Siitä, mikä tekee vapaudesta niin kaunista

vapaus

Olemme uteliaita, eikä tämä piirre häviä ikääntyessä. Erityisesti kaikki kielletty herättää uteliaisuutemme, ja mikä on kiellettyä, on usein myös paheellista. Kielletty on kuin arkku, joka on pakko avata senkin pelossa, että sen sisällä ei ole mitään tai että kyseessä on ansa. Mutta vasta kun arkku on avattu, sen voima lakkaa kiusaamasta mieltämme. Ilman vapautta emme voi aidosti päästää irti paheista.

Esimerkillisessä ja hyvin järjestäytyneessä yhteiskunnassa on helppo olla hyvä ihminen. Lakien ja normien viidakossa vain harvoin tarvitsee miettiä itse, miksi jokin asia on hyvästä tai pahasta. Suomessa valtaosa kansalaisista saa moraalisen kasvatuksensa valtiokoneistolta: kouluista, terveydenhuollon ammattilaisilta, poliitikoilta ja vaivihkaan ympäristöstä, jonka järjestys ja puhtaus puhuvat moraalista kieltä.

Filosofi Immanuel Kantilla oli paternalistisia taipumuksia. Hänen mielestään suuri osa ihmisistä oli kyvyttömiä moraaliseen punnintaan ja oikeiden ratkaisujen tekemiseen, joten oli oikein, että valtio oikaisi kansaa isällisesti, että valtio ohjasi ihmisiä kohti sivistystä, hyvää käytöstä ja vakaata harkintaa.

Olin pitkään ihastunut tähän ajatukseen. Se johti myös siihen, että näin suomalaisen yhteiskunnan usein järjettömän lainsäädännön ja normitulvan ymmärrettävänä ja hyväksyttävänä ilmiönä. Aikuisuus ei tule 18 vuoden iässä, joskus se ei tule lainkaan. Itse asiassa me jatkamme kasvua viimeiseen hengenvetoomme saakka. Jos lapsi ja nuori kaipaavat opetusta ja ohjausta, miksi sama ei pätisi aikuisiin?

Mitä vikaa on siinä, että joku ajattelee parastamme? Nyt myöhemmin ajattelen: Paljonkin.  Aikuisuuden erottaa lapsuudesta se, että saamme itse tehdä virheet ja oppia niistä. Toiselta lainattu, toisen tiivistämä moraali voi toimia aikansa, mutta kun se kokee iskun, kaatuu se kuin korttitalo. Se on vaarallista, koska ennemmin tai myöhemmin kopioidut vastaukset eivät enää riitä.

Joskus paheellinen ympäristö on parasta, mitä hyveitä tavoitteleva ihminen voi toivoa.

“Paheiden tyyssijasta” löysin aidon ihmisen

Kun muutin Amsterdamiin puoli vuotta sitten, kävelin ensimmäiset päivät otsa rutulla, kulmakarvat koholla ja huulet mutrulla. Olin innostunut, mutta puheet vapauden utopiasta saivat hyvinvointivaltiominäni suhtautumaan kaikkeen skeptisesti. Kävelin ympäriinsä etsien heikkouksia, merkkejä siitä, ettei tämä oikeasti toimi.

Amsterdam, joka on Hollannissakin melkoinen poikkeus, on jo vuosisatoja toiminut poliittisten ja uskonnollisten henkilöiden turvasatamana, jossa tiedettä ja taidetta on tehty ennakkoluulottomasti. Oikeastaan kaikkea on tehty ennakkoluulottomasti, mikä on kerännyt muulta maailmalta ihailua ja pelkoa.

“Tämä kaupunki on monien rakastama. Tarkalleen ottaen monien sellaisten, jotka haluavat  sekoittaa päänsä, ostaa rakkautta luukulta ja ajaa hedonistista vuoristorataa, kunnes eivät jaksa enää pitää kehoaan kasassa.”

Jotain tällaista ajattelin. En jaksanut ymmärtää, miksi mietojen huumeiden sietäminen, prostituution laillistaminen, ilman kypärää ajaminen tai vapaamielinen suhtautuminen lähes kaikkeen olisivat erityisen hyväksi kenellekään. Vaadittaisiin paljon, että tällaisessa ympäristössä ihmiset olisivat ihmisiksi.

Olin väärässä, ja kahden viikon jälkeen koin löytäneeni ympäristön, joka palvelee ehkä parhaiten henkilökohtaista kasvua – vapauden ja vastuun yhteensovittamista.

Amsterdamissa en rakastunut paheisiin, vaan siihen, että ensimmäistä kertaa näin ihmisen luonnollisessa ympäristössään, vapaana tekemään (erittäin) hyviä ja (erittäin) huonoja valintoja. Opin myös, että suurin osa paikallisista ei ole kiinnostunut näistä palveluista tai mahdollisuuksista lainkaan, mutta outoa kyllä, he ovat valmiita puolustamaan näitä vapauksia loppuun saakka.

“En ole koskaan käynyt coffeeshopissa, mutta olen todella ylpeä maastani ja siitä, että ihmiset saavat päättää itse.”, kertoi eräs nuori nainen minulle, eikä hän suinkaan ole ainoa, joka on toistanut tämän minulle lähes sanasta sanaan.

Muistelin erästä tutkimusta, jonka mukaan vapaus on ihmisille eräs korkeimmista arvoista, jopa siinä määrin, että tutkimuksen kokeissa ihmiset tekivät vähemmän optimaalisia valintoja optimaalisten sijaan, jos vastakkain olivat vapaus valita itse tai ottaa valistuneita käskyjä vastaan. Ollessaan vapaita ihmiset ovat onnellisimmilaan.

