Viisi päivää erämaassa panivat miettimään kärsivällisyyden hyvettä.

Palasin juuri viiden päivän vaellukselta Lapista. Hullun hommaa. Mutta antoisaa ja opettavaista.

Rinteillä tepastellessa oli aikaa pohtia jos jonkinlaisia asioita, pieniä ja suuria. Erityisellä tavalla jäivät mieleen käytännölliset oppitunnit kärsivällisyydestä ja kestävyydestä.

Kestävyyden koulussa

Kärsivällisyys joutuu nimittäin vaelluksella usein koetukselle. Minuun teki vilpittömästi vaikutuksen porukkamme jatkuva positiivisuus: henki oli aina myönteinen ja kannustava, ei koskaan kritisoiva ja valittava, vaikka joskus kohtasimmekin vaikeuksia ja uupumusta.

Haasteita riitti: painava rinkka… kipeät hartiat ja reistailevat polvet… yöt kylmässä teltassa… sade, joka kasteli vaatteetkin (kehnon sadetakin läpi)…

Eräänä päivänä oli kävelty jo runsaat 20 kilometriä, kello oli päälle seitsemän illalla, viimeiset pari tuntia oli satanut kovasti… Monien vaatteet olivat märät kenkiä ja sukkia myöten, kylmä tuuli puhalsi… Eikä sopivaa telttapaikkaa meinannut löytyä, koska maasto oli kivistä ja epätasaista.

Mutta jokainen hillitsi itsensä, piti kielteiset tunteensa sisällään. Vihdoin saimme teltat pystyyn ja kömmimme makuupusseihimme lämmittelemään, ja silloin eräs seurueemme jäsen huudahti: ”Grilli! Elokuva! Futismatsi!” Kaikki alkoivat nauraa – vaikeuksien synnyttämä paine laukesi positiivisella tavalla. Sitten söimme, juttelimme mukavia ja nukuimme.

Pohtimassa hyvän poluilla

Miksi taistella? Kestävyyttä voidaan tarvita jo siihen, että selviää ylipäänsä ehjin nahoin perille. Mutta pelkkänä selviytymistarinana Lapin vaellus olisi kerrassaan mieletöntä touhua.

Motivaatiota antavat hyvät hetket: auringonpaiste ruskan värittämän laakson yllä… koko taivaankannen täyttävä, kirkkaasti hohtava sateenkaari… huuto nälästä kurnivaan telttaan: ”Ruoka on valmis!”… ja ennen kaikkea ystävyys – keskinäinen rakkaus, jota lujittaa yhteinen usko ja toivo.

Vaellus pakottaa hetkellisesti elämänmuotoon, joka panee pohtimaan perusasioita ihmiselämän päämäärästä: mikä on todella hyvää elämässä? Minkä vuoksi ponnistelemme, mitä jahtaamme?

Juuri siksi vaellus opettaa niin paljon hyveestä. Joskus on pakko vain pusertaa otsa hiessä. Mutta todellinen rohkeuden hyve – ja sen johdannaiset, kestävyyden ja kärsivällisyyden hyve – eivät ole pelkkää hampaan puremista. Ne ovat vakaata taipumusta toteuttaa sitä, mikä hyvää on.

Ruumiin kemia ja rakkaus

Kun viiden vaelluspäivän jälkeen saavuimme Kilpisjärvelle, revin rinkan hartioiltani ja kaaduin selälleni kiviseen maahan. Yhtäkkiä huomasin oikean olkapääni olevan valtavan kipeä – en ollut kiinnittänyt siihen mitään huomioita aikaisemmin, varmaankin adrenaliinin vaikutuksesta.

Mutta hyve ei ole ruumiin kemiaa. Hyve kumpuaa rakkaudesta hyvää kohtaan – hyvää, joka löytää täydellisyytensä ykseydestä kaiken hyvän lähteen kanssa.

Lisää aiheesta:

• Santiagon tie: pyhiinvaeltajan mietteitä johtajuudesta
• Ystävyyden jalo taito
• Johtajan rohkeudesta