Kohti aitoa sovintoa

Onko kulttuuristamme häviämässä terve syyllisyydentunto? Onko anteeksipyytämisestä ja anteeksiantamisesta vaarassa tulla muodollisuuksia? Näitä on syytä varjella, sillä parhaimmillaan ne voivat tarjota valtavan mahdollisuuden välittää rakkautta, kasvaa ja kehittyä.

On sanoja, joita pysähdymme miettimään harmittavan harvoin. Monet niistä ovat ajan mittaan saaneet niin lukuisia merkityksiä, etteivät ne enää viittaa alkuperäisessä tarkoituksessa kohteeseensa.

Sikäli kuin kieli on mieli, ja useiden mielestä näin on, tarkoittaa sanojen rappioituminen samalla niiden viittauskohteiden rappioitumista ja hämärtymistä. Kun sanat eivät enää luo siltoja yksilöiden välille synnyttäen jaettuja merkityksiä ja kokemuksia, vaihtuu yhteinen kieli yksityiseen.

On yksi erityisen tärkeä sana, jota käytämme nykyään liian varomattomasti. Se on: anteeksi.

Anteeksiannon ja -pyynnön voi liittää klassisista hyveistä ainakin oikeamielisyyteen ja kohtuullisuuteen. Selvästi anteeksiannolla ja -pyynnöllä on yhteys rohkeuteen ja viisauteenkin.

Hyveellinen ihminen ei voi siis kevyin perustein olla välittämättä tästä ikiaikaisesta sovinnon instituutiosta. Toisaalta hänen jos jonkun tulee ensin oivaltaa, mistä oikeastaan on kyse. Muuten hän on vaarassa tulla osaksi sitä kulttuuria, joka tuhoaa kielemme – ja siten mielemme.

Älä anna tai pyydä anteeksi, jos et tiedä mitä teet. Siinä imperatiivi, jonka perustelut esitän alla.

Kaksi kulttuuria

Ei ole liioiteltua väittää, että anteeksiannon ja -pyynnön kulttuurista on jäljellä enää vain heikko muoto. Sen sisältö on käynyt ohueksi.

Hylätessään uskon ja uskonnon sekularisoitunut aikamme on menettänyt pitkälti samalla luottamuksensa universaaleihin, absoluutteihin totuuksiin ja prinsiippeihin. Eikä ihme, sillä samalla perusteella kuin hylkäämme pyhän skeptiseen sanamagiaan nojaten, hylkäämme myös muut immateriaaliset ja väitetysti todistuksen ulkopuolelle jäävät entiteetit, kuten moraalilait.

Tämä suhtautuminen vaikuttaa luonnollisesti käsityksiin rakkauden, oikeudenmukaisuuden ja sovinnon kulttuureista. Niistä tulee joustavia, yksityisiä, jäädessään tarkan määritelmän ulkopuolelle.

Sovintoa voidaan lähestyä alustavasti kahdesta eri suunnasta. Eräs klassinen tapa erotella kulttuurit on jakaa ne häpeä- ja syyllisyyskulttuureihin. Tässä jaottelussa useat Aasian maat, kuten Japani ja Kiina, asettuvat ensimmäiseen ryhmään, kun taas juutalais-kristillisen kulttuuriperimän maat jälkimmäiseen.

Erottelu on yksinkertaistava mutta silti hyödyllinen. Yksijumalaiset uskonnot – kristinusko, islam ja juutalaisuus – ovat ns. eettisiä uskontoja tai lakiuskontoja, kuten joskus kuulee sanottavan. Niissä pääpaino on sopivassa ja ei-sopivassa toiminnassa. Siis synnissä ja kilvoittelussa.

Mikä tahansa huono teko tai ajatus voi tuottaa syyllisyydentunnon, jonka kokeminen on hyvin henkilökohtaista. Syyllisyys ei vaadi kanssakäymistä, toista ihmistä, toimiakseen – toisin kuin häpeä.

Tyypillinen esimerkki häpeäkulttuurista löytyy Japanista, missä kasvojen menettäminen on suuri katastrofi. Kasvot menetetään jollekin, ei minälle tai jumalalle.

Päällimmäinen seuraus tästä ei ole yksinäinen rukoushetki häpeän poistamiseksi, vaan huonon teon hyvittäminen näkyvästi osallisille. Hyvitys tapahtuu yleensä tilanteen palauttamisella, tai jos tämä ei ole mahdollista, vahingon tuottamisena itselle, esimerkiksi vapaaehtoisena irtisanoutumisena tai moninaisena itsensä ruoskimisella.

Yubitsune, yakuza-mafiosojen tapa uhrata osa sormestaan, on varmasti tuttu ja äärimmäinen esimerkki kaikille. Häpeäkulttuurissa huono toiminta ja hyvitys ymmärretään ennen kaikkea yhteisöllisenä eikä vain “omana asiana”.

