World War Z: Kiire syömään

Purema, toinen, ja pian jo zombit alkavat laiduntaa planeetalla. World War Z on elokuva, jossa zombit eivät vain juokse vaan vyöryvät eteenpäin tiiviinä massana. Mutta miksi zombit toteuttavat maailmanloppua valkokankaalla juuri nyt? Ja mitä hyveillä on tekemistä zombien kanssa?

Sama kohtaus jossain Steve Martinin elokuvassa olisi niin herttainen, niin komediallinen. Vitsaileva perheenisä paistaa aamiaiseksi vohveleita kahdelle pienelle tyttärelleen ja äiti naurahtelee hyväksyvästi ydinperheen auvolle. On aurinkoa ja seepiaa ja Yhdysvallat uhkeimmillaan avokeittiössä.

Mutta kun kohtaus on alkukuvana zombiapokalypsille, katsoja puree hampaitaan ja sisikaluihin tulee heikottava tunne. Niin kuin kuuluisi kolahdus oksettavan kirkkaankeltaisen vuoristoradan turvapuomeista ja hydrauliikka sihahtaa viimeisen kerran.

Aja hiljaa isi nyt vaan

Ja sitten mennään! World War Z aloittaa maailmanlopun ilkeällä pamahduksella Philadelphian aamuruuhkassa. Muutaman räyhäkkään kiepauksen jälkeen ollaan zombikuvakirjojen tyyppiajoneuvossa eli matkailuautossa polkemassa kaasua ja ajamassa pois kaupungin lihallisista iloista kohti toivottavasti autiota maaseutua.

Brad Pitt näyttelee urheasti hyllylle vetäytynyttä tiukkojen paikkojen agenttia, jonka elämäntehtäväksi on kapeutunut sittemmin koti-isän kutsumus. Mutta minkäs teet. Kun elävät kuolleet alkavat laiduntaa planeetalla, tarvitaan taas taitavia miehiä.

Mireille Enos on tunteikas rouva Agentti, joka huolehtii muksuista kotilentotukialuksella isän palattua ruotuun, ja on huolissaan ja yrittää välillä soittaa siipalleen töihin (elokuvasta selviää, rakkaat vaimot, että älkää nyt helvetissä soittako). Kolmas merkittävä rooli ovat tietenkin zombit, jotka World War Z:ssa ovat välillä kovin kiireisiä ja – niitä on paljon…

Z-sota on hengelle hupaa

Marc Forsterin ohjaama World War Z perustuu Max Brooksin kirjaan, Sukupolvi Z – Zombisodan aikakirjat (WSOY 2011). Brooksin raa'an nihilistinen ja herkullisen pessimistinen kioskiromaani on kirjoitettu dokumenttihaastattelujen muotoon. Maailmanympärimatkaksi käsikirjoitettu elokuva lainaa kirjasta lähinnä teemoja.

Lainaukset ovat onnistuneita, sillä kaikki on niin kuin zombiapokalypsissa olla pitääkin. On haulikot, on kirveet, biohasardit, labrat, headshotit. Brad Pitt loikkii erinäköisillä lentokoneilla tasolta toiselle eikä tunnu huomaavan, että tapahtumien kulku seuraa konemaisesti konsolipelien logiikkaa: jänskästä mestasta toiseen, plus erilaiset pyssyt.

Tarina etenee kuin paraskin Call of Duty -käsis. Ensin meillä on korealainen sotilastukikohta rankkasateessa, sitten olisi kivan eksoottinen orientaalinen kaupunki ahtaine kujineen ja lopuksi, niin, lopuksi päästään tietenkin syrjäiseen ja sinisävyiseen lääketutkimuskeskukseen, missä zetoilla on valkoiset lääkistakit (tai no, ei ihan valkoiset). Labran käytävillä ratkeaa jälleen se ikuisuuskysymys, millä tempulla ihmiskunta ovelasti päihittää leukojaan louskuttavat kävelevät ruumiit.

