Onko opintotuesta tullut pyhä lehmä?

Suomi on opiskelijoiden paratiisi. Yliopisto on maksuton. Opintotukea saa 300 000 ihmistä. Jokainen saa noin 500 euroa käteen joka kuukausi. Tämä maksaa vuodessa 765 miljoonaa euroa. Onko opintotuki pyhä lehmä vai kestääkö se kritiikkiä? 

Vähän aikaa sitten hallitus pääministerin johdolla antoi ymmärtää, että opintotukijärjestelmä voitaisiin muuttaa lainapainotteiseksi. Opiskelijat lähtivät barrikadeille. 20.3. noin viisituhatta opiskelijaa kokoontui Helsingin kaduille puolustamaan oikeuttaan opintorahaan ja asumislisään.

Ajaako tämä suomalaisten yhteistä hyvää?

Opintotuki on yksi suomalaisen koulutusjärjestelmän kulmakiviä. Sen tarkoitus on turvata taloudellisesti itsenäisen opiskelun kaikille. Se on osa suomalaista peruspalvelupolitiikkaa, joka kannustaa ihmisiä yksilölliseen itseriittoisuuteen.

Kyseessä on kuitenkin harhakuva.

Opintotuki kannustaa hakemaan itseriittoisuutta liian varhaisessa iässä. Opintotuella elävällä voi helposti luulla, että hän pärjää omillaan. Todellisuus on kuitenkin se, että hän elää sosiaaliturvan varassa. Opintotuki voi heikentää todellisuudentajua.

Suomessa on jo olemassa maksuton yliopistokoulutus, jonka taso muuten on kansainvälisessä vertailussa hyvä. Opintotukea ei siis ole tarkoitettu opintojen kustantamiseksi, koska opintokustannuksia ei ole. Itse asiassa yliopisto-opinnot tulevat halvemmiksi kuin opinnot lukiossa.

Opintotuessa on oikeastaan kyse asumis- ja elämistuesta. Sana siis on eufemismi.

On hyvä, että tarpeessa olevia tuetaan. Täytyy kuitenkin muistaa, että erilaiset tukimuodot vaikuttavat elämänvalintoihin ja -tapoihin. Millaisen yhteiskunnan haluamme? Millaisia kansalaisia olemme kasvattamassa?

Opintotukijärjestelmä voitaisiin suunnitella uudestaan niin, että se tukee paremmin perhekeskeisyyttä ja parantaa ihmisten todellisuudentajua.

Koska me suomalaiset olemme tottuneet pyrkimään itseriittoisuuteen, ei ole yllätys, että muutamme kotoa heti kun ”pystymme”. Täytyy kuitenkin olla rehellinen ja tunnustaa, ettemme pysty siihen yksin, vaan valtio tekee sen mahdolliseksi. Opiskelija siis ei yleensä pärjää omillaan.

Kannattaa pysähtyä pohtimaan, onko tarkoituksenmukaista, että lapset muuttavat pois kotoa heti lukion, ammattikoulun tai armeijan jälkeen. Heidän on hyvä asua vanhempiensa kanssa myös aikuisina.

Aikuisiän alkuvuodet ovat hyvin tärkeitä ihmisen kehittymisen kannalta. Silloin aikuisnuori oppii suhtautumaan vanhemmuuteen aivan uudella tavalla. Hän näkee vanhempansa uudessa valossa.

Vanhempien kannalta on myös tärkeää, että he elävät aikuisten lastensa kanssa jonkin aikaa, että yhteinen ”perhe-elämä”, johon kuuluvat vanhemmat ja lapset, kestää vähän enemmän kuin 18 vuotta. Muuten kotipesään jää liian aikaisin ja liian nopeasti aukko, jota vanhempien ei aina ole helppoa täyttää.

Opintotukijärjestelmää ei saa kokonaan poistaa, mutta hallitus voisi uudistaa sitä.

Itse poistaisin asumislisän niiltä, jotka opiskelevat omalla paikkakunnalla. Niille, jotka muuttavat muualle voitaisiin edelleen myöntää asumislisää.

Täytyy myös muistaa, että asumislisä vääristää jonkin verran vuokra-asuntojen hintoja: markkinathan ottavat tuet huomioon… vuokraisännän hyväksi.

Ehdotan, että Suomi siirtyy pikkuhiljaa yksilökeskeisestä tukijärjestelmästä perhekeskeiseen tukijärjestelmään.

Opintotuki voisi olla esimerkiksi entistä enemmän sidonnainen vanhempien tuloihin. Näin vanhemmat ”oppisivat” ottamaan enemmän vastuuta lastensa opintovaiheesta. Tämä tulosidonnaisuus ei tietenkään koskisi naimisissa olevia opiskelijoita: he ovat perustaneet oman perheensä.

Valtio voisi tukea opiskelijoita helpottamalla työntekoa. Opiskeluaikana ansaittu tulo voisi olla verotonta ja työnantajan sosiaaliturvamaksut sekä lakisääteiset vakuutukset voitaisiin poistaa.

Uusi opintotukimalli korostaisi perhettä yksilön sijaan. Se on asia, jota Suomi tarvitsee.

Suomen tulee olla hyvinvointiyhteiskunta hyvinvointivaltion sijaan. Tässä perheellä on keskeinen rooli.

Supistettu opintotukimalli olisi lisäksi johdonmukaista politiikkaa juuri nyt, kun elämme menoleikkausten aikaa. Kaikkien on osallistuttava talkoisiin. Tarvitaan joustoa.

Itse en rasittaisi enempää lapsiperheitä ja eläkeläisiä. Työttömätkään eivät voi paljon auttaa. Sen sijaan opiskelijat pystyvät venymään paremmin. Olisiko se liikaa pyydetty?

Santi Martínez

Kirjoittaja Santi Martínez on valtiotieteiden maisteri ja MBA. Santi toimii johtajuuskouluttajana Providentia Oy:ssa, opettaa yritysvastuuta ja etiikkaa Aalto-yliopistossa sekä johtajuutta ja liike-elämän etiikkaa Keniassa. Santin lempiaiheita ovat onnellisuuden ja vapauden välinen yhteys sekä motivaatioon liittyvät kysymykset.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€