Only Lovers Left Alive: Elämänohjeita elottomilta

LoversAlive
Romantiikasta puhutaan suuria nykyaikana, mutta aivan kuten monet muut sanat – rakkaus, Jumala tai totuus – romantiikka on brutaalisti turmeltu. Sitä käytetään tavoilla, jotka eivät tee sille arvoa. Onko siis mikään ihme, että romantiikan sisältö on unohdettu. 

Romantiikan rippeet, miltä ikinä ne näyttävätkään, eivät ole nekään erityisesti suosiossa. Kaikesta huolimatta Caspar David Friedrichin, Sergei Rachmaninovin ja Percy Shelleyn perintö loistaa yhä kirkkaana, täynnä räjähtävää voimaa, suuruutta ja raakaa kauneutta. Kaikkea sitä, mikä teki romantiikasta alunperin niin vetovoimaista.

Romantiikan henki ei ole noiden päivien jälkeen ollut vahvimmillaan, mutta toisinaan, vaikkakin harvoin, joku onnistuu taiteessaan vangitsemaan sen. Jim Jarmuschin Only Lovers Left Alive on, uskon vilpittömästi, onnistunut juuri tässä.

Ennen itse elokuvan analysointia on tarpeellista puhua hieman romantiikasta elämänasenteena. Kirjailija-filosofi Ayn Randin määritelmä hänen erinomaisessa teoksessaan The Romantic Manifesto on hyvä lähtökohta. Määritelmä ei ole ainoa mahdollinen (ja on kieltämättä erilainen muista), mutta se kiteyttää hyvin juuri ne osat romantiikasta, jotka ovat tässä tekstissä keskeisiä. Randin sanoin:

Romantiikka on konseptuaalinen taiteen koulukunta. Se ei ole kiinnostunut satunnaisista arjen asioista, vaan ajattomista, perustavanlaatuisista ja universaaleista ihmiselämän ongelmista ja arvoista. Se ei tallenna tai kuvaa; se luo ja projisoi. Aristoteleen sanoin romantiikka on kiinnostunut asioista kuten niiden pitäisi olla, ei asioista kuten ne ovat.

ja:

Romantikot eivät tehneet sankareistaan tilastollisia keskivertoja, vaan abstraktioita, jotka toivat esiin ihmisyyden parhaimmat puolet, jotka kuka tahansa voisi saavuttaa erinäisissä määrin valintojensa mukaan.

Universaalit, partikulaarit. Luominen, tallentaminen. On, tulisi olla. Kun katsomme nykytaidetta ja -viihdettä yleisesti, huomaamme, että se on mainittua tallentavaa tyyppiä. Se on kuvailevaa, ei arvottavaa. Erilaiset elokuvat ja tv-sarjat näyttävät meille sen, minkä jo tiedämme: työskentelyä, riitelyä, seksiä, ajallemme keskeisiä ilmiöitä, muotia, kuluttamista. Ja aina ilman arvottamista. On kuin katsoisimme omasta lajistamme tehtyä luontodokumenttia.

Uskon, että taiteella on luonnettamme muuntava voima. Parhaimmillaan maalaukset kuten Friedrichin Vaeltaja sumumeren yllä saavat meidät pohtimaan uudelleen suhdettamme kaikkeuteen. Ne näyttävät lajimme sellaisena kuin se on; tärkeänä ja erikoislaatuisena mutta silti pienenä ja lopulta kaikkeuden edessä mitättömänä.

Jos taide lakkaa rohkaisemasta meitä yli rajojemme, kohti pyhää, sen suurin potentiaali menetetään. Tarvitsemme elämää suurempia hahmoja. Tarvitsemme moralistista taidetta, joka armottomasti osoittaa lajimme virheet. Juuri tässä Jarmuschin uusin onnistuu ja siksi elokuva on niin tärkeä.

Vuosisatojen rakkaustarina

Only Lovers Left Alive on vampyyrielokuva. Asetelma ei ole erityisen hienovarainen sellaisten sarjojen jälkeen kuin HBO:n True Blood, joiden sanoma on kaukana romantiikasta. Only Lovers Left Alive ei kuitenkaan ole vampyyrielokuva perinteisessä mielessä. Vampirismi on lähinnä tapa näyttää yleisölle maailman rappio. Maailman nykytilaa vastaan asetetaan romanttinen traditio – noin kolmensadan vuoden takaa – Adamin (Tom Hiddleston) ja Even (Tilda Swinton), kahden elämän ja kuoleman välillä roikkuvan vampyyrin kautta. Heidän elottomuutensa ei johdu vampirismista vaan ihmisistä, “zombeista” kuten he sanovat, meistä, jotka olemme tuhonneet kaiken kauniin ja merkityksellisen.

Asetelma on snobimainen, mikä, yhdessä elokuvan hiljaisen temmon, meluisan scoren ja jatkuvan nimien pudottelun ohella saattaa ärsyttää joitakin. Väitän, kuitenkin, että jokainen yksityiskohta tai syy ärsytykseen ansaitsee paikkansa elokuvassa. Ne ovat puolustettavissa.

Romantikot, toisin kuin pragmaattiset ja tehokkaat teknokraatit, ovat aina olleet pilkan kohteena heidän väitetysti lapsellisen tyhjien ideaalien ja menneen kaipuun takia. Kaipuun, joka kohdistuu eräänlaiseen alkuperäiseen, puhtaaseen olemisen tilaan luonnon kanssa.

