Kuinka ilo katoaa elämästä – kyynisyyden läpileikkaus

Kyyninen ihminen ei kykene innostumaan eikä iloitsemaan. Hän ei pidä mitään arvokkaana, kannattavana tai mahdollisena. Ympärillään olevista ihmisistä hän yrittää kitkeä kaiken tavoitteellisuuden vähättelemällä. Miksi kukaan haluaisi olla kyyninen?

Kaikki meistä ovat joskus joutuneet vastakkain kyynikon kanssa, ja hämmästelleet tämän tapaa suhtautua elämään. Kyyninen ihminen on iloton ja epäilevä. Tunteellisesti hän on poissaoleva, joten myötätuntoa on turha odottaa. Hänen asenteensa elämään on kiinnostumaton. Millään ei ole merkitystä, joten miksi yrittää. Menköön niin taikka näin.

On ilmeistä, että kukaan ei halua kyynistyä. Miksi elää väritöntä ja tunteetonta elämää, kun elämästä voisi saada enemmän irti? Kyynisyyttä ei valita, siihen ajaudutaan.

Surematon suru

Kyynisyyden elämänkaari alkaa surusta. Aina kun ihminen kokee pettymyksen, hänessä herää surun tunne. Surun tunne kertoo, että asia, jonka menetimme, oli aidosti arvokas. Usein ihmisten surut liittyvät paljolti ihmissuhteisiin, parisuhteen tai ystävyyden kariutumiseen. Myös terveydentilan äkillinen huononeminen tai työpaikan menettäminen voivat olla isoja menetyksiä, joita seuraa voimakas surun tunne.

Suru ei ole ihmisen tunneskaalan miellyttävin tunne, vaan pahimmillaan se on musertava. Sureminen on kuitenkin menetyksen jälkeen välttämätöntä. Se on tunnetasolla hiljattaista havahtumista siihen, että elämästä katosi jotain. Samalla se suuntaa ihmistä jatkuvasti kohti uutta.

Suremalla ihminen sopeutuu uuteen tilanteeseen ja pystyy hiljalleen päästämään irti siitä, minkä menetti. Maailma avautuu suremisen edetessä hyvänä paikkana, jossa ei ole pelkkää menetystä ja itkua. Sureva tunnustaa sen, että hän menetti jotain arvokasta. Samalla hän tunnustaa kuitenkin myös sen, että elämässä on vielä arvokkaita asioita jäljellä, paljon iloittavaa ja saavutettavaa.

Jos suremista ei jostain syystä menetyksen jälkeen tapahdu, ihminen alkaa kyynistymään. Tällöin ihminen menettää jotain merkittävää, mutta ei halua kohdata luonnollista suruaan. Surun tunne kyllä herää, mutta sitä ei kuunnella tai haluta tunnustaa todeksi. Se voi olla liian musertava, tai olosuhteet suremiselle voivat olla hankalat.

Surevalla ei välttämättä ole luotettavia ihmisiä ympärillä tukemassa hänen suremistaan tai hänellä voi olla liian kiire elämässään pysähtyäkseen tunteidensa äärelle. Kun perheenjäsen kuolee, saattaa jonkun surutyö jäädä tekemättä, jos hän vain lohduttaa läheisiään. Kaikilla pitää olla tilaa ja aikaa surra.

Ihminen katkaisee yhteyden omiin tunteisiin, mikäli hän jättää menetyksensä surematta. Hän ei halua kohdata suruaan, joten hän elää, ikään kuin sitä ei olisi olemassa. Kyynistyneen ihmisen suusta kuulee usein sellaisia lauseita kuin "en minä edes rakastanut häntä" tai "siellä firmassa kaikki ovat idiootteja."

Surun tunne kielletään vähättelemällä menetettyä asiaa. Työpaikka oli merkityksetön ja aviopuoliso tylsä. Kyyniselle ihmiselle maailma on yhdentekevä paikka, ja hän hämmästelee, miksi kukaan muu ei ole tajunnut tätä. Näin hän uskottelee itselleen, sillä asioiden arvon myöntäminen pakottaisi hänet kohtaamaan surunsa, jota hän nyt kaikin voimin välttelee. Hyvän avioliiton kariutumista pitäisi surra, mutta merkityksetöntä liittoa ei.

