Defenssien filosofiaa – mitkä asiat erottavat meitä näkemästä itseämme ja todellisuutta?

man-in-wall

Joskus pelko ja häpeä saavat ihmisen turvautumaan defensseihin. Defenssit voivat tuntua turvallisilta, mutta estävät samalla elämästä täysipainoisesti. Päästämällä irti defensseistä käsitys rakkaudesta ja omasta itsestä voi muuttua mullistavasti. Mutta mitä nämä defenssit ovat?

Defenssillä tarkoitan tässä yhteydessä sitä, kun ihminen kieltäytyy näkemästä jotain itsesssään tai elämässään mikä on selkeästi totta, mutta jonka hän ajattelee olevan liian tuskallista kohdattavaksi. Hän kieltää sen ja elää niinkuin tätä tuskaa tuottavaa asiaa ei olisi.

Reaktiona se on ominainen jo pienille lapsille. Äidin syliin pakeneminen vie pelottavan maailman pois ja tuo turvaa. Lapsen kohdalla tämä on ymmärrettävää, sillä hän on aidosti suojaton itseään suuremman maailman edessä. Moni aikuinen toistaa tätä samaa kaavaa, vaikka joutuu korvaamaan sylin jollain muulla.

Aikuisen kokemus turvallisuudesta nojaa siihen, että hän on hyväksytty ja rakastettu. Hän on lasta kykenevämpi toimimaan maailmassa, mutta silti häntäkin rajoittavat tietyt reunaehdot. Hän ei voi hallita toisten ihmisten suhtautumista itseensä, sillä toiset aikuiset ovat itsenäisiä yksilöitä, jotka ovat vapaita tekemään omat ratkaisunsa. Aikuinen toivoo ja luottaa olevansa rakastettu, mutta ei voi tästä olla varma, koska se nojaa hänen hallintansa ylittäviin tekijöihin.

Häpeän tunne aktivoituu silloin, kun ihminen kokee olevansa jollain tapaa kelpaamaton yhteyteen. Häpeässä kokemus minuudesta järkkyy. Minuus rakentuu keskeisesti suhteessa toisiin ihmisiin, jossa ihminen rakentaa itselleen identiteetin. Identiteetti on erottava tekijä suhteessa toisiin ja määrittää yksilön paikkaa sosiaalisessa todellisuudessa: mikä on minun paikkani ja roolini yhteisössä. Häpeä on tunne siitä, että ei ole oikeutettu käymään keskustelua yhdessä toisten kanssa omasta identiteetistä, ottamaan paikkaa maailmasta.

Häpeästä seuraava yhteydettömyys on psyykkistä turvallisuuden tunnetta syvästi järkyttävä tekijä. Aikuinen voi siinä pahimmillaan samaistua lapsen kokemukseen. Maailma on paikka, jossa minulla ei ole tilaa, missä en pärjää enkä hallitse asioita. Se on rehellisesti sanottuna turvaton ja pelottava. Olen yksin ja hylätty.

Keinotekoiset sylit

Uskaltamalla kohdata sen mitä pakenemme näemme ne keinotekoiset sylit, joiden varaan rakennamme elämäämme. Aikuinen ihminen tarvitsee myös turvaa, mutta ajautuu hakemaan sitä vääristä asioista, jos hän ei pysty kohtaamaan itseään ja elämäänsä aidosti. Turvattomuuden tunne on niin pelottava, että moni pitää mielummin kiinni epätodellisesta turvasta, sylistä johon voi sulkeutua niin, että todellisuus katoaa ympäriltä. Epätodellinen turva rakennetaan defenssiksi peittämään häpeän ja hylkäämisen pelot.

Tällaiset turvarakenteet muovaavat yksilön minäkuvaa ja hänen suhdettaan toisiin. Aikuinen tuottaa itselleen turvaa näkemällä itsensä tai edustamansa ryhmän ylivertaisena suhteessa muihin. Hän kokee olevansa muiden arvostelun yläpuolella, haavoittumattomassa tilassa ja näin ollen turvassa. Tämä on tapa vaimentaa sisällä oleva hylkäämisen pelko. Kun ihminen pelkää omaa heikkouttaan, alkaa hän valheellisesti pitämään itseään muita suurempana.

