Oblivion: Upea apokalypsi

Tom Cruisen tähdittämä tieteiselokuva Oblivion on pitkän ja kovan työn riemuvoitto. Erinomaisuus näkyy ja kuuluu niin, että tippa tulee linssiin. Tältä näyttää jälki silloin kun tekijä rakastaa työtään.

Tieteiselokuva on vaikea genre. Parhaat tieteisromaanit kääntyvät huonosti elokuviksi, koska niiden kerronnallinen rakenne ei helposti tiivisty kahteen tuntiin. Tieteiskirjallisuuden filosofinen sisältö taas ei houkuttele valtavirtayleisöä. Siksi vaikkapa Kubrickin 2001 timanttisesta tyylistään huolimatta on vain harvojen herkkua.

Helppo ratkaisu on sekoittaa mukaan toimintaa ja räimettä. Onnistuneita tämän genren uusia edustajia ovat J. J. Abramsin uusi Star Trek ja Neill Blomkampin District 9. Mutta jotta scifistä saadaan irti sen kovin ydin, tarvitaan myös jotain eeppistä, jossa Abrams ja Blomkamp kyllä omilla tahoillaan onnistuvat. Ridley Scottin Prometheus erehtyi lupailemaan jotain tämän suuntaista, mutta homma lähti pahasti lapasesta. Oblivion kuitenkin huuhtoo puhtaaksi Prometheuksen tahrat.

G.I. Joe -arviossani kiinnitin huomiota tapaan, jolla leffa oli tehty: kerätään parhaat toimintakliseet yhteen. Oblivion soveltaa nyt samaa taktiikkaa, mutta siten että tuloksena on oikeasti tasapainoisen hyvä elokuva. On siis pidetty kokous, jossa on kerätty yhteen scifi-klassikot ja mietitty mikä niiden paras elementti, ja pyritty yhdistämään ne sitten yhteen elokuvaan.

Alan harrastajat voivat bongailla monia viittauksia alan klassikoihin, joka itsessään on jo palkitsevaa katselukokemuksen kannalta. Tuloksena on näppärä cross-over -elokuva: hyvää tieteistaikaa tarjoiltuna tavalla, joka vetoaa myös jästeihin.

Elokuvan saamissa arvioissa esiintyy kuitenkin erikoinen piirre. Jotkut ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että materiaali on pitkälti lainattua, ja siksi tylsää (mutta hei, milloin viimeksi näit todella originaalin elokuvan?). Vähentääkö Walking Dead -sarjan arvoa se, että sen juoni on vohkittu Toy Storystä?

Eipä tietenkään.

Toiset ovat huomauttaneet tarinan kärsivän epäjohdonmukaisuuksista ja epäuskottavuuksista (no, milloin näit viimeksi uskottavan tieteiselokuvan?). Viime vuoden popitetuin scifipätkä oli ihan ok Looper, jonka juoni on kuitenkin kuin väkipyssyllä läpi ammuttu siivilä.

Tieteiselokuvien perusvaikeus on se, että ne eivät voi olla tieteellisesti uskottavia, koska muutoin ne olisivat ihan tolkuttoman tylsiä. Mietitäänpä vaikka sitä, että meillä on nyt hallussamme keinot ampua räjähdelatauksia kohteisiin, joita me emme näe. Mihin tämä taito katoaa lähitulevaisuudessa, jossa avaruusalusten pitää olla aina tappituntumalla ennen kuin rähinä saadaan aikaiseksi?

Scifi edellyttää paradoksaalisesti sitä, että tiede lentää romukoppaan ennen kuin ehdit sanoa ”vulkanuslainen niskaote”. Myös Oblivionin juoni edellyttää sitä, että tietyt yksinkertaiset tekniset faktat eivät tässä maailmassa toimi (sillä erotuksella että jos Looperin kohdalla sen ohjaajakin joutui myöntämään, että eihän tässä ole päätä eikä häntää, niin Oblivionin kohdalla voidaan tarjota edes jonkinlaisia kohtuullisen uskottavia selityksiä).

Jotkut ovat taas pitäneet henkilökemiaa Oblivionin parhaana elementtinä, toiset surkeimpana.

Mistä tämä kertoo?

Nähdäkseni Oblivion osuu erikoiseen saumaan. Siinä on paljon erinomaisia piirteitä, joskin jonkin verran heikkouksia. Olennaista kuitenkin on, että se tasapainoilee aika hyvin eri genrejen välillä, joka saa aikaan odotuksien ristiriidan. Koska tässä on nyt tätä, niin sitten tämän pitäisi olla tällainen elokuva. Mutta Oblivion on erikoinen sillisalaatti. Sillisalaatti, joka maistuu hyvälle.

