Ihminen: karvalakkimalli vai deluxe-versio?

Itsensä hyväksyminen on äärimmäisen tärkeää. Mutta niin on myös ihmisenä kehittyminen. Kumpi on tärkeämpää?

Pari päivää sitten minulle tuli Facebookissa vastaan motivaatiokuva, joka oli ilmeisen ironinen. Rannalta otetun auringonlaskukuvan päälle oli lisätty teksti:

"Älä tee mitään elämällesi. Kaikki tärkeä löytyy tämän kaltaisista teksteistä, jotka ovat kauniin taustakuvan päällä kuten tässä ja erityisesti sellaisissa, jotka saavat sinut ajattelemaan, että olet aivan jotenkin erityisen erityinen ja jopa tavallaan parhaimmillasi, kun et tee yhtään mitään."

Kuva oli tarkoitettu irvailuksi lukuisille "ole vain tuollainen kuin olet, ei sinun mitään tarvitse muuttaa"-kuville. Ikäänkuin ihmisen ei koskaan tarvitsisi kehittyä tai kasvaa, sen kun istuu paikallaan ja toljottaa televisiota.

Näinkö tosiaan on?

Toisaalta yhteiskunnan asettamista paineista puhutaan paljon. Pitäisi olla kaunis ja komea, maallista mammonaa ja henkistä hyvinvointia, elämänkumppani joka on intohimoinen mutta luotettava, muutama rakastaja(tar), lapsia, omaa aikaa, sosiaalista elämää, nousujohteinen ura ja ties mitä.

Elämä on jatkuvaa oravanpyörää, jossa mikään ei riitä. Aina pitää saada enemmän, parempaa ja nopeammin.

On itsestäänselvyys, että tyytyväisyys siihen mitä on ja toisaalta paremman tavoittelu ovat ainakin osittain toisensa poissulkevia. Miten voi olla tyytyväinen siihen, mitä on, jos kuitenkin haluaa lisää palkkaa, nopeamman auton ja isomman asunnon?

Viime vuoden aikana olen törmännyt ainakin kolmeen itsensähyväksymiskampanjaan, jotka useimmiten liittyvät ulkonäköön. Ensin tuli muotiblogaajien Naked Truth -haaste ja sen jälkeen on ollut ainakin pari mediahuomiotakin saanutta "tältä näyttää tavallinen nainen"-kuvakollaasia, joista yksi oli erityisesti synnyttäneisiin naisiin liittyvä (Iltalehti: Tältä näyttää synnyttänyt nainen!). Hienoa, yhteiskunnan paineissa idealle on varmasti tilausta!

Vaikka omaa kokemusta ei olekaan, käsittääkseni useampikin nainen on synnytyksen jälkeen kokenut jos jonkinlaista painetta ja ahdistusta siitä, ettei enää näytä samalta kuin ennen synnytystä. Tunnetusti vertaistuki kuitenkin auttaa. Usein jo tieto siitä, ettei ole ajatustensa kanssa yksin, voi poistaa ahdistuksen.

Mutta sitten vastaan tuli Pin the Fuck Upsin kirjoitus "Tältä näyttää synnyttänyt nainen"-projektista:

"Oli tapahtunut niin, että muutama laiha ja täysin ilman omaa syytään raidaton ja arveton äiti-bloggaaja oli myös ottanut ihanasti osaa tähän kampanjaan ja laittanut kuvan blogiinsa kauniista vartalostansa, joka oli kantanut lapsia sisällään. Mutta niihin blogeihin tulikin negatiivista palautetta! Palaute oli tällaista: 'Sinä et olisi saanut osallistua tähän haasteeseen, sinä leveilet vartalollasi!'. 'Mitä esittelemistä tuossa vartalossa on, sinulla ei edes ole mitään kurveja!'"

Yhtäkkiä pointtina ei ollutkaan, että synnyttäneitä naisia on erilaisia, vaan että "synnyttänyt nainen ei ole hoikka ja arveton ja jos on, niin pysy poissa äläkä tule tänne leveilemään sillä!"

Oliko nyt kyse siitä, että jotkut olivat liian kauniita äideiksi ja aiheuttivat muille juuri niitä ulkonäköpaineita, mistä oli pitänyt tämän projektin avulla päästä eroon? Ainakin minun on vaikeaa nähdä tätä toisin. Jos minä en mielestäni näytä hyvältä, niin ei kyllä muutkaan saa! Ei kai tarkoituksena voi olla vain se, että yritetään latistaa toisten onnistumisia, ettei edes yritetä parantaa itse?

