Isänmaallisuus ja sen vääristymät

Isänmaallisuus on Suomessa politisoitunut. Yhdellä laidalla ovat karvalakkinationalistit ja ”isänmaan ystävät” ja toisella taas abstraktia tasa-arvoa ajavat suomalaisuuden halveksijat. Hyvejohtajuus pyysi filosofia apuun. Mitä on terve kotiseuturakkaus? Mitkä ovat sen vääristymiä?

Minua voisi jo alkaa kutsua ulkosuomalaiseksi. Meneillään on viides vuosi ulkomailla. Neljä vuotta Oxfordin keskiaikaista yliopistoa Englannissa teki maalaispojasta maailmankansalaisen. Nyt kotini on Yhdysvalloissa.

En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään erityisen isänmaallisena, suomalaisena tai edes eurooppalaisena. Englannissa eläessäni huomasin kuitenkin olevani aika sosiaalidemokraattinen suomalainen: kun luokkayhteiskunnan sisäinen rakenne paljastui, minussa heräsi heti yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kaipuu.

Jenkeissä ei tarvinnut asua kuin pari viikkoa tajutakseen olevansa aika eurooppalainen: avoin ahneus ja kerskakulutus alkoi ottaa heti aivoon. Vieraiden kulttuurien keskellä eläminen opetti tunnistamaan omat juuret. Matkailu avartaa (ja muita latteuksia).

Samalla tunnistin itsessäni ennestään vieraita patrioottisia fiiliksiä. Huomasin ajattelevani, että onhan Suomi aika rakastettava paikka. Sää on usein surkea, mutta ihanat kesät, järvet ja metsät kyllä korvaavat marraskuun ja maaliskuun loskat.

Kulttuuriakin löytyy Sibeliuksesta Aalto-maljakkoihin. Maa on täynnä minulle rakkaita ihmisiä ja paikkoja. Huomasin jopa arvostavani itse suomen kieltä, jota olin aiemmin pitänyt karmeana mongerruksena.

Löysin itseni yhä useammin puhumasta Suomesta ulkomaisille kavereille – ja joskus jopa positiiviseen sävyyn. Vajosin niin alas, että tunsin kansallista ylpeyttä ja isänmaallista värinää vieraillessani tammikuussa Kansallismuseossa.

Samalla, kun olen löytänyt ulkomailla oman isänmaallisuuteni, on Suomessa tapahtunut jotakin outoa. Tämä outouden kokemus liittyy tietysti moneen eri seikkaan, joista suurin osa koskee omaa muutostani ihmisenä. Silti minusta näyttää siltä, että suomalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut muutos suhtautumisessa isänmaallisuuteen.

Isänmaallisuuden politisoituminen

Isänmaallisuus on nykysuomessa oudolla tavalla politisoitunut.

En väitä, etteikö isänmaallisuus olisi ollut politisoitunut Suomessa aiemmin. Muistamme vielä Kari Suomalaisen poliittiset pilapiirrokset, jossa Kokoomus kuvattiin sotilaskypärällä varustautuneena paksuna rovastina. ”Koti, uskonto ja isänmaa” on poliittisena iskulauseena liitetty aina niihin, jotka kallistuvat oikealle, kun taas vasemmalla on kannatettu rinta rottingilla globaalia tasa-arvoa ja (työläis)kansojen ykseyttä.

Ehkä kyse on vain minusta. Ehkä isänmaallisuus on ollut kuuma peruna ennenkin mutta en vaan ole huomannut sitä. En voi kuitenkaan välttää hämmennystäni nykykeskustelun äärellä: isänmaallisuuteen suhtaudutaan vainoharhaisesti.

Yhtäältä isänmaallisuus nostetaan keskeiseksi arvoksi ja ”perinteistä” suomalaista kulttuuria halutaan puolustaa, edustaa ja tunnustaa. Tämä liittyy nimenomaan Perussuomalaisten poliittiseen nousuun ja ”kyllä kansa tietää” -meininkiin.

Tietynlainen korni populaarikulttuuri ajaa samaa asiaa. Mannerheimin ja Suomen leijonan kuvia alkoi jo useita vuosia sitten ilmestyä nuoremmankin väen seinäkoristeiksi; samalla alkoi ”kiitos: 1939-1944” -paitoja näkyä yhä enemmän myös helsinkiläisten nahkatakkien alla.