Kuinka paheet lakkaavat kiinnostamasta

Olemme uteliaita, eikä tämä piirre häviä ikääntyessä. Erityisesti kaikki kielletty herättää uteliaisuutemme, ja mikä on kiellettyä, on usein myös paheellista. Kielletty on kuin arkku, joka on pakko avata senkin pelossa, että sen sisällä ei ole mitään tai että kyseessä on ansa. Mutta vasta kun arkku on avattu, sen voima lakkaa kiusaamasta mieltämme. Ilman vapautta emme voi aidosti päästää irti paheista.

Silloin tällöin meistä jokainen syyllistyy mässäilemään, mitä seuraa nopeasti muistutus siitä, miksi kohtuullisuus on hyvästä. Yletön ylpeys kostautuu, sillä siitä saatava ylemmyydentunne ruokkii itseään muiden ihmisten kustannuksella. Laiskuus tuntuu hyvältä aikansa, kunnes velvollisuudet muistuttavat olemassaolostaan.

Paheet eivät kuitenkaan rajoitu Danten seitsemän kuolettavan paheen listaan. On melko abstraktia puhua mässäilystä, ylpeydestä tai laiskuudesta, ja tosiasiassa paheiden lista on lähes loputon – aivan kuten hyveidenkin.

Jokaista pahetta ei tarvitse kokea, jotta voi elää hyveellistä elämää, mutta jos pahe houkuttelee yhteisön istuttamien kaltereiden takaa, sitä on mahdoton kohdata ja kukistaa.

Amisseilla on aikuistumisriitti, jota he kutsuvat rumspringaksi, sinne tänne hyppimiseksi. Koska amissit elävät hyvin suljetuissa, antimoderneissa ja valvotuissa yhteisöissä, heidän jäsenensä kohtaavat tuon tuosta kiehtovaa vierautta, jonka houkutus jää elämään. Rumspringa on perinne, joka tarjoaa tämän uskonnon yhteisön nuorille jäsenille mahdollisuuden elää ulkopuolisessa maailmassa tavallisen nuoren elämää ennen kasteen vastaanottoa ja yhteisön täydeksi jäseneksi tulemista.

Mitä rumspringa on käytännössä? Alkoholia, huumeita, seksiä, viihdettä ja modernin maailman leluilla leikkimistä. Ei välttämättä eikä kaikille, tietenkään, mutta kyse on silti amissiyhteisön paheiden kohtaamisesta ja niiden voiman tukahduttamisesta. Amissinuori ymmärtää yhteisönsä hyveiden ja lämmön arvon, kun hän saa kokea vastakkaisen.

Tarkoitukseni ei ole kannustaa ketään paheisiin. On ihailtavaa, jos yksilö voi mielenlujuutensa ja kasvatuksensa voimin kieltäytyä paheista kokonaan, ilman kokeiluja. Jos tämä ei ole mahdollista, on parempi maistaa myrkkyä ja kieltäytyä siitä jatkossa kuin antaa sen hallita omia ajatuksiaan päivästä toiseen.

On myös mahdollista, että jokin pahe paljastuu vain näennäiseksi. Yhden pahe voi myös olla toisen hyve; alkoholi saattaa nopeasti tehdä yhdestä työkyvyttömän mutta olla luova voima toiselle.

Paheiden voima ei useinkaan piile niissä itsessään, vaan siinä, mitä kuvittelemme niiden olevan. Kuvitelmien varaan kannattaa vain harvoin rakentaa mitään.

Sympatisoin osittain Suomen mallia, jossa moraalinen harkinta on delegoitu eliitille, joka kasvattaa kansaa. Tämä ajatus on jalo ja omalla tavallaan myös toimiva. Kuitenkin elettyäni vuoden Tanskassa ja nyt puoli vuotta Hollannissa (nämä maat menevät Suomen ohi onnellisuusmittauksissa) olen oppinut, että puhdas vapaus on tätäkin arvokkaampaa.

Valitsen mieluummin maailman, joka on aito (ja ehkä siksi osittain myös ruma ja hieman vaarallinen) ja ihmismäinen, kuin maailman, joka on muovinen ja steriili – liian täydellinen.

Protestanttisessa uskossa kilvoittelulle ei anneta juurikaan arvoa, onhan kaikki jo tehty ja sanottu puolestamme. Hyvä elämä ja pelastus kumpuavat yksin uskosta, ja yhtä lailla hyvät kuin pahatkin teot ovat sivuroolissa. Ehkä juuri tämän takia protestanttinen usko on usein niin onttoa, tylsää ja kuivaa. Sama turvallisuus ja jännityksettömyys vaivaavat melko yleisesti protestanttisia Pohjoismaita.

Katolisuudessa ja juutalaisuudessa on tilaa paljon enemmän kilvoittelulle. On hyväksyttävää, jos yksilö kokee tervettä ylpeyttä toimiessaan hyveellisesti ympäristössä, jossa olisi helppo valita paheet. Tämä tunne synnyttää merkityksellisyyttä, se tekee onnelliseksi. Sama vaikutus voi olla kaupungilla, ja ainakin itse koin sen vasta Amsterdamissa, "paheiden kaupungissa".

Sebastian Koskinen

Kirjoittaja on toimittaja, joka työnsä ohella mietiskelee velvollisuus- ja hyve-etiikkaa sekä romantiikan estetiikkaa. Vapaa-ajalla hän valokuvaa, kokkaa intohimoisesti ja innostuu uusista oluista.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€