Robocop: Minuuden salaisuudet

robocop

Uusi Robocop on keskinkertainen elokuva, mutta se käsittelee yllättävän kiinnostavasti filosofisia kysymyksiä: persoonaa, vapaata tahtoa, sielua.

Niskakarvani nousevat aina pystyyn, kun 80-luvun klassikko yritetään siirtää 2010-luvulle. Total Recall vuosimallia 2012 oli hajuton ja hengetön yritys tavoittaa alkuperäisen, Paul Verhoevenin ohjaaman Total Recallin (1990) vimmainen ja visvainen rytinä. Suutariksi jäi.

Vuonna 2014 otettiin käsittelyyn toinen, vähintäänkin yhtä visvainen ja vimmainen Paul Verhoeven klassikko, Robocop (1987). Kuultuani asiasta ensi kertaa mietin, miksi ihmeessä miksi tätäkin yritettiin. Leffan nähtyäni mietin sitä vieläkin.

Keskinkertaisuudestaan huolimatta elokuvassa käsitellään kuitenkin yllättävän mielenkiintoisesti teemoja, joita voisi pitää mielenfilosofiaan kuuluvina.

Robottipoliisi on Frankensteinen hirviö

Oletan, että lukija suurin piirtein tuntee tarinan. Alex Murphy on poliisi lähitulevaisuuden Detroitissa, joka sitten syystä tai toisesta murhataan. Inhan monikansallisen Omnicorpin tiedemiehet rakentavat hänestä robottipoliisin osoittaakseen, että konepoliisit ovat ihmispoliiseja tehokkaampia. Motivaationa on raha: Omnicorp tienaa miljardeja, jos homma toimii.

Uusintaversio lisää tähän koukun: Yhdysvallat käyttää robotteja jo ulkomaiden sotatantereilla mutta ei omien rajojensa sisäpuolella. Samuel L. Jacksonin esittämä progressiivinen poliittinen kommentaattori kutsuu tätä ”robofobiaksi”.

Murphyn pitäisi nyt olla robottipoliisi, joka seuraa ohjelmointiaan. Jokin menee kuitenkin pieleen: Murphy ei olekaan se kone, jonka Omnicorp haluaa. Mekaniikan alta kaivautuukin esiin ihminen, persoona, joka ottaa ohjat käsiinsä ohjelmoinnista huolimatta.

Uusi robottipoliisi monimutkaistaa tarinaa hieman. Murphy luodaan nyt lähtökohtaisesti omaksi itsekseen. Hän on tietoinen itsestään ja oman itsensä herra. Kun hänet laitetaan taistelusimulaattoriin, hän kuitenkin ottaa turpaansa tavallisilta roboteilta.

Inhimillisyys tekee hänestä hitaan verrattuna koneisiin. Tämän seurauksena johtava tiedemies Dennett Norton (Gary Oldman) pakotetaan lääkitsemään Murphylta taju kankaalle ja laittamaan hänet ohjelman ohjattavaksi. Lopputulos on kuitenkin sama: douppauksesta huolimatta Murphyn persoonallisuus alkaa muokata ohjelman parametreja ja hän alkaa selvittää omaa murhaansa. Jäljet johtavat lopulta Omnicorpiin itseensä.

Sivujuonena molemmissa Robocopeissa on Murphyn oma vaimo ja poika. Verhoevenin versiossa muistot perheestä herättävät Murphyn persoonan koneen sisällä. Uusintaversiossa Murphyn vaikeus palauttaa yhteys perheeseensä toimii hänen muutoksensa katalyyttina.

Robocop on nykyaikainen versio Frankensteinin tarinasta. Tiedemiehet (ja Robon tapauksessa heitä rahoittavat kapitalistit) luovat elämää omia itsekkäitä päämääriään varten mutta tuo elämä osoittautuukin autonomiseksi ja kääntyy heitä vastaan. Opetus: älä leiki persoonilla.

Rosoisuus puuttuu

Robocop on hyvä esimerkki siitä, kuinka massamedia kesyttää vallankumoukselliset ja vihaiset ääri-ilmiöt.

Verhoevenin Robocop on äärettömän julma ja vihainen elokuva – elokuva, jollaista 13-vuotiaille tarkoitettujen supersankarielokuvien Hollywoodissa ei voisi nykyään tehdä. Siinä ammutaan käsiä irti lähikuvassa, syljetään verta kasvoille ja ajetaan autolla ihmisiä kappaleiksi.