Varjopuolena tällaiselle isänmaallisuudelle on tietysti pöljä punaniskaisuus, muukalaisviha ja sivistyksen puute. Soitetaan suuta parille maahanmuuttajalle, niin ne varmaan luikkivat takaisin sinne, mistä ovat tulleetkin. Voisivat muuten viedä mennessään myös suvaitsevaiston ja muut multikultin palvojat.

Suomalaisuuden tuntemus rajoittuu koulussa pakkoluetettuihin Kalevalan veisuihin, Kansa taisteli ja miehet kertovat -tason sotajuttuihin ja Classic FM:ltä sattumalta kuultuihin Sibeliuksen pätkiin. Onhan meillä helvetin hyvä maa, joten ei muuta kuin lippu salkoon ja Suomi suomalaisille.

Toisaalta taas Perussuomalaisten vastavoimat vajoavat vastakkaiseen ääripäähän.

Heille isänmaallisuus ja suomalaisuus näyttävät olevan jotain sellaista, josta meidän kaikkien pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti eroon. Jos rakastaa Suomea jostakin muusta syystä kuin siksi, että meillä on maailman paras koululaitos (onko sekään oikeasti niin hyvä, kun sitä koulukiusaamistakin on) ja vähiten köyhiä koko Euroopassa (leipäjonot kasvaa vaan, kun kapitalistit kahmii työläiskansan rahat), on ihan varmasti salaa alistamassa jotakin vähemmistöä, huutelemassa kadulla somaleille ja ajamassa maahanmuuttajia Itämereen.

Onhan se ihan selviö, että jos rakastaa omaa maataan, niin syrjii muita kulttuureja ja alistaa vähemmistöjä. Kaikkia ihmisiä ja kulttuureja pitää aina arvostaa ja kunnioittaa – paitsi silloin, jos ne eivät jaa omaa edistyksellistä arvomaailmaani. Ja sitähän nämä juntit eivät jaa, joten heitä pitää uudelleenkouluttaa.

Intian köyhät ja vähemmistöjen asema pitävät yöllä hereillä mutta naapurin mummon yksinäisyys taas ei edes käy mielessä (on muuten varmaan sekin karvanaamainen matami äänestänyt Persuja eikä varmaan kannata tasa-arvoista avioliittolakia).

Jos kehuu Suomea ulkomaisessa mediassa, diggailee Sibeliusta, karjalanpaistia ja vanhaa Tuntematonta, on joidenkin silmissä koko maan häpeäpilkku tai toisille taas elämää suurempi sankari.

Kaikki ei ole nyt kohdallaan. Jokin on mennyt vinoon.

Kuningattaren rakkaus ja tähtilippu

Miltä moinen paranoidi suhde isänmaallisuuteen näyttäytyy suhteessa omiin kokemuksiini Iso-Britannian hillitystä isänmaallisuudesta ja Yhdysvaltojen mahtipontisesta patriotismista?

Nykyinen Iso-Britannia on aidosti monikulttuurinen yhteiskunta, ja isänmaallisuus ottaa erilaisia muotoja eri kansanryhmien kohdalla. Tämä ei ole valtakunnassa mitään uutta.

Iso-Britannia on aina koostunut useista eri kansoista ja kulttuureista. Säkkipilliä piipittävät ja viskiä kittaavat skotit ovat samaa valtakuntaa kuin Oxbridgen snobit professorit, Lontoon klubien tweedillä vuoratut herrasmiehet ja omaa kieltään kimittävät walesilaiset. Menossa mukana nykyisin ovat tietysti keskienglannin entiset tehdastyöläiset ja lukuisat etniset vähemmistöt.

On tavallista Britannialle, että sen eri väestöryhmät suhtautuvat toisiinsa avoimen vihamielisesti. Kukaan itseään kunnioittava skotti ei voi pitää englantilaisista. Duunari syyttää maan ongelmista konkkanokkaista yläluokkaa. Döddingtönin jaarli tuskin sietää puutarhuria, jos tämän suku ei ole ollut puutarhatyössä satoja vuosia.

On kuitenkin ok suhtautua isänmaahan ironisesti. Kansanryhmästä, poliittisesta puolueesta ja sosiaalisesta asemasta riippumatta voi vääntää vitsiä poliitikkojen pönöttämisestä ja lordien muinaisista rituaaleista.