Zeus ex machina

Sekä Brooksin että Forsterin & Pittin zombileikit ovat globaaleja. Ne eivät sijoitu yksittäiseen ostoskeskukseen tai syrjäiseen hotelliin. Sama kaikenkattavan sortumisen ja maailman päättymisen waste land on näyttämönä myös suositulle Walking Dead -sarjalle ja konsoleissa sikiäville zombikentille, joissa kuuluu olevan ihan ennennäkemättömän upeaa tarinankerrontaa.

Elävät kuolleet tekevät lopun ihmisten maailmasta. Jäljelle jää yksittäisiä, omin avuin pärjääviä saarekkeita. Nopeat ampuvat hitaat. Mutta onneksi myös kaikki älytön on raunioina: moottoritiet, Walmartit, kaupunkimaastureiden virrat tornitalojen kanjoneissa. Niistä on tullut sitä, mitä ne olivatkin – hyödytöntä romua.

Niin kuin muutkin apokalypsit, elävien kuolleiden fiktio tyydyttää oikeudenmukaisuuden janoa. Jos ei kerran ilmastonmuutos, ydinsota tai espanjantauti tee tästä mielettömyydestä loppua, niin leikitään, että edes zombit.

Juosten kohti maalia

Miksi elävät kuolleet pelottavat niin paljon, että niistä kannattaa tehdä elokuvia ynnä muuta? Miksi zombit juuri nyt?

Arvaan, että nuo nuhjaantuneissa asuissaan kaduilla rahjustavat nälkäiset ressukat säikyttävät lännen ihmisten vatsat sekaisin teleologisista syistä. Teleologia on oppi päämääristä. Sellaisia meistä on tulossa. Tuota kohti, ystävät! Elävä kuollut on hirtehiskoominen profetia; siis siinä mielessä hyvä apokalypsi, että se näyttää, millaista on tuleva, ellei muutu tämä oleva.

Zombeilla ei ole hyveitä eikä hyveiden vastakohtia, sillä nuo nälkäisethän ovat tyystin amoraalisia olentoja. Rohkeuden tilalla on sinnikkyys ja ahkeruus. Oikeudenmukaisuuden tilalla on saumaton tiimityöskentely. Kohtuullisuuden tilalla on aina, ihan aina, kuluttajan näkökulma.

Viisauden sijaan nuo elävät kuolleet naksuvat, ruskuvat, maiskuttavat, kurlaavat, laahustavat, raahautuvat vaikka yhdellä raajalla yhteiselle aterialle laumasieluisen typeryyden tahdissa. Toisin sanoen niillä on erinomainen bisnesvainu. Erinomaisia työnhakijoita ja kuluttajia, kaiken kaikkiaan. Tai, mikäli niin haluatte, haluavia koneita.

Eräässä C. S. Lewisin lastenkirjassa yhden päähenkilön kimppuun käy narnialainen karhu. Seikkailulla olevat lapset luulevat sitä ensin puhuvaksi eläimeksi, jolla on kuolematon järkisielu. Viime hetkellä asian oikea tola paljastuu ja ihmislounaan sijaan nalle saa nuolen keuhkoonsa.

Lewisin hyytävä kysymys lastenkamarissa luettavassa sadussa on: Mitä jos täällä meidän omassa maailmassamme on jo olemassa ihmisiä, jotka ovat vailla sielua, vailla muuta tarkoitusta kuin saalistus ja syönti (consumptio).

Juuri se on pelottavan eli hyvän zombiapokalyptiikan kysymys. Olenko jo saanut pureman?

Timo Nisula

Kirjoittaja Timo Nisula on pastori, latinisti ja teologian tohtori. Hän tekee marginaalista nuoriso- ja opiskelijatyötä Suomen Turussa. Kirjoittajan sydäntä lähellä ovat harvinaisten lintujen estetiikka, notkea sitcom ja vetoavasti muotoiltu lause.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€