Onni on olla parempi kuin muut

Usein ylpeys ajaa ihmiset kilpailemaan ja vertailemaan. Jatkuva itsellensä todisteleminen johtaa saavutuksiin, mutta se ei ole hyvä tapa elää. Onnea on löytää elämään sisältöä, joka ylittää menestyksen ja henkilökohtaiset saavutukset.

Nykyihmisen onni perustuu saavutuksiin. Merkityksellisen elämän perusta ei enää löydy sydämen hyvyydestä ja uhrautuvasta rakastamisesta, vaan menestymisestä ja saavuttamisesta.

Toki menestyminen tarkoittaa eri ihmisryhmille hiukan erilaisia asioita. Toisille menestys tarkoittaa korkeaa sijoitusta verotilastoissa. Joidenkin pahin painajainen on harmaa arkiduuni, kun pitäisi olla tähti.

Yhdelle valta on ihanaa ja onnea on hallita. Vaatteilla, autoilla ja titteleillä on väliä, kun status merkitsee paljon.

Sitten ovat vielä hyväntekijät, jotka arvioivat elämäänsä toisille tekemillään hyvillä asioilla. Usein nämä ”hyvätkään ihmiset” eivät ole saavutuksistaan vaiti: ”Katsokaa, kuinka paljon teen toisille hyvää. Onneksi olen sentään oikeasti hyvä ihminen.”

Moni hyväntekijäkin siis lopulta elää yhteisönsä antamasta tunnustuksesta. Me elämme saavutuksista.

Ylpeys johtaa jatkuvaan vertailemiseen

Tim Keller kertoo kirjassaan Every Good Endeavour, kuinka työn merkitys on muuttunut luterilaisesta lähimmäisen tarpeiden palvelemisesta keinoksi erottautua toisista, tavaksi näyttää maailmalle ja todistaa itselleen oma erikoislaatuisuutensa. Pelkät saavutukset eivät riitä. Haluamme olla parempia kuin muut.

C. S. Lewis kuvaa kirjassaan Mere Christianity, kuinka ylpeys ei oikeasti saa nautintoa pelkästä asioiden omistamisesta vaan siitä, että sillä on enemmän kuin toisella. Voimme sanoa ihmisten olevan ylpeitä rikkaudestaan, älystään tai ulkonäöstään, mutta oikeasti he ovat ylpeitä ollessaan rikkaampia, älykkäämpiä tai paremman näköisiä kuin toiset.

Kilpailuhenkisyys saa meidät ponnistelemaan ja tuottamaan, mutta usein taustalla on halu katsoa toisia alaspäin ja halu verrata itseä toisiin hyvillä mielin.

Elämä on kilpailua ja onnea on olla toisia parempi. Hyväntekijäkin voi vertailla itseänsä omahyväisenä toisiin ja ylpeillä moraalisella ylemmyydellään. Ylpeys-nimisen kuolemansynnin palvonta johtaa jatkuvaan vertailemiseen ja kilpailemiseen, mutta maaliin se ei päästä koskaan.

Ego ei ole mikään pikkuruokainen kaveri ja nälkä sillä meinaa olla aina.

Koska minä haluan olla suurin, olen herkästi kovin kilpailuhenkinen. Jatkuva itselleni todistelu ja näyttämisen halu on ajanut minua ponnistelemaan.

Juoksuharrastuksessa tavoitteeseen pääseminen ei ole aina paljoakaan lohduttanut, jos treenikaveri onkin mennyt vielä kovempaa. Ammatilliset onnistumiset eivät ole tyydyttäneet, jos kollega on onnistunut vielä paremmin.

Pieni ääni sisälläni on kuiskannut: ”Et ole vielä yhtään mitään. Katsopas, kuinka tuo toinen oli sinua parempi.” Ei hätää. Nälkäinen ego ajaa edelleen eteenpäin: ”Vielä minä näytän!”.

Lukuisat kerrat on allekirjoittanutta pientä ja epävarmaa ihmistä liikuttanut eteenpäin ego ja halu olla muita edellä.

Pelko kätkee haavoittuvaisuuden

Kilpailua välttelevät eivät kuitenkaan voi kehuskella moraalisella ylivertaisuudellaan. Monen areenalle astumisen nimittäin estää pelko ja toinen kuolemansynti – laiskuus.