Mutta tämä on vain kolikon toinen puoli. Kun kuningattaren syntymäpäivät tulevat, koko kansakunta vauvasta vaariin ja duunarista daamiin kerääntyy heiluttelemaan lippua Thamesin rannalle. Onhan meillä ongelmia mutta kyllähän meidän täällä Britanniassa kelpaa, kun on demokratiaa ja kuningatarkin meitä rakastaa. Rakastamme Britanniaa, kukin omalla tavallamme.

Olen oppinut kuluneen vuoden aikana, että Amerikassa kaikki on isoa ja erilaista. Näin myös isänmaallisuus. Amerikkalaisilla ei ole kuningatarta mutta heillä on tähtilippu ja vapaus.

Vaikka eurooppalaiset älyköt naureskelevat ja pilkkaavat yhdysvaltalaisten älytöntä patriotismia, on siinä oma hellyyttävä ja söötti puolensa. On selvää, että jenkkien isänmaallisuuteen liittyy ylilyöntejä ja perinteistä nationalismia ja imperialismia. Maailman parhaan maan ja Jumalan valitun kansan tehtävänä on hallita maailmaa.

Ruohonjuuritasolla heidän patriotisminsa on kuitenkin voima, joka luo hyvällä tavalla yhteenkuuluvuutta, solidaarisuutta ja toivoa. Kun meno muuttuu kovaksi, yhtä köyttä vedetään ihonväristä ja poliittisesta suuntautumisesta riippumatta. Vapaitahan tässä kaikki ollaan.

Isänmaallisuus kotiseuturakkautena

Isänmaallisuus, kuten kaikki muutkin hyveet, on aina veitsenterällä – jatkuvasti vaarassa jäädä vajaaksi tai ampua yli. C. S. Lewis huomauttaakin, että isänmaan rakkaus voi muuttua enkelistä demoniksi, jos emme ole tarkkana. Temppu onkin siinä, miten voin tunnistaa ja välttää sekä demonisen isänmaallisuuden ylilyönnit että oman maan halveksunnan.

Kirjassaan Neljä rakkautta Lewis ehdottaa, että isänmaallisuus tulisi nähdä ensisijassa kotiseuturakkautena.

Kotiseuturakkauden kohteena on oma koti, sen ympäristö ja kulttuuri. Tällä tavalla ymmärrettynä isänmaallisuus ei suuntaudu mitään abstraktia ”Suomea” kohtaan, vaan nimenomaan niitä ihmisiä, ajatuksia, taideteoksia, telkkariohjelmia, metsiä ja katuja kohtaan, joiden ympäröimänä on kasvanut ja elänyt.

Tämä kotiseuturakkauden partikulaarisuus on osa rakkauden perusluonnetta: rakkauden kohteen on oltava jotakin yksittäistä. On mahdotonta rakastaa Kalkutan katulapsia yleisenä luokkana, vaikka voinkin opetella rakastamaan yhtä katulasta – tai sitä naapurin mummoa.

Kotiseuturakkaus ei edellytä vihamielistä suhtautumista muihin seutuihin tai kansoihin. Se, että rakastan salmiakkiani ja Suomen kesää, ei tarkoita sitä, että pitäisin muita maita ja kulttuureja jotenkin automaattisesti vähempiarvoisina.

Pikemminkin päinvastoin: se opettaa tajuamaan, että jenkin lällyt isänmaan ylistyslaulut ja rasvaa tirisevät purilaiset ovat hänelle aivan yhtä rakkaita kuin mustikkapiirakka ja salmiakki ovat minulle. Minulle ankea ristikkoasemakaavalla veivattu lähiö on tympeä näky, mutta hänelle se on koti täynnä elämää. Kornit TV-mainokset yököttävät minua, mutta hänelle ne kantavat lämpimiä muistoja lapsuudesta.

Oma kulttuurimme ja maamme on sen historian muokkaama ja sellaisenaan siihen on kiteytynyt paljon sekä nykyisten että menneiden sukupolvien viisautta. Minä olen suomalaisena tämän kulttuurin tuote. Voimme jättää henkisen ja maantieteellisen kotiseutumme ennalleen, jos meillä ei ole erityisen hyviä perusteita käydä sitä muuttamaan.

Suomi ei ole pelkkä liikeyritys, vaan se on meidän kotimme.

