Kenelle tuli kasvis? Yhdessä syöminen hyve-etiikan näkökulmasta

Ihminen on sosiaalinen eläin, jonka on syötävä. Yhdessä syöminen on muokannut meitä lajina historian alkuhämäristä lähtien. Pöytätavat ja ruoan arvostaminen ovat osa kulttuuriamme ja lautasemme heijastaa etiikkaamme. Mutta pystymmekö yhä aterioimaan yhdessä?

Tarkkanäköinen tuttavani totesi kerran terävästi, että tarjoilijoiden kysymykset antavat hyvän kuvan ajastamme. Kenelle tuli kasvis? Kenelle maidoton? Ja karppaajalle… ja fenno-ugri-vegaanille? Entä kuka ei syö tänään jauhelihaa? Kala tulee hetken kuluttua, ja jokaiselle on varattu omat jälkiruoat. Hyvää ruokahalua!

Erilaisilla ruokavalioilla on usein yksilölliset hyvät puolensa, joita en käy kiistämään. Yksilöllisyys on kuitenkin hyveiden kannalta joskus hankalaa. Vaikka hyveitä toteutetaan yksilöllisesti, ne ovat luonteeltaan yleisiä ja sosiaalisia ominaisuuksia.

Kielletty hedelmä ja lihan himo

Docventuresin lanseeraama ”Lihaton lokakuu” nosti esiin lihansyönnin etiikan ja sen, että syömme liikaa lihaa. Tehotuotanto on ongelmallista eläinten hyvin- tai oikeastaan pahoinvoinnin vuoksi. Docventuresin esittämä dokumentti oli monelle kuin puraisu hyvän ja pahan tiedon puusta. Kun joulua edeltävä pieni paasto lähestyy, kannattaa katsoa filmi uudelleen joulukinkun näkökulmasta.

Vaihtoehtoiseksi tai täydentäväksi katumusharjoitukseksi suosittelen Antti Nylénin esseetä ”Lihan sukupuolipolitiikka”. Se laajentaa syömärin perspektiiviä eläinten lihan himosta ihmisiin. Terävällä kynällä lihansyöjää viiltelevä Nylén on veganismissan niin johdonmukainen, että pitää kaikkea lihan syömistä vääränä (joskin toteaa, että voisi ryhtyä lihansyöjäksi jos lihateollisuutta ei olisi).

Docventures ja Nylén näyttävät olevan samoilla jäljillä, mitä lihateollisuuteen tulee. Sen sijaan periaatteellinen kysymys lihansyönnin oikeutuksesta painottuu Nylénillä voimakkaammin. Siinä missä Nylén identifioi itsensä ”kristityksi ja vegaaniksi”, ponnistaa Docventuresin lihasta pidättäytymisen kampanja tiedostamisen ja kohtuullisuuden pohjalta. Molempien tavoitteena on herättää ihmiset arvioimaan ruokaympyröitään kriittisesti ja perustelemaan tapansa – lihansyöntiähän ei kulttuurissamme juuri kyseenalaisteta.

Tiedostaminen on hyvä asia. On hyveellistä toimia oikein ja olla aiheuttamatta eläimille tuskaa. On hyvä tietää, mitä syö. Sokrates opetti hyveen olevan sekä tietoa että toimintaa. Esimerkiksi Platonilla ja Aristoteleella monet hyveet ovat luonteeltaan sosiaalisia. Niiden tehtävä on rakentaa yhteisöä.

Hyveisiin perustuva ajattelu on huomattavasti nyansoidumpaa kuin yksioikoinen moralismi, jossa tiettyjä asioita tulee vain epäpuhtaina välttää.

Havainnollistan tätä seuraavalla esimerkillä. Pitääkö ”vegaanin” syödä lihaa vieraillessaan ”lihaanin” luona?

Vieraanvaraisuuden sudenkuoppa

Kun ruokaan liittyvä tiedostaminen on korkeassa kurssissa, se alkaa helposti lyödä kiilaa ruokailijoiden väliin. Jos lihaani kutsuu kylään vegaanin, olisiko isännän velvollisuus tarjota kasviksia vai tulisiko vierailijan syödä, mitä isäntä itse tavallisesti syö?

Asian lähestyminen hyveiden kautta siirtää tarkastelun painopisteen itse ruoasta lihaanin ja vegaanin väliseen kanssakäymiseen. Toki hyveillä on tekemistä senkin kanssa, mistä ja miten lihaani on tarjottavansa hankkinut. Vegaanin vastaus saa eri sävyn, jos hän kieltäytyy syömästä lihaanin kotitilallaan rakkaudella ja hellyydellä kasvattamaa ja varta vasten vegaania varten pöytään laittamaa ainokaista porsasta kuin tuhat ruhoa tunnissa teurastavan kuolemankoneen läpi vedettyä ketjumarketin alennusjauhelihaa.

