Vasta rakkaus parantaa ihmisen itsekkyydestä

rakkaus parantaa

Rakkauden tarjoama vastavuoroisuus auttaa luopumaan itsekkyydestä ja tavoittelemaan arvokkaampia päämääriä. Vasta rakkaudessa me löydämme itsemme ja tarkoituksemme maailmassa.

Ihmisen näkemisestä kyynisessä valossa on nykyään tullut älykkyyden tunnusmerkki. Kenelläkään ei voi olla yleviä tai kauniita tavoitteita, vaan niiden takana nähdään aina jotain itsekästä.

Me emme halua toisille hyvää, vaan me vain luulemme haluavamme. Me emme rakasta ketään, sillä se on vain meidän naamioitunutta itserakkauttamme. Me autamme muita vain siksi, koska saamme siitä mielihyvää.

Kaikkeen meissä on kytketty väistämätön itsekkyys ja oman edun tavoittelu. Ihmisessä ei ole viattomuutta.

Onko tunteellista haihattelua sanoa, että rakkaus on jotain enemmän? Onko ihmisellä mahdollisuus välittää toisesta pyyteettömästi?

Rakkaus on vastavuoroisuutta

Uskon, että rakkaus on kokemus, joka auttaa näkemään ihmisenä olemista arkikokemusta syvemmin, oli se sitten puolisoiden tai ystävien välillä. Itsekkyyden sijaan ihminen elää vastavuoroisuudesta, joka toteutuu täydellisimmillään rakkaudessa.

Rakkauteen sisältyy eräänlainen paradoksi: kun ihminen luopuu itsekkyydestä, hän tekee parhaan mahdollisen ratkaisun itsensä kannalta. Omaa etua ajaa parhaiten luopumalla siitä.

Minun silmissäni ihmisen suurin kaipaus kohdistuu tähän vastavuoroisen yhteyden kokemiseen. Elämä sisällämme herää, kun alamme rakastamaan ja välittämään.

Me näemme, minkälaisia ihmisiä me todella olemme: mikä saa meidät tuntemaan itsemme epävarmaksi, mitkä asiat meitä pelottavat, milloin meidän on vaikea luottaa toiseen, asioita joita olemme kätkeneet sisällemme.

Menneisyyden haavat heräävät eloon rakkaudessa, ja vaikka ne hermostuttavatkin, niin ne tulevat esille parantuakseen. Rakkaus on antautumista ja heittäytymistä, joten jarruttavat esteet täytyy raivata. Tämä ei ole aina helppoa tai miellyttävää, mutta se on parantavaa.

Rakkauden synnyttämä yhteys perustuu hyväksynnälle. Näin se synnyttää ihmisessä syvyyttä, sielukkuutta. Meihin piilotettu ja idullaan oleva saa tilaa kasvaa.

Elämässä on paikka, jossa minä voin olla. Se on ankkuripaikka yksilökeskeisessä maailmassa, jossa ihmiset ajelehtivat kokien turvattomuutta ja juurettomuutta.

Epävarmuus omasta identiteetistä ja paikasta tekevät elämästä pinnallista ja kilpailullista. Silloin oma paikka täytyy raivata, ja taistella sen puolesta, ettei putoa tyhjyyteen.

Yhteys takaa sen, että elämä voi virrata ihmisestä vapaasti. Minua ei tuomita tai halveksita, vaan voin elää toisen läsnäolossa pelkäämättä. Jokainen jaettu nauru, suru tai ajatus saa merkityksensä siitä, että niillä on merkitystä henkilölle, joka minua rakastaa.

Ne ovat yhteyden rakennuspalikoita. Itsessään ne eivät ole välttämättä aina erikoisia, mutta ne ovat toisen ihmisen väline nähdä minut ja kokemukseni.

Rakkaudella on meitä kantava vaikutus. Opimme, että pienillä arkisilla asioilla itsessämme on paljon arvoa. Toinen haluaa kuulla niistä ja pitää niitä merkittävinä.

Tällainen meihin kohdistunut rakkaus opettaa meitä rakastamaan itseämme.

Ilman rakkautta ihminen näivettyy

Yksinäisyydessä ihmisen kokemus itsestään ohenee, kun hänen tarpeensa olla vuorovaikutuksessa ei toteudu. Tunne “minästä” rakentuu sen varaan, että henkilöllä on identiteetti.

Identiteetti erottaa hänet muista ihmisistä: minulla on tällainen historia, pidän näistä asioista, tavoittelen tuota unelmaa. Se on vastaus kysymykseen “kuka sinä olet?”.

En ole koskaan tavannut ihmistä, joka haluisi rakentaa identiteettiään arvottomuuden tai häpeän varaan. Ne ovat identiteetittömiä tiloja, jotka saavat aikaan sisäisen romahtamisen.

Siinä ihminen kokee, ettei voi enää rakentaa mielekästä suhdetta muihin. Monet kuvaavat häpeää lopullisena tuomiona: minä en kelpaa enää koskaan kenellekään.