Nationalismin paheellisuudesta

Kotiseuturakkautta vaanivat kuitenkin demonit molemmin puolin. Mieleeni ei tule nyt nimeä kotiseuturakkauden puutteelle mutta lukija varmasti ymmärtää, mitä tarkoitan.

Ne, jotka torjuvat isänmaallisuuden kaikin puolin, ovat kodittomia tai muuttuvat nopeasti sellaisiksi. He ovat tuuliviirejä vailla juuria.

Heidän rakkautensa on onttoa, eikä oikeastaan rakkautta ollenkaan, pikemminkin vain vakavaa huolissaan olemista milloin mistäkin poliittisesta tai eettisestä ongelmasta, joka juuri nyt estää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Rakkaudessaan yhdenmukaisuutta ja tasa-arvoa kohtaan he päätyvät rakastamaan ”vähemmistöjä” ja ”sorrettuja” abstrakteina ideoina, sen sijaan, että he oikeasti rakastaisivat niitä yksittäisiä ihmisiä, jotka ovat heitä lähellä.

Vaikka pyrkimys on rakastaa kaikkia ihmisiä ja kulttuureita samalla tavalla, tuloksena on itse asiassa kaikkien kulttuurien ja ihmisten alistaminen saman abstraktin ideologian alaisuuteen.

Toisinaan kulttuurirelativismi ruokkii kotiseuturakkauden puutetta. Jotkut kuvittelevat kotiseuturakkauden aina edellyttävän oman kotiseudun ja kulttuurin näkemistä ylivertaisena muihin nähden. Kulttuurirelativismi tunnistaa aivan oikean paheen: emme saa automaattisesti pitää omaa taidettamme kauneimpana taiteena ja yhteiskuntaamme oikeudenmukaisimpana. Lääkkeeksi se tarjoaa väitettä, että kaikki kulttuurit, käyttäytymismallit ja perinteet ovat yhtä hyviä ja arvokkaita.

Tämä on kuitenkin myrkkyä eikä mitään lääkettä. Se sivuuttaa sen tosiseikan, että sekä Suomessa että muissa maissa on paljon parannettavaa ja jotkut kulttuureihimme kuuluvat seikat ovat moraalisesti vääriä. Kulttuurirelativisti siis sekoittaa keskenään kotiseuturakkauden ja sen vääristymän, nationalismin.

Nationalismi lähtee liikkeelle kotiseuturakkaudesta mutta se lisää siihen yhden kyseenalaisen oletuksen: sotiemme veteraanit, salmiakkimme, Sibeliuksemme ja hyvinvointivaltiomme ovat selvästikin arvokkaampia, parempia ja kauniimpia kuin muiden maiden veteraanit, kebabit ja Berliozit.

Usein nationalisti myös ajattelee, että kaikki ulkopuolinen ja vieras on uhka hänen isänmaalleen. Se pitää ajaa puukko kädessä pois.

Nationalismi on siis sitä, että rakastan Suomea, koska se on mielestäni maailman paras maa ja muut ovat täynnä roskaväkeä. Isänmaallisuus on puolestaan sitä, että rakastan Suomea, koska se on minun maani, minun kotiseutuni, minun kulttuurini.

Aito patriootti voi rakastaa maataan mutta samaan aikaan olla sitä mieltä, että se on surkeassa kunnossa ja kaipaa kipeästi korjausta. Nationalisti taas ei voi ajatella näin: Suomi on hänelle aina ja ikuisesti paras maa – sitä pitää suojella muutokselta, koska  se ei tarvitse muutosta.

Juuri tästä syystä nationalismi on vaarallista, kun taas patriotismi on hyveellisen politiikan edellytys.

Nationalisti on sokea oman maansa ja kulttuurinsa puutteille ja hyväksyy mitä tahansa siellä tapahtuukin, mitä tahansa hänen maansa sattuukin tekemään. Patriootti taas rakastaan maataan sen puutteista huolimatta, toimii aktiivisesti sen parantamiseksi eikä katsele vierestä, jos se joutuu isänmaan halveksujien tai nationalistien haltuun.

Kuva: Metsän tarina (2012)

Aku Visala

Aku Visala on uskonnonfilosofi, joka toimii tutkijana Notre Damen ja Helsingin yliopistoissa. Ennen muuttoaan Amerikan ihmemaahan hän oli vierailevana tutkijana Oxfordissa. Hän harrastaa elokuvia, elokuvamusiikka ja niistä kirjoittamista.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€