Kysymys voi konkretisoitua niinkin, että vegaani on länsimainen tiedostava kehitysyhteistyökoordinaattori, joka vierailee köyhässä afrikkalaisessa kylässä. Lapsensa juuri menettänyt köyhä äiti tarjoaa hyväntekijälle illalliseksi viimeisen kanansa kiitoksena kylänsä saamasta avusta. Vegaanin on tehtävä valinta. Rikkooko hän ruokavalionsa ja periaatteensa ottaakseen vastaan häntä kohtaan osoitetun vieraanvaraisuuden? Hän ei voi sietää kotimaansa lihan- tai broilerintuotantoa, mutta onko sillä mitään tekemistä lihaanin kotipossun tai afrikkalaisen naisen kanan kanssa?

Oman ongelmansa muodostaa vielä sekin, millaisia oireita kymmenen vuotta lihatonta lokakuuta viettänyt vegaani saa näistä annoksista. Kohteliaisuus voi olla kohtalokastakin.

Vieraanvaraisuus on joka tapauksessa aina ollut hyveistä korkeimpia ja monissa kulttuureissa vieraiden kestitseminen on kunnia-asia. Ihmisillä on aina ollut erilaisia ruokavalioita ja uskonnotkin säätelevät sallittujen ruoka-aineiden määrää. Suhtautuminen erilaisiin ruokiin vaihtelee: Jossain syödään koiraa ja jossain toisaalla ei. Jossain syödään hyönteisiä ja jossain taas ei. Jossain suositaan keskitettyä elintarvikkeiden tuotantoa, jossain se olisi kauhistus.

Hyveisiin perustuva ajattelu joutuu luovimaan hankalassa välissä: yhtäältä on hyveellistä syödä ”oikein” (mitä se itse kullekin tarkoittaakaan), mutta toisaalta on hyveellistä arvostaa toisen vaivannäköä ja kulttuuria, mikä tavallisesti osoitetaan syömällä sitä, mitä tarjotaan ja mikä on paikallista.

Ottaako vai eikö ottaa? – siinäpä vasta kysymys

Karkeasti ottaen syömisen teoreetikkoja on kahta tyyppiä. Toiset kieltävät tietyt aineet kaikissa tilanteissa. Toiset taas korostavat vieraanvaraisuuden ylittävän tällaiset käytännöt. Monissa uskonnoissa paastonajat rajoittavat ruokavaliota jatkuvasti tai tilapäisesti.

Jos vaihdamme esimerkin vegaanin tilalle juutalaisen tai muslimin, lihaani-isäntä saattaa kaikessa vieraanvaraisuudessaan näyttäytyäkin maailmanuskontoja tuntemattomana junttina, joka halveksii toisten uskontoa tarjoamalla saastaisena pidettyä sianlihaa ja luultavasti vielä väärin teurastettuna.

Kumman nyt tulisi joustaa, isännän vai vieraan? Köyhän afrikkalaisen kohdalla kysymys on erilainen. Hänellä ei ole mahdollisuutta tarjota mitään muuta eikä kana ole näiden uskontojen kohdalla ongelma muutenkaan.

Sianlihan saastaisuudesta juutalaisuudessa ja islamissa tietäminen voidaan vielä katsoa kuuluvan yleissivistykseen, mutta tulisiko isännän tietää myös ramadanin ja muiden paastojen ajankohdat sekä rabbiinisen ruoka-aineiden tarkastamisen perusteet? Kristillisessä perinteessä erityisesti tuhkakeskiviikko ja pitkäperjantai ovat lihan syömisestä pidättäytymisen päiviä, perinteisesti ne eivät ole olleet myöskään kylässäkäyntipäiviä.

Oma (ruoka)kulttuurimme näyttäytyy erilaisessa valossa, kun se pannaan toisen perinteen viereen. Etniset ja uskonnolliset rajat ovat aina säädelleet sitä, keiden kanssa syödään ja mitä. Esimerkiksi kouluruokailuja ei tarvinnut Suomessa pohtia monikulttuurisuuden näkökulmasta kovin laajasti vielä parikymmentä vuotta sitten.

Ei siis ole ihme, että koulujen kasvisruokapäivä tai puheet ramadanista nostattavat tunteita. Moni pitää edelleen ideaalina, että kaikki voisivat syödä samaa ruokaa samalta linjastolta – aivan kuin ennen vanhaan.

Olen itse sitä mieltä, että eri uskontojen juhla- ja katumusajat voivat näkyä jossain määrin vaikkapa kouluruokailuissa. Ei nimittäin ole välttämätöntä, että koulukkaat syövät joka päivä lihaa vaan ihminen todistettavasti tulee toimeen myös kasvisruoalla. Kyse on enemmän asenteista kuin resursseista, mutta toki monikulttuurisuuden tukeminen vaatii vielä erityishuomiota.

