Julkisena taiteena esitetään mielestäni liikaakin taidetta, jonka ensisijainen kohde olisi paremminkin terapiahuone ei galleria. Tällä en tarkoita, että tuo terapiahuonessa toteutettu taide olisi yksilötasolla (taitelijalle ja pienelle yleisölle) vähemmän merkityksellistä kuin julkista rahoitusta nauttiva, suurelle yleisölle tarkoitettu taide, toisinaan päinvastoin. Laajemmankin Ihmismäärän soisi enemmän käsitellä ja purkaa erilaisia mielentiloja taiteen kautta, yksin ja ohjatusti.

Tarkoitan, että olen jo liikaa nähnyt julkista taidetta, jonka vaistoan kumpuavan henkilökohtaisista ongelmista tai kypsymättömyydestä ja joka ensisijaisesti on palvellut tuota yksilöä(enkä viittaa ikään, sillä lasten teoksissahan on usein huomattavaa viisautta).Voisiko puhua narsistisesta taiteesta, hieman huumorilla höystettynä?

Taide, joka nousee syvästä viisaudesta ja on jakavaa ei sulkevaa on mielestäni aina huomattavasti moniulotteisempaa ja antavampaa kuin teos, jonka syvällinen taso loppuu "kankaan paksuuteen".

Mielenkiintoinen näkökulma tuo temperamentti ja taide. Mukavaa, että puet sen sanoiksi. Siinä todentotta yksilöiden tulisi kuunnella "intuitiotakin". Terapiamaailmassahan vaikkapa musiikilla säädellään paljon tunteita ja paradoksaalisesti esim. ADHD potilailla stimuloiva musiikki usein rauhoittaa ja rauhoittava stimuloi.

I'm a dog, and I can smell your smell right through your clothes
And I espouse some views that you yourself just might not hold
Sometimes I am given pause to think when
I consider what we could call the Good Life

Näin alkaa Crash Test Dummiesien biisi "I'm a Dog". Maatalon koira pohtii hyvää elämää ja antaa oman arvionsa mm. mukafilosofeista. Myös taiteilijat saavat kyytiä:

How come all of your poets fall into despondencies?
And then write it down for us to read every indignity!
Not such worthy specimens, these creatures:
Hardly fit for what you could call the Good Life