Molemmat kulttuurit sisältävät luonnollisesti osia toisistaan. Malleina ne tarjoavat kaksi erilaista näkymää siihen, miten sovintoa voidaan lähestyä: yksityisesti tai sosiaalisesti. Yhdistelmä molempia on lähimpänä tosielämää, mutta väitän, että yksityistä seuraa sosiaalinen, ei toisin päin. Molemmat ovat aidon anteeksiannon ja -pyynnön osalta välttämättömiä.

Mutta mitä tapahtuu, kun syyllisyydentunto kiivaine armonpyyntöineen poistuu suosiosta, eikä häpeäkulttuurista ole näillä leveysasteilla kuultukaan? Syntyy tyhjiö. Syntyy muodollisuuksien kulttuuri, jonka motto on “No anteeks vaan”.

Sanat, jotka huutavat välinpitämättömyyttä, ovat kolkon onttoja. Kaikki ovat uhreja ajassa, joka tuottaa loputtoman määrän ihmisiä, joilta ei koskaan pyydetty aidosti anteeksi. Tällöin muodollinen ja opportunistinen anteeksipyytäjä, nopean helpotuksen tavoittelija, on voittaja.

Samalla uhrista tulee entistä katkerampi, koska kaikissa väärinteoissa hän menettää epäoikeutetusti lopulta jotakin. Toinen osapuoli vastaavasti saa oikeudettomasti jotain.

Ilman aidosti hyvittävää anteeksipyynnön kulttuuria ryöstettyjen lista vain kasvaa. Ajan tavan hyväksikäyttäjät sen sijaan selviävät aina voittajina. Kyynisyys lisääntyy, toivo lipuu aina vain kauemmaksi.

Kärsimys on välttämätön osa sovitusta

Kun puhutaan rikoksista ja huonoista teoista, retribuutiolla – sovituksella – on keskeinen sija. Oikeuslaitokset ympäri maailman perustuvat tavallaan kostoon, siis siihen, että oikeus toteutuu.

Sovitus ei ole täydellinen tai riittävä vain sanoina; se vaatii tekoja, jopa sellaisia, jotka tuntuvat armottomilta tai vaikeilta. Kärsimys on välttämätöntä, mutta sitä seuraa autuus ja tietoisuus syistä ja seurauksista, opetus, että jatkossa mietimme tarkemmin, mitä teemme tai jätämme tekemättä.

Toisinaan katumus ilmenee vähäeleisesti, kuin kuiskaten ujosti. Silloin on parempi antaa tilanteen hengittää rauhassa, eikä painostavasti vaatia tekoja. Mikäli katumus on aitoa, teot kyllä seuraavat aikanaan. Näissä tapauksissa vastuu ja viisaus punnitaan toden teolla.

Hyveellinen ihminen tai johtaja ymmärtää, että anteeksiantoon ja -pyyntöön sisältyy valtava rakkauden välittämisen mahdollisuus. Tekoaan pahoitteleva saa mahdollisuuden puhdistaa omantuntonsa ja jatkaa rauhallisin mielin eloaan.

Anteeksipyynnön hyväksynyt sen sijaan toteuttaa edellä mainittuja hyveitä ja saa lisäksi harjoittaa armollisuutta. Tämä on ihannetilanne, mutta päinvastainenkin on mahdollista.

Mikäli kyse on vain muodollisuuksista ja kivojen tapojen ylläpitämisestä, koko sovituksen kulttuuri asettuu itseään vastaan. Se luo nopeasti turvalliset puitteet ympäristölle, jossa moraaliset epäonnistumiset kuitataan tavan vuoksi.

Samalla menetetään mahdollisuus kasvaa ja kehittyä. Hyvän johtajan ei pidä koskaan tyytyä näin vähään, tällaiseen karhunpalvelukseen, joka vahvistaa selkärangattomuuden hegemoniaa.

Monien tutkimusten mukaan tehokas oikeudenjako tuottaa yhteisölle suurimman tyytyväisyyden. Oli kyse sitten rikoksesta tai tavallisesta toiminnasta, ilmapiirin puhdistava vaikutus on vahva ja ihmiset jatkavat kivuttomimmin elämäänsä. Eikä ihme, sillä kuka meistä ei olisi inhimillisen kohtelun arvoinen?

Nykyään anteeksianto on yhä harvemmin hyve, valitettavasti. Yhä useammin kannattaakin miettiä kahdesti haluaako lähinnä ostaa väärintekijälle hyvän mielen ja samalla kantaa kortensa kekoon tummemman tulevaisuuden puolesta.

Ihmisyyden kannalta tärkeimmissä asioissa ei ole syytä tyytyä vähään, vaan pelon ja epäsuosionkin varjossa pitää kiinni ideaalista. Vasta silloin anteeksiannosta voidaan epäilemättä puhua hyveenä.

Sebastian Koskinen

Kirjoittaja on toimittaja, joka työnsä ohella mietiskelee velvollisuus- ja hyve-etiikkaa sekä romantiikan estetiikkaa. Vapaa-ajalla hän valokuvaa, kokkaa intohimoisesti ja innostuu uusista oluista.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€