Elokuvan alussa Adam on, ilmeisesti jälleen kerran, itsetuhoisten ajatusten vangitsema. Vanhassa goottilaisessa asunnossaan, kaukana kaikista muista, hän pitää tuhoisat ajatukset etäällä säveltämällä musiikkia vanhoilla soittimilla, jotka hänelle tuo Ian (Anton Yelchin), “kunnollinen zombie”, joka myy lähes mitä vain harvinaista. Satojen elinvuosiensa aikana Adam on vaikuttanut lukuisten tunnettujen säveltäjien ja tiedemiesten uriin aina Schubertista Teslaan. Hänen seinällään roikkuu kokoelma maalauksia vakavailmeisistä miehistä ja naisista – romantiikan hahmoista, kuten Edgar Allan Poesta ja Newtonista. Mutta nyt, kaukana rakkaastaan, Adam elää yksinäisyydessä jossain Detroitin laitamilla. 

Adamin viha moderniutta kohtaa näkyy hänen asunnossaan: Teslan inspiroimat laitteet syleilevät lattiaa, seinät ja katto ovat peitettyinä vinyyleihin ja joka puolella lojuu vanhoja kitaravahvistimia. Näkymä heijastelee varhaisten romantikkojen epäluuloa teollistumista ja sen myötä syntynyttä “kuluttajaa” kohtaan. Heille teknologinen ratkaisu ei ollut ratkaisu; minkäänlainen pragmaattinen koneistaminen ei voinut voittaa heidän luontoa kohtaan sykkivää sydäntä puolelleen. Adamin tapauksessa “takaisin luontoon” ei ole enää vaihtoehto, sillä maailma on muuttunut jo liikaa. Silti, hän yrittää parhaansa.

Ja sitten on Eve, joka flanööraa pitkin Tangerin öisiä kujia toisella puolella maailmaa, kaukana puolisostaan. Siinä missä Adam edustaa romantiikan ideaalia itsenäisestä ja eristäytyneestä herooisesta artistista, Evessä ruumillistuu lempeä, pehmeäsanainen nainen. Tangerissa hän viettää päivänsä vanhojen kirjojen ja kääröjen parissa, tanssien yksikseen ja keskustellen Christopher Marlowen (John Hurt) kanssa. Marlowe, joka oli oikea runoilija, huhujen mukaan sai muut uskomaan kuolemansa, ja jatkoi kirjoittamista Shakespearen nimellä. Elokuvassa myös hän on vampyyri.

Kohtaus, jossa hahmot juovat ensimmäistä kertaa verta, on kuvaava. Heidän monastisen elämänsä mahdollistava punainen neste on rauhanomaisesti hankittu ja juodaan maljoista. Veri on heidän ainoa ruokansa, huumeensa ja juomansa. Ylivoimaisuudestaan huolimatta he eivät halua vahingoittaa muita, vaan valitsevat väkivallattoman elämän. Tämä tuo mieleen Percy Shelleyn sanat, kun hän – kuten monet muut romantikot – julisti, että liha on murhaa (vuosisatoja ennen The Smithsia) ja vannoi vegetarismin nimeen.

Adam ja Eve ovat vaatimattomia ja lähes pyhiä. Adam kohtelee vaimoaan kuninkaallisesti, ja he vitsailevat jatkuvasti ja ihmettelevät luontoa – tähtiä, pieniä eläimiä ja kasveja – kuin enkelimäiset lapset. Kun he rakastelevat, sitä ei edes näytetä. Heidän patsasmaiset ja kalpeat kehonsa esitetään vain kauniissa asennoissa jälkikäteen. Tämä on vanhanaikaista, ja joka tapauksessa millä on väliä on idea, ei sen näkeminen. Jokapäiväinen ihmettely, vaikka olisit satoja vuosia vanha, on romantiikan kova ydin.

Johdatus romantiikkaan ja estetiikkaan

Elokuvassa on myös useita mielenkiintoisia metaforia. Katsojalle ei koskaan kerrota, miksi Adam ja Eve käyttävät käsineitä, mutta ne tuntuvat olevan yheydessä yksityisyyteen ja puhtauteen. Aina kun he ovat zombien kanssa, hansikkaat pysyvät kädessä. Ehkä heidän kylmät kätensä herättäisivät epäilyjä. Tai ehkä kyse on siitä, etteivät he halua saastuttaa puhtauttaan (elokuvassa valtaosan ihmisistä veri on jonkin sairauden turmelema). Tai ehkä kyse on siitä, että he maagisesti kykenevät tuntemaan käsillä paljon, jopa lukemaan esineiden tarinoita. Kun he ovat kahdestaan, intiimiys välittyy käsien kautta.

Only Lovers Left Alive on oodi pysyvyydelle mutta samalla myös lyhyt johdatus romanttiseen elämänasenteeseen. Sellaisena se on arvokas jokaiselle, joka haluaa oppia arvostamaan hitautta ja positiivista, hengellistä irtaantumista elämästä. Lopulta elokuvan suurin heikkous jatkuva nimien pudottelu ja nostalginen saarnaaminen ovat kenties selitettävissä romantiikalla itsellään. Liikehdintänä romantiikka on huumaantunut myyttisestä ajasta ja yhteydestä luontoon, ja romantikoiden katse on aina kohdistunut menneeseen. Eikä ihme, sillä lopulta, ja yhä kasvavissa määrin, menneisyys on se paikka, jossa heidän sankarinsa vaeltavat. Hyvin usein menneisyys on ainoa asia, mitä heillä on. 

Sebastian Koskinen

Kirjoittaja on toimittaja, joka työnsä ohella mietiskelee velvollisuus- ja hyve-etiikkaa sekä romantiikan estetiikkaa. Vapaa-ajalla hän valokuvaa, kokkaa intohimoisesti ja innostuu uusista oluista.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€