Elokuva kritisoi käsistä karannutta 80-luvun teknokratiaa, rikollisuutta ja häpeilemätöntä kulutushysteriaa. Verhoeven halusi tietoisesti saattaa katsojansa ällötyksen ja hirvityksen valtaan, jotta he välttäisivät robottipoliisin dystopian.

Tapansa mukaan hollantilaiselta ohjaajalta ei puuttunut epätavallisia visioita: kun Boddiker leffan alkupuolella teloittaa Murphyn, Verhoeven hehkuttaa kommenttiraidalla, kuinka katsoja tässä tuntee Saatanan tappavan Jeesuksen.

Hyppy 10 vuotta eteenpäin. Vuonna 1997 Robocop on lasten lelu, animaatiosarjan tähti. Robottipoliisi lentää suihkumoottoreilla ja palvelee iloisesti paikallista poliisilaitosta.

Uusi Robocop kärsii vastaavasta rosoisuuden puutteesta. Leffan ulkoasu on tyylitelty: silti kaunis omalla tavallaan, vaikka kameraa täristellään jälleen aivan turhaan. Poissa ovat kuitenkin Verhoevenin Detroitin kapiset slummit ja köyhä poliisilaitos.

Rosoisuuden puutteesta kärsivät erityisesti leffan pahikset. Michael Keaton niljaisena yritysjohtajana, Raymond Sellarsina, on hyvä yritys, kun taas huumekauppias Antoine Vallon jää pelkäksi robokytän tykinruuaksi.

Verrattuna alkuperäisen Robocopin anarkistiseen sosiopaattiin, Clarence Boddickeriin (Kurtwood Smith), joka on yksi elokuvahistorian muistettavimpia pahiksia, ja Miguel Ferrerin esittämään kokkelijuppiin, Bob Mortoniin, Sellars ja kumppanit ovat lähinnä yhtä pelottavia kuin karkkikauppiaat.

Käyttäjäilluusio: olemme kaikki robottipoliiseja

Robottipoliisi on skitsofreeninen elokuva. Pintatasolla tehdään uusintaversiota Robocopista. Syvätasolla yritetään käsitellä varsin vakavia filosofisia teemoja. Lopputulos näyttää, kuin ohjaaja José Padilha tekisi kahta elokuvaa samaan aikaan eikä oikein itsekään tiedä, kummasta hän pitää enemmän.

Katsojalle annetaan varsin raskaalla kädellä vinkkiä siitä, minne elokuvan syvätaso haluaa mennä. Dennett Nortonin ja Raymond Sellarsin nimet eivät ole sattumia: tässä viitataan kuuluisiin filosofeihin Daniel Dennettiin ja Wilfrid Sellarsiin.

Gary Oldmanin esittämän Dennettin suuhun laitetaan repliikkejä, joita oikeakin Dennett lausuu. Sörkkiessään Murphyn aivoja hän kertoo tietoisuuden olevan vain ja ainoastaan hermosolujen toimintaa ja siinä mielessä yhtä deterministisiä kuin mikä tahansa muukin fysikaalinen prosessi.

Itsetietoisuus, persoonallisuuden ydin, ei ole tämän näkemyksen mukaan muuta kuin aivojen toimintaa, jota voidaan manipuloida yhtä lailla kuin minkä tahansa muunkin koneiston toimintaa. Tämä koneisto sitten luo sen, mitä Dennett kutsuu ”käyttäjäilluusioksi” eli tunteen siitä, että koneiston takana tai sisällä on käyttäjä, persoona, joka ajattelee, valitsee, ymmärtää ja ohjaa toimintaansa.

Tosiasiassa mitään käyttäjää ei tietenkään ole olemassa. Ensimmäisen persoonan näkökulma on illuusio.

Ajattelepa ensimmäisen persoonan näkökulmaa hieman tarkemmin. Robocopissa sekä monissa muissakin elokuvissa on tapana toisinaan esittää, miltä maailma näyttää robokytän tai jonkin muun koneen näkökulmasta. Kaikki muistavat, miltä maailma näyttää Arskan terminaattorille: kaikki on punaista, silmissä vilisee tähtäimiä, ohjelmakoodeja ja simulaatioita.