Oblivion on siitä harvinainen elokuva, että ollakseen kokoomateos, sen juoni toimii aika näpsäkkäästi. Siksi en kerro tässä nyt juonesta yhtikäs mitään ja kehotan lukijoitani välttämään kaikkia arvioita joissa siitä puhutaan. Tätä kannattaa lähestyä avoimin mielin.

Kyseessä ei ole mikään Usual Suspects tai Philip K. Dickin paranoidi visio, jossa katsoja ei katsokaan elokuvaa, vaan elokuva katsoo katsojaa ja WTF potenssiin kolme. Kuitenkin sen minkä Oblivion lainaa monista kökköisistä ja jopa ihan hyvistäkin scifileffoista, se tekee usein paljon paremmin ja komeammin kuin miten se alun perin tehtiin.

Tuotantoyhtiö olikin asettanut voimaan kansainvälisen kiellon, joka estää kaiken elokuvaa koskevan viestinnän aivan ensi-iltaan saakka, mikä mielestäni tässä yhteydessä on todella hyvä ratkaisu. Aivan viime metreille asti juoni jaksaa tarjota jotakin uutta, joka selittää aiempia tapahtumia tai avaa uusia tasoja. Elokuvan rytmi toimii myös kuin hyvin rasvattu kone, joka suoltaa tasaiseen tahtiin WOW- ja Oh Snap -tilanteita, joita ilman ei tällainen homma ei toimi alkuunkaan.

Sivuhuomio: Nörttejä saattaa kiinnostaa tietää, että Oblivionin käsikirjoittaja Michael Arndt tekee myös käsikirjoituksen uuteen Tähtien Sota -elokuvaan, mikä merkitsee sitä, että meillä on mahdollisuus saada ensimmäinen kelvollinen Tähtis-raina sitten Imperiumin vastaiskun. Tai ensimmäinen laatuaan niin kuin ylipäätään.

Oblivion siis kertoo kiinnostavan tarinan, mikä itsessään on jo harvinaista. Mutta tämän lisäksi Oblivion on hävyttömän hyvän näköinen. Siksi se kannattaa katsoa teatterissa, jossa on iso kangas ja hyvä äänentoisto. (Miksi muuten Suomessa ei ole IMAX-teatteria, nyt sellaiselle olisi tarvetta!) Viimeksi leuat loksautti paikoiltaan vastaavalla voimalla Nicolas Refnin huippuunsa viritetty Drive.

Ohjaaja Joseph Kosinski on aiemmin ohjannut vain epätasaisen Tronin jatko-osan, joka sekin näytti hyvältä, mutta kärsi hyvän käsiksen puutteesta. Kosinski on nyt kuitenkin selvästi mies, joka tietää miten asiat saadaan näyttämään ja kuulostamaan hienoilta.

Tronissa Kosinski palkkasi elektroyhtye Daft Punkin tekemään tiukan ääniraidan. Nyt levyä pyörittää scifipopin sanansaattaja M83, joka tuo elokuvaan juuri oikean tunnelman eteerisellä huminallaan ja sykkeellään (ääniraita on streamattavissa täältä).

Scifigenressä Oblivion on selkeästi parasta mitä pitkään aikaan on Hollywoodissa tuotettu. 2001:n kaltainen ikiklassikko se ei ole, mutta sen ei tarvitse hävetä lainkaan esimerkiksi Danny Boylen Sunshinen ja Blomkampin District 9:n rinnalla. Mielestäni kerronnallaan ja tyyliltään Oblivion on eheämpi kuin monet muut scifipläjäykset ja sen pelastaa Kosinskin visuaalinen nerous.

Myös tarinan suhteen eri elementtien tasapainottaminen on saavutus sinänsä. Lopputuloksena on ihailua herättävä kokonaisuus. Jos Kosinskin seuraava elokuva tekee yhtä suuren loikan kuin mikä oli siirtymä Tronista tähän päivään, odotukset ovat todella korkealla.

Oblivion on selkeästi fanityö. Se on tieteiselokuvia rakastavien ihmisten kunnianosoitus aiempien sukupolvien saavutuksille. Tältä näyttää jälki silloin kun tekijä rakastaa työtään.

Olli-Pekka Vainio

Olli-Pekka Vainio on Helsingin yliopiston dogmatiikan yliopistolehtori. Silloin kun hän ei ole leffassa tai salilla, hän pohtii rationaalisuuden, erimielisyyden ja hyveiden keskinäisiä suhteita.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€