Eihän se ole sopivaa

Mitä naisen pitää olla? Maailman mahtavimmalle kirkonmiehelle nainen on yhä mysteeri, joka täytyy määritellä tarkkaan.

Uusi paavi Franciscus ei lakkaa hämmästyttämästä. Mies joka kieltäytyy krumeluureista ja muuttamasta munkkiveljien keskeltä paavilliseen virka-asuntoonsa ja pesee heti alkuun naisten jalkoja, saattaa uutisten mukaan armonkin koskemaan ihan kaikkia hyvää tekeviä, jopa ateisteja. Siinä tosin ei ole mitään uutta: katolinen kirkko on uskonut jo vuoden 1992 katekismuksensa myötä myös vilpittömien totuudenetsijöiden pelastuvan, vaikka eivät Kristusta tuntisikaan.

Jalkojenpesun ohella reipas paavi on myös esittänyt toiveen, että Vatikaaniin saataisiin enemmän naisväkeä virkoihin. Nunnia hän kehotti tässä taannoin etsimään pikemminkin hengellisen äidin kuin kuivan vanhanpiian asennetta elämään. Tiedetäänpä sekin, että nuorena hän on ollut rakastunut naiseen toisin kuin edeltäjänsä Benedictus XVI, jota naiset veljensä kertoman mukaan eivät ole nuorenakaan kiinnostaneet.

Entä miksi ihmeessä kaukana Roomassa vaikuttavan sinkkumiehen tekemiset liikuttavat minua, suomalaista, luterilaista autuutta ja vapautta nauttivaa naista? Paljonkin. Katolinen kirkko on nimittäin symbolisesti ja käytännössäkin se kristinuskon tiukan näkemyksen viimeinen linnake, josta käsin määritellään mikä nainen on ja mikä on naiselle sopivaa. Islamilla on tässä kohdin omat linnakkeensa. Joskus naisena, jolla on onnellinen oikeus päättää itse omasta elämästään, on hyvä muistaa, että suurin osa maailman naisista joutuu selviytymään näiden linnakkeiden säännöillä.

Nainen on ikuinen ongelma, siitähän kertoo jo Raamatun luomiskertomuskin. Meissä on läsnä sekä apu yksinäisyyteen ja uutta synnyttävä voima mutta myös houkutus, joka ajaa miehen maailman raiteiltaan. Jos naisen päästää valloilleen, tapahtuu asioita, joita on vaikea hallita. Siksi meidät on kautta aikain pyritty istuttamaan sievästi aloillemme kädet sylissä ja katse lattiassa. Nykymaailmassa se alkaa vain olla alati vaikeampaa, me kun tapaamme ottaa mallia vapautuneemmista naisista heti kun heistä pilkahduksen saamme.

Viimeisimmät paavit ovatkin käyttäneet aikaa naisen olemuksen ja kutsumuksen pohtimiseen. Toisin kuin luterilaisessa kirkossa ja laajalti jo vapaissa suunnissa, katolisessa kirkossa nainen ei voi olla pappi yksinkertaisesti siitä syystä että nainen ei ole mies. Muuten nainen on periaatteessa kirkon silmissä miehen kanssa tasa-arvoinen toimija, sillä ihminen on luotu mieheksi ja naiseksi, jotka ovat yhdessä Jumalan kuva.

Mutta kun jotain rajataan ulottumattomiin, se herättää väistämättä kysymyksen: onko Jumalan kuva sittenkin painottunut fifty-sixty miehen hyväksi.

Paavi Johannes Paavali II pohti naisen ”mysteeriä” omalta osaltaan apostolisessa kirjeessään Mulieris Dignitatem 80-luvun lopulla. Hän päätyi korostamaan naisen merkitystä rakkauden kohteena ja eteenpäin välittäjänä historiassa ja niissä moninaisissa tehtävissä, joita naisilla on. Naisella on oma erityinen profeetallinen roolinsa pelastushistoriassa sekä synnin maahantuojana että Vapahtajan äitinä. Ja naisenkin on muistettava, että todellinen johtajuus on palvelemista.

Nykyinen paavi ei ajatuksiltaan juuri poikkea Johannes Paavali II:n linjasta. Vielä kardinaalina ollessaan hän kirjoitti kirjassa Sobre el cielo y la terra, että naisella on äitiyden, hellyyden lahja, jota ilman uskonnollinen yhteisö muuttuu sovinistiseksi, kovaksi ja hädin tuskin pyhäksi seuraksi.

Katolisen kirkon vastaus naisen ongelmaan on hyvin kaunis ja ylevä, mutta niin kovin roolittava. Me emme kaikki ole äitejä, äidillisiä emmekä välttämättä helliäkään, vaikkakin on ihaillen katsottava niitä vahvoja, asiansa osaavia naisia, jotka johtajan tehtävissä tavoittavat itsestään nuokin piirteet.

Naista ajatellessani mieleeni tulevat ne lukemattomat naiset, jotka pyörittävät perheidensä arkea kaikkialla maailmassa, potevat syyllisyyttä huonosta äitiydestään ja miettivät rahan riittämistä. Toisaalta mietin niitä oman ammattikuntani naisia, jotka uhraavat haaveensa tavallisesta elämästä ja uhmaavat Afganistanissa kuolemaa toteuttaakseen toimittajan kutsumustaan oloissa, joissa naisella ei ole siihen oikeutusta. Tai niitä kahta epäsovinnaisen tien valinnutta naista Marie Colvinia ja Mika Yamamotoa, jotka viime vuonna saivat surmansa sotakirjeenvaihtajina Syyriassa.

Siinä missä miehilläkin on nykyään mahdollisuus löytää isyys ja hellyys niin hiekkalaatikoilta kuin johtajina, on naisilla vapaus etsiä omanlaisiaan rooleja kukin kykyjensä mukaan. Se ei ole huono asia, sillä vapaudesta laskeudutaan lopulta omalta tuntuvaan uomaan kypsinä ja ehkä jopa osaansa tyytyväisinä. Mutta missä lasikatto rajoittaa lentoa, on naisen luonto aina miettiä, eikö siniselle taivaalle ole mistään raosta pääsyä.

Naisessa on sielun paloa, joka toisinaan pakottaa meidät ylittämään meille määriteltyjä rajoja. Eikä turhaan. Kun naisen sielu syttyy, syntyy keksintöjä, ratkaisuja, rauhanneuvottelijoita suljetaan neuvotteluhuoneeseen että päästään tavoitteeseen, köyhän perheen elintaso kohenee, sivistys saapuu pimeyteen, oikeus ja vapaus voittavat, joskus rakkauskin.

Samaa sielunpaloa minä itse asiassa löydän katolisen kirkon niin ylistämällä alistamasta Mariasta, jonka hellyydestä ja äidillisyydestä me lopulta emme oikeasti paljon mitään tiedä. Mutta kuvitelkaapa nyt, että Neitsyt Maria olisi istunut silmät alas luotuina, kädet sylissä ja vastannut raskaudesta ilmoittavalle enkelille tyynen hallitusti: ”No mutta eihän se ole sopivaa!”

Freija Özcan

Freija Özcan etsii intohimoisesti kirjallisuudesta malleja elämän erilaisiin ongelmiin ja voisi puhua Harry Potterista päiväkausia. Hän on Lapista Helsinkiin kotiutunut toimittaja ja Sanan toimituspäällikkö, joka elää kaksikulttuurisessa perheessä.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€