Itsepetos – tuo petoksista pahin

Itsepetos on niin ovela petoksen muoto, että sitä ei välttämättä huomaa itsekään. Missään tapauksessa ei kuitenkaan voida sanoa, että itsepetos olisi vaaraton petos.

Väitän, että kaikista pettämisen lajeista itsepetos on tuhoisin.

Tähän on useita syitä.

Ensimmäinen syy on, että nykyihminen, erityisesti länsimainen nykyihminen, on perin individualistinen otus. Usein individualismilla on positiivisia seurauksia. On nimittäin yksilökeskeisen kulttuurin saavutuksia, että pääsääntöisesti meitä ei tuomita vanhempiemme tai isovanhempiemme tekemistä rikoksista. Väärät valinnat tekemällä pilaa lähinnä oman elämänsä. Verikoston kierrettä ei juuri pääse syntymään, kun väkivallan teot koetaan kohdistuvan yksilöön, ei esimerkiksi sukuun tai klaaniin.

Tällä on kuitenkin se kääntöpuoli, että kun ihminen vastaa teoistaan pääasiassa itselleen, vastuu muita kohtaan surkastuu. Mitäs sitten, vaikka sotkenkin asiani? Ei kuulu sinulle! Oman elämänihän minä tässä vain pilaan. Ilman sopimusta ei ole velvollisuutta. Asiat, jotka muulloin olisivat olleet yhdessä ratkottavia ongelmia, ovat nyt yhden harteilla, vaikka ne tuottaisivatkin huolta ja murhetta myös muille. Ja periaatteessa muut eivät edes saa mennä niitä sotkemaan, koska nehän ovat yksilön ongelmia…

Kun itsepetoksesta kärsii lähinnä itse, kynnys sen toteuttamiseen laskee vaarallisen alas.

Toiseksi, itseään huijaamalla kaivaa omalta elämänhallinnaltaan pohjaa pois. Elämänhallinta taas on yksi niistä asioista, jotka ovat äärimmäisen tärkeitä ihmisen onnellisuudelle. Minulle ei tule kovin montaa ihmistä mieleen, jotka tuntisivat itsensä samalla onnellisiksi kun tuntisivat vain ajelehtivansa elämän merellä tuntemattomien voimien vietävänä.

Päinvastoin, useimmat tapaamani onnelliset ihmiset tuntuvat olevan täysin tietoisia siitä, mistä he ovat tulossa, missä he sillä hetkellä ovat ja minne he ovat menossa. Ja erityisesti he tuntevat, että nimenomaan heidän omilla valinnoillaan on ollut erityistä merkitystä  sen kannalta mitä he tekevät.

Tunne siitä, että omilla valinnoilla on merkitystä, on ihmisen onnellisuudelle huomattavasti tärkeämpi asia kuin se, mikä näiden valintojen tulos itse asiassa onkaan.

Esimerkiksi kokemus siitä, onko tyytyväinen kehoonsa, on huomattavasti enemmän riippuvainen siitä, vastaako kehon muoto sitä mikä sen haluaa olevan kuin sitä, mikä se itse asiassa oikeasti on. Kehonrakentaja kokee olonsa tyytyväiseksi kun lihakset kasvavat, lihaksia inhoava kokee vastenmielisyyttä hauiksen paisuessa. Anoreksiaa sairastava saa tyydytystä grammojen kadotessa, anoreksiasta parantuva saa tyydytystä siitä, kun luun päälle tulee lihaa. Downshiftaaja nauttii siitä, kun koko ajan ei tarvitse olla työssä, työnarkomaani diggaa kellokortin näyttäessä 40 tuntia plussaa.

Kaikki näistä saavat tyydytystä siitä, että kehittyvät suuntaan, johon haluavatkin – vaikka esimerkiksi anoreksiaa ei varmasti voida pitää terveydellisesti hyvänä asiana!

Toisaalta itseään pettävä uskottelee itselleen haluavansa jotain, mutta oikeasti haluaa jotain muuta. Tyytymättömyys lisääntyy, kun elämä kehittyy suuntaan, johon sen ei tahtoisi kehittyvän, vaikka uskotteleekin itselleen, että juuri sitä on aina halunnut.

