Narsisti pakenee häpeää

Kreikkalainen myytti Narkissoksesta kertoo kauniista nuorukaisesta, joka rakastui omaan peilikuvaansa. Sitä ihaillen hän hiljalleen riutui pois ja kuoli, ja paikalle kasvoi narsissi tämän muistoksi. Ennen kuin hän oli rakastunut omaan kuvaansa, oli hän ehtinyt torjua jo monta häneen kauneuteensa ihastunutta.

Tarina Narkissoksesta saattaa vaikuttaa kauniilta myytiltä, jolla ei ole paljoakaan tekemistä todellisuuden kanssa. Se on kärjistetty kuva ihmisestä, jonka itsekeskeisyys on lopulta tuhoavaa. Kuitenkin juuri äärimmäisyys luo tarinalle selkeän hahmon ja vaikuttavuuden.

Narsismina tunnettu ilmiö ei koskaan esiinny todellisuudessa näin havaittavana. Narsismi kätkeytyy ovelasti hyvien aikomusten ja epäitsekkyyden kaapuun. Narsismi on myös harvoin näin äärimmäistä, vaan se ilmenee asteittaisena. Ehkä meissä kaikissa on sitä, enemmän tai vähemmän. Puhun kuitenkin välillä narsisteista selkeyden vuoksi.

Narsismi?

Narsismin kukinto nousee ihmisen sisälle juurtuneesta häpeän kokemuksesta. Tämä kokemus horjuttaa arvokkuuden ja luottamuksen tunteita siinä määrin, että se on liian kivulias kohdattavaksi, ja jää ihmisen sisälle. Se koteloituu sinne ja asettaa ikään kuin silmälasit ihmisen nenälle, joiden läpi hän näkee maailman. Häpeä jää käsittelemättä, mutta maailma hänen ympärillään alkaa saada erilaisia sävyjä.

Häpeän kautta ihminen näkee itsensä jatkuvasti huonona ja riittämättömänä. Mikä on narsistin vastaus tähän? Hän ei näe itseään huonompana, vaan parempana. Häpeä rikkoo kyvyn tasavertaiseen vuorovaikutukseen, mutta narsisti haluaa nähdä itsensä mieluummin huipulla kuin pohjalla. Hän kääntää asetelman päälaelleen, jotta se olisi helpompi kestää.

Kun ihminen häpeää itseään, niin hän yleensä pystyy yksilöimään tekijöitä, jotka tekevät hänestä erityisen arvottoman. Häpeävä suhtautuu itseensä armottomasti ja näkee itsensä esimerkiksi rumana, tyhmänä tai heikkona. Vastaavasti narsisti pystyy sanomaan, miksi hän on muita tavattomasti parempi. Kuten Narkissos, hän on rakastunut kuvajaiseensa, siihen minkälaisena hän näkee itsensä. Tapoja nähdä itsensä parempana on lukemattomia. Julkkis tai tavis, menestynyt tai luuseri, taiteilija tai kadunmies.

Äskeiset ovat kieltämättä helppoja esimerkkejä. Narsistisia piirteitä löydämme ehkä kaikki itsestämme, kun alamme katsomaan vielä tarkemmin. Kun nykyisen kiireisen ja pinnallisen elämäntavan kritisointi on laajalle levinnyttä, on siitäkin tullut muoti-ilmiö. On miellyttävää luokitella itsensä enemmän tiedostavaan, syvälliseen vähemmistöön kuin oravanpyörässä viilettävään materialistiseen valtaväkeen.

Usein tällaiset ihmiset alkavat käännyttämään ihmisiä “syvällisyyteen”. He pitävät itseään äärettömän tiedostavina, samaistuvat guruihin ja väheksyvät muita. Olivat henkilökohtaiset unelmamme mitä tahansa, niin ne ovat vain mielemme illuusioita, joita emme näe näin vähän tiedostavina. He pitävät suurta ääntä henkisestä heräämisestään ja muistavat kertoa siitä kaikille. Usein nämä tiedostavat pyrkivät peittämään omaa epäonnistumisen tunnettaan asettumalla muiden yläpuolelle.

Vaikeus sitoutua

Syvällisyydestä voi tulla siis pinnallista, kun sitä esitellään jatkuvasti muille. Narsismi ajautuu aina pinnallisuuteen, sillä ihmisiä ei voi arvottaa muuten.  Aidosti syvällinen suhtautuminen on mahdollista vain tasavertaisessa kohtaamisessa, kun välissä ei ole valtavia puolustusmekanismeja.

