Miksi ulkonäkö on jalkapallovalmentajalle tärkeämpi kuin valmennustaito?

Luulitko olevasi jalkapallotuntija? Tosiasiassa tilastotiede on osoittanut, että monet tietämämme kovat jalkapallofaktat ovat täyttä legendaa.  Samalla paljastuu, että ihmisen kivikautiset aivot rakastavat tarinoita – joskus enemmän kuin tosiseikkoja.

Chelsean kapteeni John Terry asettelee palloa rangaistuspilkulle. Äärimmäisen tasaväkisessä mestarien liigan finaalissa on ratkaisun hetki: jos Terry ampuu sisään joukkueensa viidennen rangaistuslaukauksen, Chelsea voittaa ja alkaa hullu juhlinta.

Chelsea on pannut kaiken peliin, turvautunut jopa matemaatikkojen apuun. Baskilainen taloustieteilijä Ignacio Palacios-Huerta on ennen peliä tehnyt kalkulaatioita ja antanut suosituksen, jonka mukaan Terry ohittaa ManU:n van der Sarin todennäköisimmin vetämälle pilkulta oikealle.

Näin Terry on päättänyt tehdä – ja matemaatikko on oikeassa: van der Sar heittäytyy väärin.

Pahaksi onneksi Terryn jalka kuitenkin liukastuu lipevällä nurmella ja pallo menee muutaman tuuman ohi maalin. Chelsea häviää, ManU voittaa.

Kolme päivää myöhemmin Chelsea erottaa päävalmentajansa Avram Grantin.

Jalkapallo on silkkaa tuuria

”Jos Terryn jalka ei olisi livennyt, eikö Avram Grant olisi yhä ollut sama valmentaja?” kysyvät Simon Kuper ja Stefan Szymanski äärimmäisen koukuttavassa kirjassaan Soccernomics (2009/2012), jossa he soveltavat tilastomatematiikkaa jalkapallon ilmiöihin.

Valmentajien erottamisrituaalit kuuluvat jalkapallon ytimeen. Ja kuitenkin: yksi Kuperin ja Szymanskin tilastoanalyysin yllättävä tulos on, että valmentajien vaikutus jalkapallojoukkueen menestykseen on hyvin vähäinen. ”He näyttävät tuovan niin vähän lisäarvoa, että olisi kiusaus ajatella, että heidät voitaisiin korvata sihteereillään, lehdistöavustajillaan tai täytetyillä teddy-karhuilla niin, että joukkueen sijoitus liigassa ei muuttuisi.”

Mistä jalkapallon tulokset sitten määräytyvät, jos eivät valmennustaidosta?

Varsinkin lyhyellä aikavälillä jalkapallo on – silkkaa tuuria. Jos nilkka olisi ollut muutaman sentin eri asennossa, jos kenttä ei olisi ollut juuri niin liukas, jos pallo olisi kimmahtanut kaksi astetta toiseen suuntaan, juhlisimme aivan toista mestaria.

Kirjan kirjoittajat vertasivat Englannin maajoukkueen tulossarjaa siihen jos voittojen ja tappioiden järjestys syntyisi täysin satunnaisesti – eivätkä huomanneet merkittävää eroa. Toisin sanoen vaikkapa kuuden ottelun tappioputki selittyy tilastollisella varianssilla eikä valmentajan yhtäkkisellä katastrofaalisella epäpätevyydellä.

Entä pitkällä aikavälillä? Jos valmentajilla ei ole edes siellä väliä – juuri tämä on kirjoittajien tutkimustulos – millä sitten? Kirjoittajat ovat löytäneet yhden seikan, joka korreloi pitkän aikavälin sijoituksiin Valioliigassa raudanlujasti. Pelaajille maksettujen palkkojen taso selittää 92 prosenttia Valioliigan sijoitusten vaihteluista.

Sitä vastoin lehtien etusivuille vyöryvät käsittämättömät siirtosummat – rahat joilla joukkueet ostavat toisiltaan pelaajia kausien välissä – eivät korreloi juuri mitenkään joukkueen menestykseen. Joukkueet kuluttavat irrationaalisesti ja pakonomaisesti rahaa pelaajahankintoihin, mutta kymmeniä miljoonia hupuloivat joukkueet eivät tilastojen valossa pärjää merkittävästi paremmin kuin pihistelijät.