Pelko varjelee ihmisen ylpeyttä kilpailulta, jos vaarana on, että oma haavoittuvaisuus paljastuu. Jos et voi olla vahva, voit kuitenkin varoa paljastamasta heikkouttasi ja joutumista epäedulliseen valoon vertailussa toisten kanssa. Pelon kanssa liittoutunut ylpeys voi toisinaan rauhoitella kilpailuhenkisyyttä.

On myös heitä (meitä), joiden saavutukset jäävät vähäisiksi, koska ruumis huutaa äänekkäämmin lepoa ja mukavuutta kuin ego huutaa työtä ja saavutuksia. Ruumiin pyyntöjen edessä alati taipuva laiskottelija on kehonsa vanki, joka ei saa moraalista niskalenkkiä narsistisesta suorittajasta.

Laiskakin haluaisi olla muita parempi, mutta hän vain ei jaksa.

Kukaan meistä ei pääse näitä totuuksia pakoon. Ne roikkuvat meissä kiinni, vaikka kuinka pyristelisimme vastaan.

Tim Keller kirjoittaa (Every Good Endeavour), että on vaarallista jakaa ihmiset hyviin toisten palvelijoihin ja pahoihin omahyväisiin itselleen todistelijoihin. Hän toteaa itsekeskeisyyden DNA:n ja kilpailuhenkisen ylpeyden olevan syvällä meissä kaikissa.

Mikä siis lääkkeeksi? Vai tarvitaanko lääkettä lainkaan?

Egolle voi antaa enemmän sitä, mitä se pyytää. Jos lopulta tuo suuri ”Minä” saa huipulta katsella muita alaspäin, niin onko silloin ihminen löytänyt onnen?

Moni on kokeillut ja silti yhä useampi haluaa itse ottaa asiasta selvää. Totuus on, että onneton se, jonka onni on olla muita parempi.

Kilpailu on hyvä renki, mutta surkea isäntä. Saavutuksesi unohdetaan. Voit olet tänään paras, mutta tuskin olet sitä enää huomenna.

Kun kilpakentät kovenevat, niin pian oletkin taas keskinkertainen. Jos haluat pysyä kisan kärjessä, sinun on alati vilkuiltava olkasi ylitse – jokuhan voi tulla ohitsesi!

Ego ei päästä sinua koskaan maaliin, vaan se pyytää sinulta aina hiukan vielä lisää. Jos olemme toivottomia luusereita, voimme sentään tukeutua sukulaisten saavutuksiin.

Suureen elämään

On varmasti hyödyllistä välillä pysähtyä arvioimaan, missä menee ja silloin vertailukohdat palvelevat hyvin. Älä kuitenkaan rakenna elämääsi listaussijoituksesi varaan verrattuna toisiin.

Kilpaileminen on hyvästä, kun se saa meidät ponnistelemaan, olemaan luovia ja tulemaan paremmiksi. Kilpailulla on kuitenkin väkevä pimeä puoli, joka ei osaa nauraa epäonnistumisille eikä itselleen vaan on liittoutunut ylpeyden kanssa. Se haluaa kohottaa sinut toisten yläpuolelle ja sillä tavalla tarjota elämääsi merkityksen ja onnen.

Elämä ei ole vain sarja saavutuksia. Onni ei ole siinä, että on toisia parempi. Lääke tasapainoiseen ja merkitykselliseen elämään on, että hyveet ja luonne saavat enemmän arvoa kuin egoperäisten saavutusten saalistaminen.

Suuri kysymys on, millaisia ihmisiä meistä lopulta tulee. Onnea on oivaltaa, että elämässä on minua suurempia asioita.

Kun elämä kytkeytyy johonkin itseä suurempaan, kasvaa itse elämä aiempaa suuremmaksi.

Elämään tulee roima annos lisää sisältöä ja merkitystä, kun oppii ajattelemaan enemmän toisia – ja vähemmän itseänsä.

Ville Saarikalle

Kirjoittaja Ville Saarikalle on kolmekymppinen kauppatieteiden maisteri, joka työskentelee yritysseminaareja järjestävässä Nordic Business Forumissa. Vapaa-ajallaan hän urheilee sekä tavoittelee viisastumista ja hyvää elämää.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€