Ylivertaisena itseään pitävä kieltää kokemuksen omasta rajallisuudestaan. Hän on kuin pieni lapsi, joka luulee maailman olevan hänen tarpeitaan varten. Todellisuutta hän mittaa itsensä kautta: ajatukset, ihmiset ja keskustelut ovat arvokkaita, jos ne palvelevat häntä. Eriävät näkemykset tuomitaan mustavalkoisesti, eikä niitä haluta ymmärtää, sillä ne uhkaavat tunnetta ylivertaisuudesta. Hänen aatteensa ja maailmankatsomuksensa ovat järkkymättömiä, ja näitä hän sitkeästi iskostaa muihin.

Ylivertaisuus on tapa luoda syli, jonka avulla hän yrittää epätoivoisesti itse rakastaa itseään. Oikeastaan se on ainoa mitä hänellä on jäljellä. Ihminen on irrallaan yhteydestä ja sosiaalisesta todellisuudesta, mikä näkyy hänen käytöksessään. Hän ei halua aidosti kohdata toisia, jotta toiset eivät voisi häntä hylätä.

Hän ei ole vielä oppinut, että hänen elämänsä on vain pieni ja rajallinen osa tätä maailmaa, jota hän jakaa yhdessä muiden kanssa. Toisille ihmisille ja maailmalle täytyy antaa tilaa olla, jotta ne olisi mahdollista kohdata. Ihmettely, epävarmuus ja haavoittuvuus ovat vieraita, sillä ne edellyttävät sen myöntämistä, että en ole itse maailman keskiössä. Maailmassa on asioita, joita minä en hallitse tai tunne.

Oireellinen muoto rajallisuuden kieltämisestä on häpeämättömyys. Ihminen on valmis tekoihin, jotka vahingoittavat hänen suhdettaan itseensä arvokkaana yksilönä. Poliitikon valehdellessa kirkkain silmin televisiossa suhde kannattajiin saattaa säilyä, mutta hänen suhteensa häneen itseensä murenee. Identiteettiä rakentavien arvojen hämärtyessä ihmisen tunne minuudesta heikkenee. Hän ei enää tiedä, kuka hän on ja mihin hän uskoo.

Häpeilemättömillä ja itseämme halventavilla teoilla on tuhoava vaikutus, vaikka yritämme saada niiden avulla palautettua arvostuksen itseämme kohtaan. Kun ne eivät toimi, ne saavat aina uusia ja epätoivoisempia muotoja. Kaikki on kaupan eikä mikään ole pyhää, sillä kun menetämme kunnioittavan suhteen itseemme, mikään ei enää estä meitä.

Turvattomuuden kohtaaminen

Rajallisuuden hyväksyminen on oman pienuuden kohtaamista. Emme voi paeta elämää niihin syleihin, joita itsellemme rakennamme: oikeassa olemiseen, ylivertaisuuteen, rakkauden ansaitsemiseen teoilla. Niistä on päästettävä irti ja hypättävä kohti uutta ja tuntematonta.

Silloin elämme hetkellisesti turvattomuuden keskellä. Turvattomuuden luomat uhkakuvat paljastuvat epätodellisiksi, kun omista defensseistään uskaltaa päästää irti. Tämä prosessi tuottaa yleensä paljon tuskaa, mutta se on henkisen kehityksen kannalta ratkaiseva.

Turvattomuutta ei ihminen voi millään ratkaista. Kärsimys syvenee, mitä enemmän hän sitä yrittää. Samalla kärsimys valmistaa ihmistä päästämään irti, pakottaa häntä etsimään todellista ulospääsyä. Ihminen suostuu lopulta myöntämään projektinsa mahdottomuuden, kun kärsimys on häntä siihen valmistanut. Ymmärrys siitä, että hän joutuu viimeistään kuoleman edessä myöntämään avuttomuutensa saa hänet tekemään ratkaisevan siirron. Jos joutuu joka tapauksessa hyppäämään, niin miksi lykätä ja odottaa pelossa?