Valmentajan tärkein ominaisuus on näyttää valmentajalta

Mutta palataan valmentajiin – emmekö ole tottuneet ajattelemaan, että joukkueen menestys on pitkälti riippuvainen tuosta kentän laidalla viittilöivästä charmantista pukuun sonnustautuneesta herrasta, jonka kasvojen uurteet ja syvämietteinen katse huokuvat syvää taktista viisautta?

Jos hänellä ei ole juuri vaikutusta joukkueen menestykseen, mihin koko hahmoa tarvitaan?

Kuper ja Szymanski löytävät selityksen: valmentaja on tietty tarinallinen roolihahmo, jonka yleisö – media ja fanit – tarvitsevat. Valmentajan päätehtävä ei ole parantaa etukäteen joukkueen suoritusta illan pelissä vaan selittää jälkikäteen lehdistötilaisuudessa, miksi pallo tällä kertaa pomppi niin kuin pomppi.

Hyvä teoria on selitysvoimainen ja saa kaiken yhtäkkiä näyttämään hyvin loogiselta. Kuperin ja Szymanskin teesi selittää hyvin esimerkiksi valmentajien kummallisen valintamenettelyn.

Tyypillisesti valmentaja palkataan joukkueeseen kamalalla kiireellä edeltäjänsä jouduttua äkillisesti ristiinnaulituksi. Kuinka moni firma palkkaa uuden toimitusjohtajan neljässä päivässä, ilman kunnollisia taustaselvityksiä ja haastatteluja, yhdellä puhelinsoitolla, Kuper ja Szymanski kysyvät. Käytännössä valinnassa ratkaisevaksi nousee, kuka on vapaa siirtymään tehtävään nopeasti – vaikkapa siksi että notkuu työttömänä aiempien huonojen suoritustensa vuoksi.

Valmentajan lähes välttämättömiä valintakriteereitä on, että hän on mies, valkoinen, ex-pelaaja ja hänellä on tietty hiustyyli (mielellään harmaahkot, tyylikkäästi laineilla olevat hiukset). Valmentajan tärkein ominaisuus ei ole valmennustaito vaan se, että hän näyttää valmentajalta.

Erityisen tärkeäksi valmentaja nousee sen kuuluisan kuuden hävityn pelin putken jälkeen. Silloin tarvitaan syntipukkirituaali, joka tuottaa joukolle puhdistuksen ja mielenylennyksen.

Kirjoittajat vertaavat tätä atsteekkien ihmisuhreihin. Tämän jälkeen johtoon astuu uusi raikas kasvo – uusi valkoinen mies, ex-pelaaja, lainehtivine hiuksineen – joka jo tilastollisen todennäköisyyden voimalla todennäköisesti pelaa seuraavat kuusi peliä selvästi paremmin kuin kuusi viimeistä.

Jalkapallo on täynnä perustelemattomia myyttejä

Kuper ja Szymanski osoittavat, että jalkapallon maailma on perustelemattomia myyttejä täynnä. Suurin osa siitä, mitä karismaattiset ex-pelaajat selittävät tv-studiossa puoliaikojen välisellä tauolla, on pelkkää puppua. Suurin osa siitä, mitä ”tiedämme” jalkapallosta, on vain perittyjä uskomuksia – tarinaa.

”Jalkapallo on iso ja kannattava bisnes”. Väärin. Jalkapallo on pientä ja surkeaa liiketoimintaa, pikemminkin tulonsiirtoja kuin voiton tuottamista.

”Turnausten järjestäminen on siunauksellista ja luo talouskasvua ja työpaikkoja järjestäjämaahan.” Väärin. Tutkimusten mukaan edes MM-kisoilla ei ole pysyviä positiivisia talousvaikutuksia järjestäjälle.

”Englanti on jalkapallon ikuinen alisuoriutuja.” Väärin. Englanti on lähtöoletuksiin nähden lievä ylisuoriutuja.

”Englanti voittaa kyllä merkityksettömiä pelejä mutta ei pärjää arvokisoissa.” Väärin. Englannin arvokisamenestys seuraa kauniin matemaattisesti sen ottelujen yleisestä voittoprosentista.

”Fanit ovat uskollisia henkeen ja vereen”. Väärin. Uskollisia faneja on vain pieni osa, mutta heistä kirjoitetaan tarinat. Suurin osa vaihtaa seuraa kevein perustein.

”Jos liigaa dominoivat vuodesta toiseen samat superseurat, fanit kyllästyvät. Parempi tasainen sarja.” Väärin. Fanit rakastavat tilastojen valossa yhtä lailla epätasaisia kuin tasaisia sarjoja.

