Tuntea ja tulkita

TunteaTulkita

Järkeilijä ja tunteilija, kylmä analysoija ja kiehuva kokija. Kyseessä on kahtiajako, joka on varmasti yhtä vanha kuin itse ihmisyys, ja meillä on tapana asettaa nämä kaksi arkkityyppiä vastakkain ikään kuin kyseessä olisi jokin ikiaikainen taistelu, jonka voittamisesta koko elämä on kiinni.

Jyrkkänä rationalistina ajattelin pitkään, että enemmän tuntevat kanssaeläjäni ovat ikään kuin jääneet kehityksessään jotenkin jälkeen. Stoalaisuudesta ja buddhalaisuudesta inspiroituneena näin, että elämän liike – se liike, joka muistuttaa heiluria – oli kauneimmillaan, kun se oli rauhallista ja lyhyttä.

Sanonnan mukaan heilurin käydessä positiivisessa ääripäässä käy se välttämättä samalla voimalla myös negatiivisessa ääripäässään.

Elämä voi olla vuoristorataa, joka tarjoaa kauniit huiput mutta samalla myös raastavat laskut. Koin, ja koen vahvasti yhä, että on parempi edetä hillitysti, harkitusti. Se, minkä menetän huumassa, saan takaisin ennakoitavuudessa, hallinnassa ja turvassa.

He, jotka tuntevat vahvasti, harrastavat asiassa varmasti erimielisyyttä. Ymmärrän: Vaikka kuinka haluaisin, että koko ihmiskunta eläisi vakaaseen harkintaan nojaten, tiedän, että näin ei tule olemaan. 

Apollonisen ja dionyysisen jako ei toivomalla katoa. Sitä on onneksi helppo rakastaa, kun ymmärtää, miten vastakkainasettelun voi muuttaa valtavaksi voimavaraksi.

Tunne mutta älä vello

Mikä on tunne, entä tieto?

Jo etymologisesti sana tunne viittaa tuntemukseen, siihen, että henkilö kokee jotain, muttei kuitenkaan samassa mielessä kuin silloin, kun henkilö tietää jotain. Tunne viittaa siis tietämistä edeltävään tilaan; tunne jostakin on jonkin tietämisen esiaste, lupaus potentiaalisesta tiedosta.

Tunteella ei ole siis samaa tiedollista arvoa kuin tiedolla, ja toisaalta tunne johtaa yleensä (ainakin sen tulisi johtaa) tietoon, sillä selvästikin varmuus tietämisen muodossa on arvokkaampaa kuin tunne orastavana aavistuksena.

Tunne on siis ensisijaisesti tiedon esiaste ja nimenomaan tällaisena arvokas.

Laajasti ymmärrettynä tunteet liittyvät kaikenlaiseen inhimilliseen toimintaan. Merkittävin yhteinen nimittäjä on epätietoisuus: Kun televisioruutu täyttyy savusta, tulesta ja ruumiista sota-alueen maisemissa, syntyy tunnevaikutus epätiedon, ymmärryskyvyn riittämättömyyden ja vihan ajatuksista. Katselija ajattelee: "Miksi? Mitä tapahtuu? Kuka haluaisi toimia näin julmasti? Miten tällainen voidaan sallia?"

Tyypillistä on se, että tunne on aluksi aina voimakkaampi mutta heikkenee ajan kanssa – olettaen, että ymmärryskyky kasvaa ja epätietoa aiheuttavat tekijät väistyvät. Kuten ihmiselämässä yleensä, myös näissä tapauksissa järjen käyttö, asioiden selvittäminen, lieventää tuskaa ja selkeyttää tapahtumat.

Tietoa jo luontonsa puolesta etsivä ihminen pyrkii tähän automaattisesti, mutta vallitseva kulttuuri tai ympäristö saattaa suosia tunteellista lähestymistapaa

Kyse ei ole siitä, että tunteet voisi lukita pois tai että tunteellisuutta voisi ylipäänsä edes estää. Edellä mainitun mukaisesti tunteet ovat osa tiedon sisäistämisprosessia, mutta nimenomaan lähtökohta, eivät lopputulos. Missä kohtaa tunteista muodostuu siis ongelma?

Yksilötasolla, esimerkiksi parisuhteessa, tarkoituksellinen tunteellisuus saattaa huumeen tavoin tarjota korkeat huiput, mutta muodostuu hyvin nopeasti ongelmaksi. Jatkuva asioiden tunteellistaminen on yksinkertaisesti asioiden epäjärkeistämistä, ja on selvää, ettei asioita voida selvittää, jos tavoitteena ei ole analyyttisesti etsiä ongelmien syitä ja yrittää ratkaista niitä.

Edellä annetun määritelmän mukaisesti tunne on siis tiedon vastakohta. Tieto on luonteeltaan vallankumouksellista ja edityksellistä, tunteet sen sijaan ovat taantumuksellisia ja säilyttäviä.

