelma: hän rikkoo yhteisön sääntöjä väkivaltaa käyttämällä.

Rikollisten tappaminen (Dead Wish) tai heidän moukaroimisensa (The Dark Knight) on väärin. Se ei ole yhtä väärin, kuin se väkivalta, jota konnat itse harjoittavat, mutta se on kuitenkin väärin. Juuri siksi poliisi ei voi tehdä niin.

Tästä syystä kostaja on aina ulkopuolinen, moraalisesti harmaalla alueella. Vaikka hän edustaakin ”hyvää väkivaltaa” ”pahaa väkivaltaa” vastaan, hän pitää väkivallan kierrettä käynnissä. Oikeasti ei olekaan olemassa ”hyvää väkivaltaa”, ja tämä onkin vigilanten dilemma.

Django on moraalisesti ongelmallinen, koska kostajalla ei ole siinä moraalisesti arveluttavaa asemaa. Djangon toiminta esitetään hyvänä ja oikeana: orjuuttajat pitääkin tappaa ja räjäyttää (myös naiset). Siinä missä vigilanten pitäisi olla traaginen hahmo, Django onkin sankari.

Shaft pieksee Djangon

Lisäksi Djangolta puuttuvat hyveet. Hän vain kostaa, koska hänen rakastettunsa on viety.

On hyvä verrata Djangoa, 2010-luvun mustaa sankaria, John Shaftiin, 1970-luvun mustaan sankariin. Shaft toimii myös harmaalla alueella, koska valkoisen miehen lait ovat epäoikeudenmukaiset. Mutta Shaft ei kuitenkaan laita omaa hyvinvointiaan ja kostoaan muiden edelle, vaan laittaa päänsä pölkylle veljiensä puolesta.

Djangolta puuttuu solidaarisuus: hän antaa muiden orjien kärsiä ja kuolla, jotta hän saisi vaimonsa takaisin. Shaft rakastaa veljiään ja vihaa valkoista miestä, Django taas rakastaa vain vaimoaan ja vihaa valkoista miestä.

Ehkä Tarantinon idea on se, että orjat samaistuvat Djangoon. Django on heidän vihansa ilmaus, koston enkeli. Mutta tämä ei vapauta Djangoa ”hyvän” ja ”pahan väkivallan” karmeasta logiikasta. Orjatkin ovat pohjimmiltaan pahoja, koska he haluavat vain tappaa ja raadella isäntänsä. Tätä voisi kutsua jo nihilismiksi.

Joku (esimerkiksi Tarantino itse) heittäisi tietenkin tähän, että Djangossa käsitellään todella syvällisesti rasismia ja paljastetaan piilevä väkivalta. Joo, varmaan, mutta jos koko jutun idea on mässäillä tuolla väkivallalla, tirkistellä sitä ja sitten läjäyttää läpeensä pahat alistajat kappaleiksi, olisi kannattanut vaikka tehdä heistä vampyyrejä tyyliin Abraham Lincoln: Vampire Hunter (2012).

Kätemme ovat likaiset

Sekä Django että Inglorious Basterds kertovat synkkää kieltä 2000-luvun fantasioista. Meidän fantasioistamme.

Orjuus ja natsit olivat pahoja. Ne kuitenkin tapahtuivat, koska muut ihmiset eivät tehneet mitään. No, ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, koska ratkaisu ongelmiin on tässä: räjäyttäkää orjuuttajat, tappakaa natsit pesäpallomailalla. Django päästää meidät syyllisyydestämme.

Minusta tuntuu aika oudolta, että hupailun nimissä historiaa kirjoitetaan uudelleen niin, että Hitler ja hänen käsiä heiluttelevat kohorttinsa käristetään kuoliaaksi jossakin pariisilaisessa leffateatterissa ja että orjakauppiaiden plantaasit ja heidän kätyrinsä räjäytetään tuhannen päreiksi.

Onhan tämä tietysti pintatasolla tyydyttävää, mutta jotain hämärää on nyt tekeillä. Ei hätää: vaikka natsit olivatkin pahoja, alistetut ja sorretut saivat kostonsa. Ei hätää: vaikka orjuuttajarasistit olivatkin pahoja, alistetut ja sorretut saivat kostonsa.

Mutta he eivät saaneet. Kätemme ovat oikeasti likaiset.

Olisipa meillä vielä sen verran moraalisia tunteita jäljellä, että kun tappaminen ja viha näytetään ratkaisuina ja meidät kutsutaan siihen mukaan, tuntisimme itsemme loukatuiksi.

Aku Visala

Aku Visala on uskonnonfilosofi, joka toimii tutkijana Notre Damen ja Helsingin yliopistoissa. Ennen muuttoaan Amerikan ihmemaahan hän oli vierailevana tutkijana Oxfordissa. Hän harrastaa elokuvia, elokuvamusiikka ja niistä kirjoittamista.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€