Media noudattaa draaman lakeja

Kuperin ja Szymanskin kirja on raikas ja herättää kysymään: kuinka suuri osa kaikesta muustakin kuin jalkapallosta on pelkkää taikauskoa ja tarinaa? Kuinka suuri osa kaikesta siitä, minkä ”tiedämme” maailmasta, on silkkoja uskomuksia, jotka voitaisiin osoittaa humpuukiksi tilastoanalyysillä? Kuinka suuri osa kaikesta päätöksenteosta perustuu myytteihin?

Saksalainen draaman tutkija Gustav Freytag kirjoitti jo 1870-luvulla, että ihmismielen sinnikäs taipumus on nähdä ympärillään olevassa datassa merkitys ja johdonmukaisuus. Emme tyydy siihen, että kohina on vain kohinaa. Kohinasta on erotuttava tuttuja, mielihyvää tuottavia hahmoja.

"Ei ole runoilijan yksinoikeus muokata tosiasioita niin, että niihin syntyy ihmismielen vaatima merkitys ja johdonmukaisuus. Taipumus ja kyky sellaiseen on ollut kaikilla ihmisillä kaikkina aikoina. Vuosituhansien ajan ihmissuku on tulkinnut siten kaikkea elämää taivaassa ja maan päällä… Yhä vielä, vaikka aikaamme hallitsee historiantaju ja kunnioitus maailman tapahtumia koskevaa tosiasiallista tietoa kohtaan, tarve selittää tapauksia ilmenee yhä niin suurissa kuin pienissä asioissa. Yhä vielä jokaisessa anekdootissa, jopa jokaisessa halveksimassamme juorussa näkyy tämä taipumus. Totuutta muokataan niin, että vähäinenkin elämän juonne saadaan kerrotuksi eloisasti ja viehättävästi."

Kaupallistuva media noudattaa yhä vahvemmin draaman lakeja. Se etsii tapahtumisen kohinasta sykähdyttäviä tarinoita, joita fabrikoida yleisölle.

Samalla media vaikeuttaa järkevää päätöksentekoa, koska päätökset on tehtävä ei niiden tosiasiallisesti vaatiman ajan vaan draamallisen ajan sanelemassa rytmissä. Katsojat haluavat elokuvan käänteet tietyssä psykologisessa aikataulussa.

Ehkäpä valmentajien vähäinen vaikutus Valioliigaan johtuu juuri siitä, että heidän kautensa jäävät liian lyhyiksi. Kansa on muutamasta hävitystä ottelusta ”raivoissaan” ja vaatii ”nopeita ratkaisuja”. Siksi valmentajaa ei päästä valitsemaan kuten pitäisi, eikä hän saa koskaan valmentaa joukkuetta riittävän pitkään, niin että saisi jotain todellista aikaan.

Tarinallistuminen näkyy muuallakin kuin jalkapallossa. Helppo esimerkki on politiikan sirkus – se miten neljän vuoden välein suurieleisesti vaihdamme vallankahvassa olevat luullen tarkoin tietävämme, kenen taktiikat ovat oikeimmat ja kenellä on seuraavalla kaudella paras vaikutus Suomi-joukkueen menestykseen. Lehtien politiikkasivut täyttyvät analyyseistä, joiden mukaan kansakunta on juuri nyt erityisen kohtalokkaan päätöksen äärellä, edessämme on kaksi tietä jne.

(Kun Jyrki Katainen erotti ulkoministeri Ilkka Kanervan tämän tekstailtua tanssitaiteilijalle, kansa ja media kiittelivät päätöstä mutta kritisoivat Kataisen aikailua. Katainen pitkitti erästä teatterikappaleen kohtausta ehkä hivenen liikaa.)

Vastaesimerkkinä voisi toimia, että yritysten päätöksenteko on siitä siunattua, että ne voivat pitää strategiapalaverinsa suljetuissa huoneissa median mielenkiinnon ulkopuolella, ja pääsevät siksi pitkällä aikavälillä parempiin päätöksiin.

(Tosin Nokian ja Microsoftin kauppa iskeytyessään kansallisiin tunteisiin nosti pöydälle mm. Elopin palkkiojärjestelyt, joista kaikilla oli vahva mielipide riippumatta siitä, kuinka hyvin tunsi kahden mammuttifirman monimutkaisten sopimusjärjestelyjen yksityiskohdat, joista yksi oli Elopin saama palkkio).