Vuorovaikutuksen muoto, jota narsisti etsii, on ihailu. Ihailu on pinnallista, kaukaa ja turvallisen etäältä tulevaa. Ihaileva ei näe narsistin sisimpään, vaan juuri sen verran kuin narsisti haluaa. Ihailu on siinä mielessä turvallista, että se ei tee kenestäkään korvaamatonta. Ihailu on identiteetitöntä: se on kasvottomia myyntilukuja, ruutuaikaa ja tykkäyksiä. Ihmiset voidaan korvata toisilla.

Tällöin narsistin toive toteutuu. Hän ei ole haavoittuva, eikä kenestäkään riippuvainen. Silti hän saa olla ihailun ja huomion kohteena. Hän on täysin itsenäinen. Narsistin on vaikeaa sitoutua, sillä loppujen lopuksi hänen itsenäisyyden kaipuussaan on pelkoa. Hän pelkää, että häntä haavoitetaan, ettei hän kelpaakaan. Usein nämä tunteet puetaan lauseiksi seikkailunhalusta, vapaudesta ja halusta kokea maailma täysinäisenä. Miten sen rinnalla kukaan voisikaan sitoutua yksittäiseen ihmiseen pysyvästi?

Narkissos jäi yksin ihailemaan peilikuvaansa. Sitoutumisen kammo kertoo hatarasta minuudesta, jota häpeä on päässyt syövyttämään. Narsisti ei tiedä tarkalleen mitä tai kenet haluaa, mutta hän haluaa jatkuvasti enemmän. Enemmän ihailua, enemmän huomiota, enemmän statusta. Mitään lopullista rajaa ei ole. Ihminen, jolla on vahva ja rakastava kokemus itsestä, uskaltaa sitoutua. Hän uskoo, että rakkaus voi kestää, että hän kelpaa. Hän myös tietää mitä haluaa, ja uskaltaa siksi valita sen.

Kun narsisti ei ole tyytyväinen tai onnellinen, hän syyttää siitä muita. Muut eivät ole riittävän hyviä, älykkäitä tai hauskoja. Narsistin on vaikea kantaa vastuuta omasta elämästään ja onnellisuudestaan, vaan hän näkee muut onnettomuutensa syinä. Muiden tulisi muuttua tehdääkseen hänet onnelliseksi.

Surullista tässä on se, että narsistiset piirteet rikkovat sydämiä. Kuten sanottua, narsistille ympäröivät ovat siinä mielessä kasvottomia, että hän ei muodosta heihin vahvoja tunnesiteitä. Pääasia, että heitä on. Siksi narsisti vaihtaa “parempaan”, oli kyse puolisosta, työpaikasta tai ystävistä.

Lopuksi

Narsisti ei välttämättä ole tietoisesti paha ihminen. Hänellä voi olla hyvinkin tarkat moraaliset käsitykset. Ongelma on siinä, että hänen moraalinsa ei aktivoidu tunteiden tasolla. Tunteet, jotka osoittavat meidän rikkovan ihanteitamme vastaan – syyllisyys ja häpeä – toimivat enää rajatusti. Kynnys tehdä väärin on huomattavasti matalampi, kun tunnetta syyllisyydestä ei seuraakaan. Niinpä moraalista tulee vain ulkonaisia sääntöjä.

Viime kädessä narsisti on uhri, oman häpeänsä vanki. Narsisteja ei pidä demonisoida, eikä lytätä. Sanaa “narsisti” ei pidä käyttää leimallisesti häpäisemään toisia. Jotkut saattavat kärsiä siitä enemmän kuin toiset, mutta meistä kukaan ei ole immuuni sille. Narsistisia piirteitä pystyy löytämään itsestään, kun antaa läheisille luvan kertoa niistä lempeästi.

Omalle narsismilleni olen oppinut nauramaan. Joskus mielikuva muiden yläpuolella olevasta syvällisestä ajattelijasta herää, kun olen muiden huomion kohteena. Minä ihmiskunnan huipulla, muiden opastajana ja ihailtavana. Sitten muistutan itseäni siitä, kuinka paljosta saan olla kiitollinen muille: tyttöystävälle, perheelle, ystäville, terapeutille.

Vältin Narkissoksen kohtalon heidän ansiostaan.

Samuel Salovuori

Kirjoittaja on Hyvejohtajuus.fi:n päätoimittaja ja filosofi. Hän on aikaisemmin toiminut myös Etsijän päätoimittajana. Vapaa-ajallaan hän nauttii urheilusta, kirjoista ja on omasta mielestään hyvin vitsikäs.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€