Näin hän hyppää tyhjyyteen, jotta voisi huomata, että kyseessä ei ole tyhjyys. Maailma avautuu hänen ympärillään uutena ja avarampana. Hän ei hallitse sitä, eikä hän voi sen keskellä vaatia ansaitsevansa mitään. Hän ei ymmärrä jokaista maailman ihmettä, mutta ensi kertaa hän pystyy ne kohtaamaan.

Hallintaan ja liikaan tietämiseen on helppo paeta. Nähdä maailmasta vain se, minkä minä pystyn ymmärtämään. Samalla kun ihminen sulkee silmänsä maailmalta, hän sulkee ne itseltään. Hän väistää tunnustamasta itsessään jotain, joka voisi auttaa häntä näkemään. Todellisuudessa on pyhää ja selittämätöntä, jotain jolle avautumalla turvattomuus voi muuttua luottamukseksi ja rakkaudeksi.

Kohti suurempaa

Mitä tämä jokin pyhä sitten on? Jos sen tietämisellä yrittää kaapata, se tuntuu pakenevan, väistävän sanoja. Tuntuu kuin se pitäisi minua tietoisesti etäällä ja pienellä paikalla. On parempi, ettet tule lähemmäksi, se viestii olemuksellaan. Se ei anna minun hallita itseään, vaan kätkeytyy ja katoaa aina kun luulen alkavani sitä hahmottamaan. Kärsivällisesti se opettaa, että minun on parempi antautua kuin yrittää älyllisillä kyvyilläni ymmärtää sitä.

Se on äärimmäisen kaukana, se ei ole missään. Samalla joskus tuntuu että se on lähempänä minua kuin minä itse olen. Se on minun kanssani silloinkin, kun olen hylännyt itseni kiireeseen, itseinhoon tai pelkoon. En tunne tai aisti sitä, mutta sen olemuksessa on jotain pysyvää. Se viestii, että olen aina täällä, vaikka sinä minut kadotatkin. Sanon tätä voimaa Jumalaksi tai Rakkaudeksi.

Itsensä rakastaminen ei ole helppoa. Itse asiassa ainakin minulle se on joskus hyvin vaikeaa. Mutta kun tiedän, että on jotain minua paljon suurempaa, joka näkee minussa arvoa mitä en ikinä voi itsestäni löytää, niin se tekee itseni rakastamisesta helpompaa. Minun ei tarvitse todistaa itselleni, että olen rakkauden arvoinen. Minä vain olen, enkä osaa keksiä yhtään syytä sille.

Kun löydän tieni hetkellisesti itseni äärelle, niin siellä on tämä jokin minua vastassa. Ehkä se kutsuu minua sinne, jotta oppisin näkemään itseni ja maailman totuudellisesti. Minusta täytyy perata niitä ajatuksia ja tottumuksia, jotka vääristävät ja estävät minua. Oman onnellisuuteni tähden.

Löydä oma polkusi

En väitä, että tämä on totuus, joka kaikkien pitää omaksua. Sellaisen väittämisessä ei olisi mitään järkeä. Tiedän monia, jotka yrittävät pakottaa toiset itse kulkemalleen reitille. Yleensä se todistaa vain sen, että he eivät itsekään ole aidosti sitä matkaa tehneet. Haluan siis sanoa, että tämä on minun yksittäinen kokemukseni, oma matkakertomukseni. Voi olla, että olen pahasti erehtynyt. Siksi on tärkeää, että uskallat tarpeen vaatiessa valita eri tavalla kuin minä.

Sinulle voi paljastua jotain muuta, polkusi voi olla erilainen, löydät ehkä asiat omalla tavallasi. Ensimmäinen rakkauden teko itseäsi kohtaan on uskaltautuminen omalle polullesi. Muiden polkua et voi kuitenkaan kulkea. Viisaus voi syntyä, kun et juokse itseäsi karkuun, vaan sitä kohti.

Samuel Salovuori

Kirjoittaja on Hyvejohtajuus.fi:n päätoimittaja ja filosofi. Hän on aikaisemmin toiminut myös Etsijän päätoimittajana. Vapaa-ajallaan hän nauttii urheilusta, kirjoista ja on omasta mielestään hyvin vitsikäs.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€