Kehosi on tarinasi

keho

Vaikka mieli on muille salainen ja alati muuttuva, ainoastaan se voi kertoa kehon tarinan. Keho pelkästään on, se ei selitä. Tällainen rehellisyys on useille epämiellyttävää hieman alastomuuden tavoin. Kyse on oikeastaan luonnollisuudesta, sellaisesta, jonka olemme pitkälti menettäneet. Nykyihmisestä tulee ihminen vasta sen jälkeen, kun keho ja mieli ovat taipuneet vallitsevan kulttuurin muotoihin, kun meidät on tuotteistettu.

Kauneusihanteet ovat armottomia ja saavat ihmiset tekemään epätoivoisia valintoja, jotta he näyttäisivät enemmistön (kuvitellun tai ei) silmissä paremmilta. Japanilaiset naiset teippaavat silmäluomensa auki, jotta heidän silmänsä näyttäisivät suuremmilta; Kiinassa lyhyet miehet ovat valmiita uhraamaan kehonsa notkeuden ja toimivuuden muutaman sentin vuoksi jalkojen pidennysleikkauksessa, jota ilman heidän mahdollisuutensa työmarkkinoilla ovat vähäiset; hyvin usein “etnisistä” piirteistä halutaan eroon.

Ulkonäköön kohdistuvat odotukset ovat armottomia siksi, että pääsemme vain hyvin rajoitetusti päättämään siitä, miltä näytämme. Siinä missä mieli – omat ajatukset ja persoona – joustaa hyvinkin paljon ja mahtuu tarvittaessa uuteen muottiin, kehon rakennuskaava on lyöty lukkoon jo kohdussa.

Kehomme ei kuulu pelkästään meille; se on myös osa jatkumoa, joka kattaa edeltäneet sukupolvet. Syntymämerkit, arvet, ihonväri, lihakset, heikko näkö, ohenevat hiukset, pituus, vartalotyyppi ja muut perityt tai elämän myötä tulleet piirteet ovat osa tarinaa, joka on minä.

Puhutaan vioista ja heikkouksista, vaikka kyse on paremminkin kehollisten kokemusten ilmentymisestä.

Hyvässä ja pahassa mielessä keho on rehellisin ilmaisu siitä, keitä olemme. Se kertoo siitä, mistä tulemme, mihin olemme käyttäneet aikamme ja millaisissa olosuhteissa olemme kasvaneet. Miten tahansa kehomme onkaan kasvanut tai muuttunut, voimme olla melko varmoja siitä, että se on pyrkinyt sopeutumaan ympäristöönsä parhaalla mahdollisella tavalla.

Todennäköisesti emme edes voisi olla toisin. Ehkä olemme tehneet valintoja, joita kadumme ja joita ilman täyttäisimme paremmin omat ja muiden toiveet siitä, miltä näytämme. Todennäköisesti usein emme saaneet valita itse, mutta sellaista elämä on. Kaikki kokemukset jättävät meihin merkkinsä – kyselemättä.

Olen kuullut suomalaisten valittavan lyhyistä jaloistaan, skotlantilaisten pisamistaan ja vaaleasta ihostaan. Yhtä lailla olen kuullut ihmisten häpeävän arpiaan tai otsan uurteitaan. Miksei arpi voisi olla kaunis ja kertoa eletystä elämästä? Mitä sitten, jos syvät pohdinnat ovat jättäneet jälkensä otsalle?

Tuntuu siltä, että kauneus on yhä useammin jotain muovista, ei-elettyä. Mitä vähemmän elämä näkyy meissä, sen parempi. Ehkä se kertoo kaipuusta kulumattomuuteen, kuolemattomuuteen. Oli kyse sitten kansallisista piirteistä tai piirteistä, jotka kulkevat suvussa, ihmiset suhtautuvat näihin usein kuin vammoihin.

Yhtä lailla urheilijalta kuin koodaajalta odotetaan isoa, lihaksikasta kehoa. Usean lapsen äidin tulisi näyttää samalta kuin synnyttämättömän naisen. Olisi ehkä hyvä pysähtyä miettimään sitä, että keho palvelee tarkoitusta: Kaunista on keho, joka on sopusuhtainen suhteessa mieleen. Samoin kaunista on mieli, joka sopii yhteen kehon kanssa.

Sisäisessä maailmassa kulutettu aika jättää jälkensä, pohdiskelijan ulkomuoto ja habitus ovat osa tarinaa, joka on rakentunut ajatuksissa. Fyysisesti aktiivisen keho näyttää hyvin toisenlaiselta. Sitä ohjaa toisenlainen mieli.

Hyökkäys toisen ulkomuotoa kohtaan on julmaa ja raukkamaista. Samalla kyse on hyökkäyksestä toisen perimää kohtaan. Jos se, miltä toinen näyttää, välttämättä kiinnostaa niin paljon, että on valmis kritisoimaan tätä suoraan tai salassa, on parempi olla rehellinen ja kysyä “Miksi?”.

Ehkä vastaus on se, että kun on tämä vamma, tai että kun oli onnettomuus tai ettei ruoka tai ulkoilu ole maistunut masennuksen takia. Tai ehkä kyse on vain valinnasta, tyylistä, joka avautuu keskustelun myötä.

Vastaus todennäköisesti saa ymmärtämään ja ottamaan sanat takaisin, tai sitten sekään ei riitä ja välinpitämättömyys vie voiton.

Vaikka mieli on muille salainen ja alati muuttuva, ainoastaan se voi kertoa kehon tarinan. Keho pelkästään on, se ei selitä. Tällainen rehellisyys on useille epämiellyttävää hieman alastomuuden tavoin. Kyse on oikeastaan luonnollisuudesta, sellaisesta, jonka olemme pitkälti menettäneet. Nykyihmisestä tulee ihminen vasta sen jälkeen, kun keho ja mieli ovat taipuneet vallitsevan kulttuurin muotoihin, kun meidät on tuotteistettu.

Seuraava ajatus on ehkä naiivi ja idealistinen, mutta uskon siihen: Luonto on tehnyt meistä juuri sellaisia kuin olemme syystä, ja tuo syy, vaikka se olisi meiltä salassa, on meitä suurempi. Luomisen prosessi on ihmeellinen, ja hyökkäys luotua kohtaan on samalla hyökkäys prosessia kohtaan.

Kehoa on syytä kantaa kunnialla, koska se kertoo alkuperästä. Kehomme ei kuulu vain meille, vaan se on samalla osa verilinjaamme. Se kertoo tavoista, olosuhteista, selviytymisistä, voitoista – historiasta. Me voimme joko hävetä tuota historiaa tai olla siitä ylpeitä.

Sebastian Koskinen

Kirjoittaja on toimittaja, joka työnsä ohella mietiskelee velvollisuus- ja hyve-etiikkaa sekä romantiikan estetiikkaa. Vapaa-ajalla hän valokuvaa, kokkaa intohimoisesti ja innostuu uusista oluista.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€