Leijonasydän: Kesyt jellonat, villit ihmiset

Dome Karukoski teki rasismista elokuvan, joka ei käsittele rasismia.

Teppo (Peter Franzén) on uusnatsi. Sari (Laura Birn) on tarjoilija. Teppo ja Sari päätyvät sänkyyn. Tepolla on olkapäässä hakaristi. Sari ei pidä hakaristeistä, koska hänellä on tummaihoinen poika, Rhamu (Yusufa Sidibeh). Koska Teppo on kunnian mies, hän sanoo pitävänsä Rhamua omana poikanaan. Tästä seuraa tietenkin ongelmia.

Aleksi Bardy on kirjoittanut tarinan, jossa on älykkäitä ja rohkeita pointteja sekä keinoja, joilla asioita kiepsautetaan ylösalaisin. Tavoitteena on ollut tehdä elokuva, jossa on tuore näkökulma aiheeseen, jota suurin osa ihmisistä pitää todennäköisesti varsin tympeänä.

Tuloksena on genresoppa, johon on siroteltu komediaa, yhteiskunnallista analyysia, ihmissuhdesotkuja ja muhjuista väkivaltaa.

Genrenvaihdokset häiritsevät jonkin verran katsojaa (saako tälle nauraa vai pitäisikö nyt kuunnella vakavana saarnaa?) ja syvälliset pointit uhkaavat hukkua mesoamisen alle. Elokuvan vahvuus on sen käsikirjoitus, jonka olisi toivonut kantavan paljon pidemmälle kuin nyt mennään – aineksia siihen olisi nimittäin ollut.

Natsit naurattaa

Olin nähnyt elokuvan trailerin niin kauan sitten, että olin jo unohtanut siitä suuren osan. Jostain takaraivooni oli tarttunut ajatus, että kyseessä olisi kaksitasoinen kasvutarina. Uusnatsista kasvaa vähitellen tavallinen mies. Samalla aikaa toisaalta tavallisesta miehestä kasvaa uusnatsi.

Tämän elokuvan olisin halunnut nähdä, koska minua kiinnostaa se, miksi ihmisistä tulee sitä mitä heistä tulee. Mitkä kokemukset, argumentit ja kohtalot painavat meitä eri suuntiin?

Tästä elokuva ei siis kuitenkaan kerro. Uusnatseista ei kerrota, miksi he ovat uusnatseja. Leijonasydän ei ole Suomen American History X, vaan pikemminkin Suomen Iron Sky.

Leijonasydämen uusnatsit kuvataan röhöttävinä ja kännäävinä sarjakuvapahiksina, jotka örisevät, kiroilevat ja pelaavat jalista tavalla, joka tuo mieleen erään toisen elokuvan urheilukohtauksen ja siitä käydyn metatason keskustelun.

Elokuvan suurin ongelma onkin se, kuinka se kuvaa uusnatseja. Heitä on vaikea ottaa vakavasti, koska heille joko nauraa tai heitä säälii. Tämä on halpa tyylikeino, joka aliarvioi katsojaa.

Niitä ongelmia joita uusnatsismiin liittyy ei voi kuitata puskafarssikuvauksilla luonnehäiriöisistä väliinputoajista. Myös aiheen kannalta tarpeettoman runsas seksuaalinen materiaali on kaiketi alleviivaamassa uusnatsien sijaintia Maslowin tarvehierarkian alimmalla portaalla.

Kaikkien sota kaikkia vastaan

Bardyn käsikirjoitus kuitenkin rikkoo totutut kaavan kuvaamalla ei ainoastaan valkoisten mustiin kohdistamaa väkivaltaa, vaan myös valkoisten keskinäistä kinailua sekä mustien valkoisiin suuntautuvaa aggressiota. Esimerkiksi Rhamun isä Salif (Jani Toivola) ei ole erityisen mukava hahmo. Hän leuhkii elintasollaan, kiusaa tahallaan uusnatseja eikä anna arvoa Tepon uhrautumiselle.

Kukaan tarinan hahmoista ei ole täysin paha, muttei täysin hyväkään. Tämä on käsikirjoituksen keskeisin ansio. Samalla se tulee osoittaneeksi oman tarinansa pinnan ulkopuolelle ja näin se lakkaa olemasta elokuva uusnatsismista ja rasismista.

Bardyn hahmojen ongelma ei olekaan rasismi vaan – paremman sanan puutteessa – ihmisen universaali kusipäisyys.

Me ollaan kovempia kuin te

Elokuvan hahmot toimivat evoluutiopsykologien standardisääntöjen mukaisesti. Omaan ryhmään kuuluvaa suojellaan muilta. Hyvin pian osoittautuu, että rotu on tässä toiminnassa aika lailla sivuseikka.

Teppoa ohjaa ”kunnia”; hieman epämääräinen hyve pitää sanastaan kiinni, vaikka se merkitsisi vaikeuksia ja omalle rodulle selänkääntämistä. Mustat suojelevat omaa reviiriään samalla tavoin. Ja valkoiset vetävät toisia valkoisia turpaan, jos bussissa istutaan väärälle penkille.

Ryhmään kuulumiseen tematiikkaa käsitellään monilla eri tasoilla. Tepon veli Harri (Jasper Pääkkönen) ei sopeudu armeijaan, koska siellä ”vinosilmät komentelee”. Hän saa c-miehen paperit, koska on sopeutumaton.

Komedialliseksi huipuksi tarkoitettu kohtaus, jossa uusnatsi hakkaa koulukiusaajia on ideana hauska, mutta sen toteuttaminen ilman vastenmielisyyden tunnetta on käytännössä mahdotonta.

Pelkoni on, että meitä kaikkia riivaavaan ryhmädynamiikkaan kohdistuva viesti hautautuu karnevalistisen uusnatsikuvaston alle, joka ei itse tarinan kannalta ole kovinkaan olennainen. Saman tarinan olisi voinut kertoa Salvadorin favela-jengeistä, englantilaisista jalkopallohuligaaneista, USA:n republikaaneista ja demokraateista tai vaikkapa hevoskuiskaajien välienselvittelyistä.

Ongelma ei ole uusnatsismi vaan ihmisluonto. Me löydämme aina ne, joita haluamme suojella ja ne joita vihaamme. Tämä tarve voidaan pukea pilottitakkiin, koristaa kukkahatulla tai verhota harmaaseen byrokratiaan.

Tämä jälkimmäinen oli juutalaisfilosofi Hannah Arendtin mukaan kaikkein pahinta. Seuratessaan Adolf Eichmannin sotarikosoikeudenkäyntiä Jerusalemissa ihmisluonnon synkkyys kirkastui hänelle. Ei Eichman ollut antisemiitti. Hän oli kuuliainen pikkuvirkamies.

Todellinen pahuus on aina banaalia, arkipäiväistä, huomaamatonta. Todellinen pahuus ei tatuoi rintaansa leijonaa, vaan se pitää huolen siitä että kaikki tapahtuu niin kuin käsketään. Tatuoinnin saa aina poistettua mutta syvään juurtunutta tapaa, tai ihmisluontoa, ei hevin pois hiota.

Olli-Pekka Vainio

Olli-Pekka Vainio on Helsingin yliopiston dogmatiikan yliopistolehtori. Silloin kun hän ei ole leffassa tai salilla, hän pohtii rationaalisuuden, erimielisyyden ja hyveiden keskinäisiä suhteita.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€