Kuka siellä terminaattorin sisällä katselee noita tähtäimiä, koodeja ja ohjaa toimintaansa niiden mukaan? Onko terminaattorin sisällä pikku-Arska, joka tuijottaa ruudusta ulkomaailmaa?

Ei tietenkään! Juuri tämä on se, mitä Dennett tarkoittaa käyttäjäilluusiolla. Meille yritetään elokuvallisin keinoin esittää maailma terminaattorin tai robottipoliisin näkökulmasta mutta itse asiassa mitään ensimmäisen persoonan näkökulmaa ei ole olemassa. Robottipoliisi ja terminaattori vain tähtäävät ja aistivat pimeässä.

Se, mikä pätee robottipoliisiin ja terminaattoriin, pätee Dennettin mukaan myös meihin. Meistä näyttää siltä, että toimintamme takana on jotakin, jokin sielu, minuus, persoona, mutta todellisuudessa mitään tällaista ei ole.

Me olemme kaikki robottipoliiseja ja terminaattoreita – emme vain ole yhtä kestäviä ja meidät on vain ohjelmoitu eri tavalla.

Käyttäjäilluusion tuolle puolen

Dennett tietenkin olettaa, että ihmistä ohjaa aina jokin ohjelma. Tietoinen minä ei milloinkaan aiheuta käyttäytymistä, vaan sen aiheuttaa jokin biologinen tai psykologinen ohjelma. Robottikytän tapauksessa osa tästä ohjelmasta tulee tietokoneesta.

Tästä näkökulmasta ei ole mitään vikaa siinä, että Murphya viedään kuin pässiä narussa. On aivan sama, mikä ohjelma häntä ohjaa, Dennettin koodaama taisteluohjelmisto, vai biologian koodaama sosiaalinen ohjelmisto. Molemmissa tapauksissa Murphyn tietoisuuteen syntyy illuusio siitä, että hän on ohjaksissa.

Robocopin viesti on kuitenkin se, että Dennettin filosofiassa on jokin pielessä. Murphy alkaakin ohjautua ennakoimattomalla tavalla. Hän alkaa kirjoittaa omia ohjelmiaan.

Jennifer Ehlen esittämä Liz Kline heittääkin vitsillä, että Murphyn sieluko se siellä laittaa hanttiin. Dennett ja Sellars eivät kunnon materialisteina tietenkään usko sellaiseen.

Ajatellaan sielun luonteesta mitä tahansa, puhe sielusta näyttää välttämättömältä. Jotta voisimme tehdä selkoa toisista ihmisistä ja itsestämme, tarvitsemme sanoja ja käsitteitä, jotka kuvaavat kykyämme itseohjautua, nousta ympäristömme, biologiamme ja aivojemme yläpuolelle.

Dennett ja Sellars haluavat hävittää persoonallisuuden mysteerin, hävittää käyttäjän. Kovinkaan moni ei kuitenkaan tähän pysty: me olemme käyttäjiä ja tämä fakta ei häviä, vaikka kuinka paljon neurotieteen tuloksia marssitetaan esiin.

Elokuvan loppupuolella Dennett tulee kuitenkin katumapäälle ja tunnustaa oman toimintansa kestämättömyyden: hän on yrittänyt kohdella Murphyä kuin esinettä.

Samoin kuin Frankenstein, Robocop haluaa sanoa, että aivojen limaisista hermosoluista nousee jotain, joka ylittää sen, mitä nuo solut itsessään tekevät. Tämä jokin on sielu, persoona, agentti – mitä sanaa haluamme sitten käyttääkin.

Ja tämä sielu on jotakin itsessään arvokasta, yksilöllistä ja toimimme luontoa vastaan, jos kohtelemme sitä kuten esinettä.

* * *

Lukemista asiasta kiinnostuneille:
Daniel Dennett, Tietoisuuden selitys (Art House, 1999)
Lynne Rudder-Baker, Naturalism and the First-Person Perspective (Oxford University Press, 2013)

Aku Visala

Aku Visala on uskonnonfilosofi, joka toimii tutkijana Notre Damen ja Helsingin yliopistoissa. Ennen muuttoaan Amerikan ihmemaahan hän oli vierailevana tutkijana Oxfordissa. Hän harrastaa elokuvia, elokuvamusiikka ja niistä kirjoittamista.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€