Selfie keskitysleirillä

Auschwitz

Mitä on tehtävissä elämäntyylille, jossa televisio on mahdollisuus päästä julkkikseksi ja keskitysleiri on viihdyttävä kauhuleffakulissi?  Voitaisiinko kehitystä ohjata kohti paremman yksilökeskeisyyden kulttuuria?

Ystäväni kävi heinäkuussa Puolassa Auschwitzin keskitysleirillä. Parakit, kaasukammiot, varastot, loppumattomat portaikot ja käytävät – siirtymisen ja jonottamisen tilat – ahdistivat ystävääni. Hän kierteli leiriä ajatuksissaan, vakavoituneena. Seinistä huokui jokaisen vainajan hämmennys ja epätoivo.

Ja kaiken tämän keskellä jotkut turistit poseerasivat mutruhuulin, ottivat selfieitä ja kikattelivat. Auschwitzin historia ei tuntunut koskettavan heitä ollenkaan. Se oli vain paikka, josta voi raportoida Instagramiin, että täällä tuli oltua, karmee sisustus.

Tämä saarnani ei yllätä ketään. Samaa veisua on laulettu vuosikymmeniä, mutta vaihtuvin esimerkein: idätämme itsekkyyden kulttuuria ja kasvatamme kaikki-mulle-heti-nyt-väkeä. Joillekin nykyihmisille joulu on vain tilaisuus saada lahjoja, televisio on mahdollisuus päästä julkkikseksi, ja keskitysleiri on viihdyttävä kauhuleffakulissi.

Voittamisen kulttuurista itsekkyyden kulttuuria

Nyky-Suomessa on valttia olla voitokas. Pienipalkkaiset äänestävät Kokoomusta, koska he haluavat olla osa menestysjengiä. Cheek vetää stadionin täyteen, koska yleisö haluaa palasen kaikkien aikojen suosituinta suomalaista artistia. Susijengin tai Leijonien voittama pokaali on kuin oma pysti.

Poliittisesta kulttuurista ja populismista väitöskirjaansa tekevä Tuukka Ylä-Anttila pohti taannoin voittamisen kulttuuria jokseenkin sarkastisesti:

”Täytyy vain uskoa olevansa voittaja, käyttäytyä kuin voittaja ja näyttää voittajalta. Myöskään Cheekiin uskoakseen ei tarvitse ajaa Bentleyllä kuten Cheek, mutta täytyy uskoa olevansa voittaja. Voittaminen on lohdun ideologia, se väittää että mahdollisuuksien tasa-arvo on jo täällä. Voittaminen on uskonto joka yrittää monopolisoida oman käsityksensä menestyksestä. Jos kritisoit voittajaa, olet vihaaja. Voittajat voittaa, vihaajat vihaa.”

Monen mielestä voittamisen kulttuuri on myös itsekkyyden ja yksilökeskeisyyden kulttuuria. Häviäjät tallotaan jalkoihinsa, mitään ei kunnioiteta, ja omia taitoja esitellään korskuen, oli meriittejä tai ei.

Apua, voiko tätä mitenkään estää?

Yksilökeskeisyyden kulttuuria ei voi enää estää. Selfiet ja belfiet ovat nykypäivää. Jonot BB-taloihin pitenevät. Jokainen väärinkäytös itseä kohtaan on potentiaalinen vipuvarsi, joka kannattaa julkaista ja jolla voi kangeta nimensä mediaan. 15 minuuttia julkisuudessa on vasta välitavoite.

Mutta on tälle kaikelle perustelukin.

Yksilökeskeisyyden kulttuuri nousee yhteiskuntamme muutoksesta. Diginatiivien sukupolvi tietää, että kukaan ei tarjoa enää heille 40-vuotista virkaa tai varmaa sosiaaliturvaa. Heidän on itse tehtävä elämänsä omannäköisekseen, ja se vaatii näkyvyyttä. Nuoriso on kansainvälisempää kuin koskaan. Diginatiivit haluavat toteuttaa itseään kenties monellakin alalla yhtä aikaa. Myös se vaatii tietynlaista tyrkkyyttä.

Sosiaalinen media on vain vauhdittanut yksilökeskeisyyden kulttuuria. Jokainen meistä voi ylläpitää omaa mediaansa. Julkaisemme kuvia, tekstejä, videoita, ääntä ja piirroksia ja toivomme, että joku tykkäisi ja vielä useampi jakaisi. Diginatiivit ovat varmoja siitä, että mitä näkyvämpi joku on somessa, sitä parempi ihminen hän on.

Paremman yksilökeskeisyyden puolesta

Yksilökeskeisyyttä ei voi perua – se on jo nykymaailmaan sisäänrakennettu ominaisuus.

Meillä on kuitenkin mahdollisuus ohjata yksilökeskeisyyttä rakentavaan suuntaan. Parhaimmillaanhan yksilökeskeisyys tarkoittaa itseilmaisua, vastuunkantoa omasta elämästä, rakentavaa suhtautumista yhteiskuntaan sekä oman persoonan löytämistä. Vahva ihminen tunnistaa tarpeensa ja ottaa myös muiden tarpeet huomioon.

Paremman yksilökeskeisyyden kulttuurissa ihminen tietää, että hänen viestillään on valtaa. Hän äänestää, hän ottaa kantaa, hän uskoo itseensä. Jos hän törmää väärinkäytökseen, hän pyrkii muuttamaan sitä. Yksilöllisyys on vastalause massan mukana kulkemiselle.

Paremman yksilökeskeisyyden kulttuurissa kaikki on toisin: jokainen yksilö on arvokas ja ansaitsee myönteistä huomiota. Selfie on itsereflektion väline, ei kehunkerjuuta. Sosiaalinen media on vaikuttamisen kanava, ei julkisuustarjotin. Esille pyrkiminen on oman uran luomista ja yhteiskunnallista vaikuttamista, ei itsetarkoituksellista poseerausta.

Äitinä, yrittäjänä ja partiolaisena olen ottanut omaksi tehtäväkseni viedä eteenpäin paremman yksilökeskeisyyden kulttuuria. Sen tärkein viesti on: arvosta toista kuten itseäsi. Älä tee sellaista, joka rikkoo sinua sisältäpäin, äläkä pakota toistakaan siihen. Älä vedä muita alas vaan nosta toinen itsesi rinnalle.

* * *

Jos matkustat joskus Auschwitziin, ota siellä selfie. Kuvaan ei tarvita töröhuulia eikä hymyä. Ota kuva vakavoituneena, sillä yksittäisten ihmisten ääni auttaa meitä muistamaan, millaista on väärä voittamisen kulttuuri.

 

Katleena Kortesuo

Katleena Kortesuo on bloggaaja, kouluttaja ja tietokirjailija, joka on erikoistunut selkeään tekstiin, sisältömarkkinointiin ja verkkokirjoittamiseen. Katleenan Ei oo totta -blogi on Suomen luetuimpia viestinnän alan blogeja.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€