Piin elämä: Tuolla Hän puhaltaa!

Merellä voi tapahtua mitä tahansa. Merellä asuu valkoisia valaita, sikamaisia noitia ja pikkuruisia ihmisiä. Ja jos henkiinjääneitä kertojia ei ole kuin yksi ainoa, meidänhän on häntä uskominen, vai mitä? Kanadalainen bestseller-kirjailija Yann Martel kiipesi kirjallaan Piin elämä (2001) jättiläisten harteille. Martelin lentokenttäromaanissa on helposti sulavia aineksia Homeroksen Odysseiasta, Jonathan Swiftin Gulliverin matkoista ja Daniel Defoen Robinson Crusoesta.

Taiwanilaissyntyisen Ang Leen (Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme, Brokeback Mountain) filmatisointi Piin elämästä voitti juuri Oscarit parhaasta ohjauksesta, kuvauksesta, musiikista ja tehosteista. Elokuva on kevyehkö, viehättävä ja hupaisan ovela kertomus kertomuksesta, ainoan silminnäkijän omituinen lausunto elämän tarkoituksesta.

Vesille venosen mieli

Piin elämä nimeää itsensä intialaisen Piscine Molitor Patelin tarinaksi. Katsoja saa tilaisuuden samastua kirjailijaan, joka on sattumalta tullut haastattelemaan aikuista, Intian Pondicherrystä Kanadaan päätynyttä Pii Patelia. Ang Lee kuvaa pilke silmässä ja helein värein Piin lapsuutta ja hieman koomista uskonnollista etsintää.

Piin perhe omistaa Pondicherryssä, Intian Rivieralla, kauniin eläintarhan. Teini-ikään ehtivä Pii joutuu kohtaamaan kovan maailman, kun taloudellinen tilanne pakottaa perheen luopumaan tarhasta ja myymään eläimet Kanadaan. Perhe pakkautuu eläimineen japanilaisen rahtilaivan kyytiin ja alkaa puskea Tyynenmeren yli kohti uutta maailmaa.

Silloin kosmos tekee Piille tepposet. Mariaanien haudan päällä puhkeaa myrsky, joka vie pojalta perheen ja antaa tilalle tiikerin.

Katsoja joutuu pitkälle matkalle taivaan alle ja meren päälle piskuisessa veneessä rohkean pojan ja hurjan kissaeläimen kanssa. Vuoroon polttaa helle, vuoroon koettelee myrsky, tapahtuu ihmeitä ja kauniita asioita. Lopulta Piscine huuhtoutuu Amerikan rannoille ja pelastuu.

Tiikereitä ja ihmisiä

Piin elämä hyödyntää Bollywoodin osaamista. Huippuhyvät intialaiset näyttelijät tanssittavat katsojan myhäilemään hymynkare suupielessä.

Piin isä (Adil Hussain) on herkullinen maanitellessaan poikaansa käyttämään myös hieman järkeä uskonnollisessa etsinnässään. Pieni poika Pii (Ayush Tandon) on hellyttävän vakava yrittäessään päästä eroon vähemmän mairittelevasta lempinimestään ("Pissi").

Teini-ikäisen Piin osassa näyttelevä Suraj Sharma selviää kunnialla vaikeasta tehtävästä: kuolettavan pitkä eloonjäämiskamppailu ruumiillisen nääntymisen ja henkisen näivettymisen kourissa ei taida olla ihan helpoin pesti, kun ainoa vastanäyttelijä on ärisevä tiikeri.

Ang Leen viehko elokuva ei ole kokonaan hyvien näyttelijöiden varassa, vaan lepää myös Tyynenmeren pintojen päällä. Valtameri on luomakunnan loputonta kauneutta peilaava pinta, ja ihmislapsi kuin roska jumalan silmän pinnalla. Jos Pii onkin päättymätön luku, on Piitä vastassa oleva tiikeri ja sen mukana luotu maailma yhtä arvaamaton ja loputon. Hienosti osaa Ang Lee ja hänen kuvaajansa Claudio Miranda näyttää luonnon tuhlailevaa, vierasta, vaarallista ja lumoavaa ylenpalttisuutta.

Hiiulihei merimies ei pelkoa tunne ei

Piin elämä on tietenkin kuvaus rohkeuden (fortitudo) hyveestä. Mitäpä muuta se voisi ollakaan, kun nuori poika näkee elämänsä vajoavan peninkulmien syvyisiin suolaisiin syleihin ja löytää silti voiman selvitä henkiin ihmisiä syövän villipedon kyydissä.

Piille tyypillistä lienee jonkinlainen synnynnäinen, utelias rohkeus, jolla hän suhtautuu niin isänsä eläintarhan petoihin kuin keskenään kamppaileviin uskonnollisiin maailmanselityksiin. Merellä Pii on teini-ikäinen Job, joka huutaa myrskyn keskellä pauhaavalle Kaikkivaltiaalle innostuneena ja pelkäämättä.

Moby Dick eli Valkoinen Valhe

Ang Leen suolaisen maljan pohjalla on imelänä sokerina jonkinlainen uskon (fides) hyveen puolustus. Piin elämää voikin katsoa melko vetoavana puheenvuorona uskonnollisen kokemuksen puolesta: elokuvan filosofisen oloista ja veijarimaista epilogia ohjaa vakaumus siitä, että ihminen on eläin, joka ei voi mielekkäästi elää ilman uskoa Jumalaan.

Koska Lee on itse buddhalainen, uskonnollinen kokemus käsitetään elokuvassa transsendenssin, tuonpuoleisen, kaipuuksi ja ei-käsitteelliseksi kokemukseksi. Toisin kuin kristillisessä traditiossa, uskon hyvettä harjoittava ei tarvitse Jumalaa rajoittavia nimiä, oppeja, credoja. Siksipä on aivan luonnollista ja oikein, että Pii on vielä vanhemmalla iällään yhtä aikaa kristitty, muslimi ja hindu.

Näkemys huipentuu keskinkertaista hieman hauskemmin toteutetulla postmodernilla kikalla, jossa katsoja joutuu valitsemaan, oliko Piin tarina sittenkään totta – ja ellei ollut, onko koko kysymys lainkaan mielekäs. Ang Leen elokuva on kauniisti kuvitettu uskonnollinen apologia sen puolesta, että kauneus on parempaa kuin totuus. Tai kuten kaikista kansoista juuri italialaiset tapaavat sanoa: se non è vero, è ben trovato.

Tiedä sitten, johtuuko tästä lopputulemasta, mutta ainakin ankaran juutalais-kristillisen koulutuksen saaneelle Piin elämän lopullinen viisaus maistuu hieman liikaa edullisen onnenkeksin maksiimilta. Usko vain, niin kaikki on mahdollista. Jumalatodistuksena Piin elämä onkin kuin puolivallaton versio Jack Blackin fraseeraamasta Kung Fu Pandasta, huikean legendaarinen (legendary) ja jäätävän mahtava (awesome). Ja juuri siksi enemmän kuin aavistuksen epäuskottava.

Timo Nisula

Kirjoittaja Timo Nisula on pastori, latinisti ja teologian tohtori. Hän tekee marginaalista nuoriso- ja opiskelijatyötä Suomen Turussa. Kirjoittajan sydäntä lähellä ovat harvinaisten lintujen estetiikka, notkea sitcom ja vetoavasti muotoiltu lause.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€