Vieraanvaraisuuden hyve olisi joka tapauksessa nostettava ansaitsemaansa kunniaan. Jos protestantit ja muslimit voivat yhdessä viettää koulussaan halloweenia, lienevät myös ramadan ja tuhkakeskiviikko jollain kaikille sopivalla tavalla demonstroitavissa.

Vieras ja vieraus ruokapöydässä

Globalisaatio näkyy konkreettisesti juuri keittiössä. Kysymys vieraanvaraisuudesta liittyy pitkälti siihen, mitä lautasille laitetaan. Ranskalainen filosofi Jaques Derrida on käsitellyt isännän ja vieraan suhdetta havainnollisesti.

Derridan idea on havainnollistaa sitä, miten vaikeaa ”vieraus” käytännössä on. Vieraana pysyminen on hankalaa, sillä muualta tullut alkaa yleensä väistämättä omaksua isännän tai isäntämaan tapoja. Toisaalta vieraita isännöidessään myös isäntä muuttuu. Jos vieraita on paljon, hän saattaa lopulta joutua jopa itse vähemmistöön ja tavallaan muuttua vieraaksi.

Molempien osapuolien onkin vaikeaa säilyttää alkuperäinen identiteettinsä. Se enemmän tai vähemmän dekonstruoituu yhteiselämän myötä. Erilaiset muuttoliikkeet tarjoavat kosolti esimerkkejä tästä ja maailman ruokakulttuurit ovat konkreettinen todiste ”vieraiden” vaikutteiden sekoittumisesta isäntien elämään.

Kirkot ja liha

”Jos Jumala ei tarkoittanut meidän syövän eläimiä, kuinka ihmeessä Hän teki ne lihasta?” kysyi Alaskan kuvernööri Sarah Palin taannoin. Lihansyönti on virkkeessä itsestäänselvyys. Taustaltaan Palin on evankelikaalinen protestantti, ja kaikista maailman uskonnoista juuri protestanteille lihansyönti näyttääkin olevan hankala kysymys.

Historiallisesti protestantit ovat suhtautuneet pidättyväisesti lihasta pidättäytymiseen, josta katolilaiset käyttävät termiä abstinenssi. Ortodokseillakin on pitkät perinteet ja (ainakin melko) monimutkaiset paastosäännöt. Monet luostarit ovat olleet kasvisruokapainotteisia ja vuodenkiertoon on kuulunut valmistautua paastoten tärkeisiin juhliin.

Edelleen kasvispainotteinen ruoka kuuluu normaalina osana monien ei-kristillisten uskontojen harjoittajien elämään eri puolilla maailmaa. Makkara ja muut lihat sen sijaan ovat protestanttien ruokaa: kaninruokia puputtakoot ne, joille typerät perinnäissäännöt ja auktoriteettien päästään keksimät ruokasäännökset ovat arjen sujumista tärkeämpiä.

Protestanttinen protesti ruokapaastoa kohtaan pilkahtaa vielä esimerkiksi Suomen. ev.lut. kirkon Kirkkokäsikirjassa, jossa todetaan, että ruokavalion yksinkertaistaminen ”voi olla avuksi” paaston hengellisille päämärille. Sen sijaan vuodelta 2008 oleva kirkon ilmasto-ohjelma jo kehottaakin suosimaan kasvisruokaa. Paastonaikojen osalta ohjelmassa puhutaan ”yksinkertaisemmasta ja kohtuullisemmasta elämäntavasta”, lihansyönnistä pidättäytymistä ei paaston yhteydessä erikseen korosteta.

Docventures on sittemmin todistanut, että ihmiset todella voivat innostua lihasta pidättäytymisestä. Innostuneen abstinentin ei kuitenkaan kannata unohtaa vieraanvaraisuuden velvoitteita vaan harjoittaa itseään tässäkin hyveessä.

Yhteiseen pöytään

Yhdessä syöminen on lajityypillinen ominaisuutemme. Jos huomiomme keskittyy enemmän yksilöllisiin annoksiimme kuin toisiimme, olemme kaltevalla pinnalla. Yhteisellä paastolla, kasvisruokapäivällä tai muulla yhteisöllisyyttä lisäävällä järjestelyllä voi olla hyviä seurauksia.

Vieraanvaraisuus tarjoaa kanavan vähentää ennakkoluuloja ja poistaa viholliskuvia. Se kuitenkin edellyttää meiltä kykyä ja joustavuutta istua samaan pöytään niidenkin kanssa, jotka ovat tottuneet syömään eri lailla ja erilaisia ruokia kuin me itse.

Onko meistä siis syömään yhdessä?

Joona Salminen

Joona Salminen on luterilainen pappi ja teologi, joka valmistelee varhaiskristillisyyteen liittyvää väitöskirjaa Helsingin yliopistossa osana Suomen Akatemian rahoittamaa huippuyksikköä. Hän pitää Temaatikko-nimistä blogia osoitteessa https://temaatikko.wordpress.com. Twitter: @JooSalmin.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€