Tarina tuottaa nautinnon – ja riippuvuuden

Miksi suosimme enemmän tarinaa kuin tervettä järkeä? Miksi valitsemme ympärillämme olevista maailmanselityksistä sen, mikä on draamallisesti osuvin – eikä sitä, joka on eniten tosi?

Vastauksen löydämme Aristoteleelta. Tutkiessaan draaman lakeja hän esittää oivaltavan johtopäätöksen, että hyvä draama antaa ihmiselle palkinnoksi heedyksen, nautinnon eli mielihyvän.

Tämä Aristoteleen oivallus on hämmästyttävän kauaskantoinen. Jos makoisa donitsi tai seksi tuottaa aivoissa dopamiinipiikin, saman tekee hyvä tarina tai hyvin kerrottu vitsi.

Tarinariippuvuus on ihmisen vanhin ja alkuperäisin addiktio. Tarina on ihmisen vanhin ja alkuperäisin huume.

Mielenterveytemme tarvitsee tarinoita – ilman niitä olemme yhtä apeita ja epätoivoisia kuin alkoholisti kadotettuaan taskumattinsa.

Tarina-addiktion evolutiivinen selitys on sekin mahdollista hahmotella. Laumaeläimenä ihmisen on ollut mahdollista selvitä hengissä vain kykenemällä koordinoituun yhteistoimintaan. Sota- tai metsästysretki vaatii, että jokainen joukon jäsen tietää tehtävänsä ja toimii yhteisen päämäärän hyväksi.

Mikä koodaa ihmisjoukon mielet kaikki samaan suuntaan? Yhdessä jaettu tarina.

Tarina päivässä pitää lääkärin loitolla

Tarinoiden kerronta alkaa jo lapsuudessa, mutta myös aikuiset tarvitsevat omat satunsa, "kauniit valheensa" kuten Platon kuvaa teoksessaan Valtio. Hyvät tarinat saavat ihmiset elämään parempaa elämää, ”huolehtimaan paremmin valtiosta ja toinen toisestaan”, Platon kuvaa.

Media rakentaa repäisevän tarinan, aristoteelisen draaman, nousuja ja laskuja, protagonisteja ja antagonisteja – siksi että me lukijat tarvitsemme sellaisia, rakastamme lukea sellaisia tarinoita.

Koska tarinat ovat ihmisen alkuperäisin tapa viestiä, tarinoiden kuuleminen tekee hyvää ihmisen mielenterveydelle. Myös tämän Kuperin ja Szymanskin kirja vahvistaa omalla hauskalla tavallaan.

Edellä totesimme valheelliseksi sen poliitikkojen viljelemän argumentin että arvoturnauksen saaminen kaupunkiin parantaa talouskasvua ja luo työpaikkoja (tosi asiassa arvoturnaus tuo poliitikolle kivaa puuhaa, edustuslounaita ja illallisia ja työtilauksia muutamille hänen kavereidensa rakennusliikkeille). Jos ei talouskasvua, niin jotain muuta suuri turnaus kuitenkin tuo: onnellisuutta.

Tämä on Kuperin ja Szymanskin selkeä tutkimustulos. Se näkyy mm. siitä, että itsemurhien määrä voi kisa-alueella vähetä jopa useiden vuosien ajaksi. (Tämä riippumatta siitä, miten kotijoukkue pärjää. Tärkeintä ei ole oman joukkueen voitto vaan kisojen aikana koettu yhteisöllisyys. Siksi itsemurhien määrä väheni jenkeissä myös John F. Kennedyn murhan ja 9/11-iskun jälkeen pitkäksi aikaa.)

Tarvitsemme yhdessä jaettuja tarinoita. Voimme paremmin kuullessamme hyvin kerrottuja tarinoita.

Siksi brittifanille ei kannata kertoa, että Englanti ei tule tässäkään MM-turnauksessa todennäköisesti pärjäämään, tyylikkäästi harmaantuneella tuoreella päävalmentajalla Roy Hodgsonilla ei ole mitään taikatemppuja asian muuttamiseksi, yksittäisten ottelujen tulokset eivät johdu kummemmasta kuin tilastollisista sattumista ja suurin osa pubeissa jaetuista analyyseistä ovat silkkaa non-senseä.

Juhana Torkki

Juhana Torkki on tietokirjailija ja kouluttaja, jolta ilmestyi tammikuussa 2014 kirja Tarinan valta – kertomus luolamiehen paluusta.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€