Anna aikaa, anna rakkautta

puput

Olen materialisti. Ja niin olet sinäkin, sillä me molemmat rakastamme aineellista hyvää. Emme vain ymmärrä tätä, koska meillä on liikaa sitä hyvää.

Eräällä ystävälläni on tapana sopia lasten ja aikuisten välisiä riitoja suklaalla. Kun tunteet ovat viilenneet, ilmestyy huoneeseensa käsketyn äkäisen teinin ovenraosta Tupla, Snickers tai Mars-patukka. Jos tarvetta on, myöhemmin mahdollisesti käytetään vielä sanoja erimielisyyksien sovittelemiseen.

Mitä tämä yksinkertainen tapa kertoo meistä ihmisinä? Ainakin sen, että usein materia, ruoka mukaanluettuna, on meille luontainen tapa osoittaa kiintymystä. Se on tapa osoittaa ystävyyttä ja se on tapa osoittaa arkista kohteliaisuutta.

Se on tapa välittää anteeksiantamusta, ja joskus se on tapa osoittaa romanttisia tunteita. Joskus se on tapa vihata. Materianpalaset aina suklaapatukasta punaiseen ruusuun toimivat merkitysten siltana ihmisten välillä. Parhaimmillaan materia antaa voiman hyville sanoille, jotka muutoin vain kumisivat tyhjyyttään. Materialla voit rakastaa.

Mutta miten rakastaa materialla ihmistä, jolla on jo kaikkea? Miten rakastaa vaatteilla ihmistä, jolle pukineet kasvavat henkkamaukan henkareissa? Sellaista, jolle ostoskeskukset notkuvat muotia kuin Babylonin riippuvat puutarhat?

Miten rakastaa ruualla ihmistä, jonka vatsa on täysi kellon ympäri? Sellaista, jolle nälkä on Afrikan lapsille kuuluva tunne? Miten rakastaa tavaroilla ihmistä, joka on naperosta asti saanut jokaisen pyytämänsä lelun arkena ja pyhänä? Sellaista aikuista lasta, joka vaihtaa puhelinta kuin kalsareita?

Meistä nykysuomalaisista on tullut harmillisen vaikeita rakastaa. Minusta ainakin tuntuu, että pelkkä oikeanlaisen joululahjan hankinta vaatii joko selvänäkijän kykyjä tai supertietokoneen laskutehoa.

Lahja löytyy oikeana ratkaisuna yhtälöstä, jossa on rannaton määrä psykologisia, taloudellisia ja kulutuseettisiä muuttujia. Puolisolleni voin tuurilla ehkä vielä onnistua hankkimaan jotain kohtuullisen osuvaa, mutta saman talouden ulkopuoliset henkilöt ovat minulle mysteeri. Anteeksi kaikille jo etukäteen.

Vanhaan hyvään aikaan oli tässä suhteessa paremmin. Vanhempani ovat kertoneet minulle tarinoita jouluista sotien jälkeen, kun lakupötkö ja eksoottinen hedelmä nimeltä appelsiini olivat harvinaisuudessaan ihastusta herättäviä joululahjoja. Niiden kaltaisia saatiin vain yhden ainoan kerran vuodessa.

Tällaisessa autuaallisen puutteen ympäristössä on ollut varsin yksinkertaista osoittaa rakkautta, eikö totta? Ruualla, vaatteilla ja tavaroilla oli hinta, joka vaati suoraviivaista uhrausta omastaan. Kun kaikesta oli puutetta, voi kaikesta olla kiitollinen.

On kuitenkin yksi asia, joka sitkeästi vastustaa rikastumispyrkimyksiä ja näin mahdollistaa rakastamispyrkimyksiä. Vaikka tavaroiden tornit olohuoneissamme sen kuin kasvavat, on vielä jotain, jota meille on mahdollista antaa.

Se on aikaa.

Jos yritysjohtajan pankkitilillä eurojen määrä kasvaakin vuosien vieriessä, jäljellä olevien elinpäivien määrä hupenee samaa tahtia kuin firman siivojalla. Entä jos siksi tänä jouluna antaisimmekin toisillemme oikeasti toisenlaisia lahjoja? Sellaisia, jossa niitä ankeampia hetkiä vaihdettaisiin iloisempiin?

Opiskelija voisi kutsua vanhan isoäitinsä lounaalle. Syökööt vaikka tonnikalaa ja nuudelia, mutta onpahan kummallakin yksinäisyyteen ja masennukseen taipuvaisella ihmisellä yksi yksinäinen päivä vähemmän.

Lapsiperheen tuttavat voisivat tarjoutua lastenvahdeiksi, jotta uupuneet vanhemmat pääsisivät hurvittelemaan, eli ulos kahville.

Työtaakan alle hautautuva sihteeri voisi saada pomoltaan lahjaksi perjantain, jolloin päällikkö itse setviikin kalenterinsa kuntoon?

Ehkä jo tänä jouluna rakastamme ajalla, emme rahalla?

Miikka Niiranen

Miikka Niiranen on yrittäjä ja freelance-toimittaja hitaasta Hämeestä. Kirjoittajaa kiinnostavat kaunis kieli, tieteenfilosofia ja markkinoiden voimat.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€