Rakkauden tuoma hyväksyntä on identiteetin keskeinen rakentaja. Niin kauan kuin voimme kokea, että identiteetin osillamme on arvoa ja merkitystä, niin voimme pitää niitä osana sitä mitä olemme. Siksi on tärkeää, että elämässä on läheisiä ihmissuhteita.

Identiteettiin kohdistuneet kolhut saavat meidät joskus epävarmaksi itsestämme, jolloin välittävä henkilö voi ohjata meidät taas oikealle kurssille.

On tietenkin ihmisiä, jotka sanovat hyväksyneensä itsensä täysin, eivätkä siksi tarvitse ketään kertomaan, että he kelpaavat. Sanoisin kuitenkin, että tällainen ajattelutapa perustuu väärinymmärrykseen.

Minuus ei ole mikään yksittäinen kiinteä olio, jonka voisi kerralla hyväksyä ja unohtaa sitten. Sen sijaan se on jatkuvasti elävä ja kehittyvä, ja sitä määritellään aina uudestaan erilaisissa kohtaamisissa toisten kanssa. Siksi rakkaudellinen suhde toiseen tarjoaa niin hyvän pohjan kasvaa ihmisenä.

Minun ja sinun välissä

Rakkauden luonnetta kuvaa se, että se on kahdenvälistä: yhteyttä ja kohtaamista. Kyky rakastaa itseämme nojaa siihen, että koemme rakkautta toisten taholta.

Itsensä rakastaminen ilman muilta tulevaa rakkautta – puolisolta tai ystävältä – on oman kokemukseni mukaan defensiivistä. Se pyrkii minimoimaan toisten merkityksen, koska haavoittuvuus ja hylätyksi tuleminen ovat liian pelottavia. Mainitsen tämän, koska itsensä rakastaminen synnyttää niin helposti vääränlaisia mielikuvia itseriittoisuudesta ja kaikkivoipaisuudesta.

Itsensä rakastamisessa on enemmän kyse haavoittuvuuden hyväksymisestä. Uskonko olevani niin hyvä ja arvokas, että pystyn etsimään rakkautta ja elämään maailmassa, jossa voi myös tulla satutetuksi? Kannattaako se riski ottaa? Vai elänkö vain yksin ja itselleni, ilman sen suurempaa yhteyttä?

Itsekeskeisyys ajautuu lopulta itsekkyyteen elämän typistyessä omien mielihalujen ympärille.

Itsekäs ihminen ei pelkää muita. Hän pelkää itseään, sitä mitä rakkaus voisi hänestä paljastaa.

Kokemukset huonommuudesta, hylkäyksistä ja heikkoudesta on helppo kätkeä itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen. Haavoittuvuutta ei ole, jos minä rakastan itse itseäni omassa rauhassani. Näin voi myös pitää itsestään idealisoitua mielikuvaa yllä vahvana ja voittajana.

Ihminen ei voi tietää kuka hän todella on, ennen kuin hän löytää tiensä rakkauteen. Rakkaudessa me emme kohtaa vain toista, vaan ennen kaikkea itsemme. Me uskallamme avautua, kurottaa kohti maailmaa, kun joku rakastaa meitä.

Silloin hämmästymme iloisesti itsekin sitä, kuinka persoona sisällämme puhkeaa kukkaan. Me olemme paljon enemmän, kuin itse kuvittelimme. Ja vasta silloin tajuamme, että tämä henkilö sisälläni todella kelpaa.

Ainutlaatuisuus syntyy rakkaudessa, jossa henkilö saa olla se joka on. En tiedä mitään muuta tapaa olla ainutlaatuinen, kuin olla persoona. Rakastetun erityisyys perustuu siihen, että hän on juuri tämä persoona, jota ei voi korvata millään eikä kenelläkään.

Työntekijöinä, äänestäjinä ja asiakkaina meidät vaihdetaan toisiin, mutta rakkaudessa meillä on täysin erityinen tila toisen ihmisen elämässä.

Lopuksi

Rakkaudessa ihminen ei voi olla itsekäs. Jos hän alistaa toisen persoonan vain omien päämääriensä välineeksi, niin hän menettää yhteyden tähän rakastamaansa henkilöön.

Syvempi ihmiselämä syntyy vasta rakkaudesta. Siinä eläessä alkaa nähdä itsensä todellisemmin. Kätkettynä oleva tulee esille ja alkaa ottamaan muotoaan.

Ainutlaatuisuutta ei ole yksin, vaan aina kaksin. Rakkaus on ihme, jota kumpikaan osapuoli ei saa aikaan. Se vain tapahtuu.

Samuel Salovuori

Kirjoittaja on Hyvejohtajuus.fi:n päätoimittaja ja filosofi. Hän on aikaisemmin toiminut myös Etsijän päätoimittajana. Vapaa-ajallaan hän nauttii urheilusta, kirjoista ja on omasta mielestään hyvin vitsikäs.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€