Toisaalta itsensä parantaminenkaan ei ole helppoa. Ensinnäkin se vaatii sitä, että myöntää itselleen, missä tilanteessa on. Toisekseen se tilanne pitää myös hyväksyä. Harva ihminen on muuttanut itseään vihan tai inhon kautta, kuten Isa Merikallio tänne Hyvejohtajuuteen kirjoitti (Ks. Isan kirjoitus "Millaista oikeasti on olla hyväkroppainen ja menestyvä?"), muutos lähtee itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin on.

Käytän esimerkkinä kuntoilua, koska se on hyvä ja helppo esimerkki, josta kaikilla on ainakin jonkinlaisia kokemuksia. Ei ole salaisuus, että useille ihmisille parempaan kondikseen pääsy ei ole itsestäänselvyys. Ongelmia motivaation kanssa on kuitenkin erilaisia. Facebook-seinälläni käyty keskustelu valotti asiaa mielenkiintoisen kontrastin kautta.

Eräs kaverini kertoi, että hänen miehensä yrittää pudottaa painoa. Ongelma on miehen laiskuus, joten tätä saa koko ajan olla patistamassa liikkumaan. Koska kuntoilun tarpeen ymmärsi kyllä mies itsekin, ei häntä haitannut se, että vaimo patisti kuntosalille ja lenkille. Päin vastoin, mies oli kiitollinen, mutta omien sanojensa mukaan ei silti olisi saanut takapuoltaan sohvalta irti ilman vaimon jatkuvaa niskaan hönkimistä.

Tähän toinen kaverini heitti vastaesimerkin. Painonpudotusprojekti oli jo lähtenyt hyvin käyntiin, mistä hän iloiten kertoi lääkärille, että painoa oli lähtenyt jo 7 kiloa. Lääkärin vastaus oli "hienoa, jatka samaan malliin!" – ja tämän kuullessaan tuntui, kun kaikki olisi valunut hukkaan. Kaikki motivaatio meni. Ikäänkuin "jatka samaan malliin" olisi mitätöinyt kaiken sen, mitä hän oli tehnyt, aivan kuin mikään ei riittäisi. Siitä huolimatta, että hän itsekin myönsi tietävänsä, että vielä pitäisi muutama kilo saada pois.

Toinen ei siis saa mitään aikaan vaikka haluaisi ja toiselta lopahtaa motivaatio, kun joku edes epäsuorasti toteaa, että vielä olisi hommaa jäljellä edistyksestä huolimatta. Näiden lisäksi lienee vielä lukematon määrä eri tapoja epäonnistua kehittymisprojektissa.

Kannattaako siis edes yrittää?

Kyllä kannattaa. Aina voi epäonnistua. Lähes kaikkien yritysten onnistumistodennäköisyys on arvoitus. Aina voi tulla vastaan ongelmia, joita ei ole voinut ennakoida. Mutta useimmiten se, mitä tekemättömyydellä saa aikaan, on varmaa: sillä ei saa aikaan mitään.

Mutta mikä onkaan hyväksymisen ja itsensä parantamisen välinen suhde?

Tässä kohtaa nimenomaan hyvejohtajuus on avuksi. Hyveellisen ihmisen tulee tavoitella kasvua ja ihmisenä kehittymistä (ks. "Miten hyveitä vahvistetaan" ja "Hyve vahvistuu harjoittamalla"). Tähän "velvoittaa" jo suurisieluisuuden hyve, magnanimitas. Muu on oman itsensä tuhlausta. Toisaalta tätä painottaa itsehillinnän hyve, temperamentia. Ihmisen tulee pyrkiä kasvamaan ja tavoitella parempaa. Mutta se ei tarkoita, että paremman tavoittelun pitäisi olla koko elämän päämäärä, jolle uhrataan kaikki.

Itsehillintä ja itsensä hyväksyminen siis tasapainottaa suurisieluisuutta ja paremman tavoittelua. Nämä kaksi asiaa eivät suinkaan ole toisiaan poissulkevia, vaan tasapainottavat toisiaan.

Kuva CC BY 2.0 Mandy Dale @ Flickr.

Jussi Kari

Kirjoittaja Jussi Kari on lakimies, joka harrastaa tietokonepelejä, japanilaisia piirrettyjä sekä sarjakuvia. Kari on yksi Kehittyvien conien Suomi ry:n perustajista ja toiminut Desucon-tapahtuman pääjärjestäjänä. Sen lisäksi hän tykkää kuuteista.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€