Kolmanneksi, vaikka itsepetos kohdistuukin lähtökohtaisesti itseen, se myös luo loistavan pohjan muiden ihmisten pettämiselle. Selitykset ovat kaikille tuttuja: "En ehtinyt katsomaan esitystäsi, koska töissä oli niin kiire". "No minä vain ajauduin sen naisen kanssa samaan sänkyyn, koska olet pihtari". "Ei ollut aikaa".

Kaikki nämä selitykset perustuvat siihen, että henkilö on ensin kyennyt selittämään itselleen, miksi pettymyksen tuottaminen toiselle on OK – oli kiire, tilanteeseen vain ajauduttiin ja toisaalta vaimo on pihtari, ei ollut aikaa. Asia saatiin järkeiltyä omassa päässä sellaiseen muotoon, että pettymyksen tuottaminen toiselle muuttuikin hyväksyttäväksi tai ainakin sellaiseksi, että siitä seuraavaa pahaa mieltä oli valmis sietämään. Vastuu ulkoistetaan ja jälleen henkilö vain ajelehtii elämän merellä.

Onhan nimittäin paljon ikävämpi myöntää itselleen, että työasiat nyt vain olivat tärkeämpiä kuin oman jälkikasvun tähtihetki, että oma itsehillintä ei pitänyt ja oli valmis pettämään kumppaniaan, tai että yksinkertaisesti priorisoi asiansa väärin.

Vajaat kymmenen vuotta sitten tein päätöksen, etten vetoa enää ajanpuutteeseen. Se ei nimittäin voi pitää paikkaansa. Jokaisessa vuorokaudessa aikaa on 24 tuntia ja sen jälkeen on kiinni vain siitä, miten aikansa käyttää. Jos siis tulee kutsu johonkin, en vastaa "ei ole aikaa", vaan "minulla on muuta tekemistä" tai "sori, ei huvita". Sillä tavalla pakotan itseni myöntämään, että kyse on nimenomaan siitä, miten minä itse ajankäyttöäni suunnittelen ja mitä arvostan.

Toki tekee pahaa myöntää, että nyt tuli mokattua. Vielä pahempaa tekee myöntää, että nyt vain tuli priorisoitua asiat niin, että bileet saivat jäädä. Tai vielä pahempaa: että vapaa-ajan hurvittelut ajoivat työasioiden ohi…

Me suomalaiset pelkäämme epäonnistua. Siksi on kivempi selitellä asiaa itselleen niin, että oli kiire, toinen oli pihtari ja enhän mä ois ees voinut mitenkään ehtiä. Onneksi viime aikoina on Suomessakin alettu puhua siitä, että epäonnistuminen on ihan okei. Tällaiset suuntaukset eivät voi olla kuin hyväksi.

Uskon, että kun epäonnistumisesta tulee jotain, mikä voidaan kohdata ilman pakokauhua ja häpeää, myös itselleen valehtelu vähenee. Omien epäonnistumisiensa myöntäminen itselleen on ensimmäinen askel siihen, että ne uskaltaa myöntää myös muille.

Siis selittelyt sikseen. Rehellisyys itseään kohtaan tekee kieltämättä välillä pahaa. Ei ole kiva myöntää, että epäonnistuminen johtui vain siitä, että itse arvioi ajankulutuksensa väärin tai että priorisoi "vääriä" asioita. Se vaatii kanttia. Juuri siksi itsepetos onkin niin houkutteleva ratkaisu. Mutta toisaalta rehellisyys itseään kohtaan näkyy suurempana itsekontrollina.

Itsekontrolli ja tuntemus siitä, että hallitsee omaa elämäänsä, on taas yksi onnellisuuden kulmakiviä. Enkä ole koskaan tavannut ihmistä, joka ei tahtoisi olla onnellinen.

KuvaLauri Laukkanen

Jussi Kari

Kirjoittaja Jussi Kari on lakimies, joka harrastaa tietokonepelejä, japanilaisia piirrettyjä sekä sarjakuvia. Kari on yksi Kehittyvien conien Suomi ry:n perustajista ja toiminut Desucon-tapahtuman pääjärjestäjänä. Sen lisäksi hän tykkää kuuteista.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€