Kyynikko on sokea itselleen

Kun yhteys omiin tunteisiin katkeaa, alkaa ihmisen perusolemus muuttua harmaaksi. Hänen tunne-elämänsä on latteaa, sillä epämiellyttävien tunteiden torjuminen vie häneltä myös positiivisemmat tunteet.

Tunne-elämä tulee kokonaisuutena, eikä siitä voi valikoida vain haluttuja osia. Jos väistää oman surunsa, menettää myös ilon. Yhteys omiin tunteisiin on joko auki tai kiinni, eikä sieltä voi valikoida pelkästään haluamiaan palasia.

Kun kyyninen näkee muiden ilon ja innostuksen ja kaiken sen, mitä hän on vailla, herää hänessä luonnollisesti katkeruus. Muiden elämässä on hyvin paljon sellaista, mitä kyyninen ei pysty kokemaan.

Ei ole ihme, että kyynisyys tuo mukanaan aina katkeruutta. Kyyninen vähättelee toisten saavutuksia, kykyjä ja onnellisuutta. Yleensä mitä enemmän hän vähättelee, sitä vähemmän ne ovat hänen omassa elämässään enää läsnä.

Kyynisen kannalta asetelma on kohtuuttoman epäreilu. Hän aistii muiden ilon, mutta ei ymmärrä, miksi hänen elämänsä on siihen verrattuna kurjaa. Kyyninen ei tiedä ulospääsyä omasta labyrintistaan, vaikka hän kantaa vastausta mukanaan.

Usein kyynikko ei ole lainkaan tietoinen tästä ratkaisusta tai omasta tilastaan. Suuri osa hänen psyykkisestä energiastaan sitoutuu surulta pakenemiseen. Hän pakenee, eikä halua katsoa taakseen. Jo se, että hän myöntäisi pakenevansa, olisi liian kipeä myönnytys. Se olisi jo ensimmäinen askel kohti surua.

Kyynikko on siis sokea omalle tilalleen. Hän ei pidä itseään kyynikkona, vaan pikemminkin realistina. Hänen mielestään kaikki muut ovat harhautuneet tavanomaisen elämän turhanpäiväisyyksiin. Ainoastaan hän ymmärtää olemassaolon syvän tuskan ja järjettömyyden, joka lopulta päättyy kuolemaan.

Usein kyynikko tukee tätä omaa maailmankuvaansa eksistentialistifilosofien näkemyksillä, kuten Heideggerilla, Sartrella ja Kierkegaardilla. Myös Nietzsche on hyvin suosittu. Näitä hän ei lue avoimesti pohtien, vaan etsii tukea omalle maailmankuvalleen näistä auktoriteeteista. Tekstiä luetaan siis siltä osin, kun se tukee tunnetta oikeassa olemisesta ja muiden harhautumisesta.

Oppitunti itsetuntemuksesta

On paikallaan tehdä vielä muutamia johtopäätöksiä kyynisyydestä. Jos edellä sanottu pitää paikkansa, niin lienee selvää, että kyynistä ei voi käännyttää argumentein. Hänen maailmankuvansa ei ole järkisyiden, vaan tunteiden muovaama.

Ei ole siis välttämättä kannattavaa uhrata hirveästi aikaa kyynisen kanssa väittelyyn. Hän on yhtä pessimistinen kahden tunnin väittelyn jälkeen kuin sen alkaessa. Hän on itse ainoa, joka pystyy omaa tilaansa muuttamaan kohtaamalla tunteensa, joista ensimmäisenä odottaa suru.

Kyyninen ihminen on myös hyvä esimerkki yhdestä itsetuntemuksen lainalaisuudesta. Kyynikko on sokea tunteilleen, joten hän on sokea itselleen, hän ei ole tietoinen omasta tilastaan. Itsetuntemus edellyttää aina omien tunteiden kuuntelua, silloinkin kun ne eivät ole miellyttäviä. Erityisesti sureminen on nykyään aliarvostettua, vaikka se on välttämätön elämän merkityksellisyyden ylläpitäjä.

Minä elin pitkään kyynisenä. Voin vilpittömästi sanoa, että se ei ole sen arvoista. Toivottavasti sinun ei tarvitse kokea samaa.

Samuel Salovuori

Kirjoittaja on Hyvejohtajuus.fi:n päätoimittaja ja filosofi. Hän on aikaisemmin toiminut myös Etsijän päätoimittajana. Vapaa-ajallaan hän nauttii urheilusta, kirjoista ja on omasta mielestään hyvin vitsikäs.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€