Tieto särkee perustuksia ja toimii luovana tuhona. Tieto on usein raakaa ja epämieluista, mutta samalla se valottaa monimutkaista todellisuutta. Tunteet taasen toimivat ikään kuin jarruina. Tämä ei tarkoita, etteikö niille olisi elämässä tarvetta. Tunteet toimivat katalyyttina tiedolliselle etsinnälle.

Tunteiden kauneus – se miksi tunteista puhutaan, miksi niissä roikutaan – liittyy siihen huumaavaan vaikutukseen, joka valtaa ihmisen epätiedon ja tiedon rajalla. Tunteellinen purkaus on lupaus ja samalla tuon lupauksen negaatio. Tunteellinen purkaus liikuttaa, koska käsillä on tiedollinen muutos, johon liittyy saamisen mahdollisuus ja menetyksen riski. Jatkuva affektiivinen liikutus pitää ihmisen epätietoisuuden julmassa mutta ekstaasimaisessa tilassa.

Kaunis symbioosi

Kukaan meistä ei luonnollisesti joko ainoastaan tunne tai järkeile, vaan sijoitumme johonkin näiden väliin. Valtaosa mieltää itsensä kuitenkin joko tunteelliseksi tai järjelliseksi, ja hyvin usein koemme vaikeaksi ymmärtää henkilöä, joka edustaa toista ääripäätä.

Olin tämän dilemman edessä jatkuvasti, kunnes ymmärsin lähestyä kahtiajakoa yhteistyön, en kilpailun kautta. Mitä tunteellinen henkilö voisi tarjota minulle? Entä minä hänelle?

Paljonkin, paljastui. Oivalsin, että tunteelliseti ihmiset ovat kuin antenneja, herkästi viritetty havaitsemaan ja vastaanottamaan ympäristön viestejä – oli kyse sitten toisten ihmisten mielentiloista tai fyysisen tilan energiasta. Heille avautuu herkemmin maailma, joka jää usein järkeilevältä ihmiseltä osittain tai jopa kokonaan huomaamatta.

Tällä herkkyydellä on kuitenkin varjopuoli. Jatkuvien signaalien vastaanottaminen käy nopeasti raskaaksi, sillä ihmisinä meillä on tarve löytää kaikelle syy, ratkaista epämääräiset kokemukset. Hyvin usein tunteellinen ihminen on melko heikosti varustettu tähän tehtävään. Kenenkään ei tarvitse silti yksin ymmärtää kaikkea.

Siinä missä tunteelliset ihmiset ovat kuin antenneja, rationaaliset ihmiset muistuttavat koodinmurtajia. He kokevat emotionaalisesti vähemmän, mutta osaavat sen sijaan avata tunteita, antaa niille merkityksiä.

Kuten edellä kirjoitan, on vaikea nähdä, mikä itseisarvo tunteella on, ellei se johda oivaltamiskokemukseen, kasvaneeseen ymmärrykseen tai toimintaan. Kun nämä kaksi ihmistyyppiä yhdistävät voimansa, syntyy uutta ymmärrystä ja tietoa. Valitettavasti hyvin usein näin ei käy, koska näemme kohtaamisen uhkana, emme mahdollisuutena. Tässä kyse on lopulta vain valinnasta: Millaisen merkityksen minä haluan tälle kahtiajaolle antaa?  Millainen ajatteluketju johtaa kärsimykseen, millainen suurempaan onneen?

Työkaverina, av(i)opuolisona, ystävänä ja perheen jäsenenä jokainen meistä löytää itsensä tuon tuosta tilanteesta, jossa toisen lähestymistapaa elämään on käsittämätöntä ymmärtää. Jännite johtaa usein riitaan tai kylmään argumentointiin, kun molemmat rakentavat muureja ympärilleen. Samalla molempien resurssit – herkkyys ja analyyttisuus – jäävät hyödyntämättä.

Mutta entä jos näemme eromme, kuten yllä kuvailen? Voisiko siitä syntyä uudenlaista dynamiikkaa ihmisten välille? Kuinka usein olemme edes yrittäneet yhdistää ne voimat, jotka yleensä vain erottavat meitä?

Haastan jokaisen kokeilemaan jotain uutta. Se vaatii oman luonteen myöntämistä ja hyväksymistä heikkouksineen ja vahvuuksineen ja sitä, että antaa toisen työstää omia tunteita silloin, kun sitä ei itse tunnu osaavan – tai että pysähtyy hetkeksi kuuntelemaan niitä, jotka itseä paremmin vastaanottavat ympäristöstä viestejä. Näin apu saattaa löytyä jatkossa sieltä, missä ennen oli vain lisää ongelmia.

Sebastian Koskinen

Kirjoittaja on toimittaja, joka työnsä ohella mietiskelee velvollisuus- ja hyve-etiikkaa sekä romantiikan estetiikkaa. Vapaa-ajalla hän valokuvaa, kokkaa intohimoisesti ja innostuu uusista oluista.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€