American Sniper: sotahullu vai sankari?

American_Sniper

Onko American Sniper, Chris Kyle, sotahullu vai aito amerikkalainen sankari? Aku Visala tarkastelee Clint Eastwoodin ohjaamaa American Sniper–elokuvaa ja sotilaan hyveitä.

Olin viime vuoden marraskuussa Yhdysvalloissa työasioissa ja ystäviä tapaamassa. Vietin viikonlopun kaverini mökillä Michiganin perämetsissä. Paikan päällä ei juuri ollut tekemistä: lumi saartoi meidät ja pakkasta oli yli 20 astetta. Löysin kuitenkin sattumalta hyllystä Chris Kylen omaelämänkerran American Sniper, jonka sitten takkatulen loisteessa lukaisin läpi.

Ammuntaa monia vuosia aktiivisesti harrastaneena olen aina ollut kiinnostunut tarkka-ampujista. Kirjassa oli kuitenkin muutakin kiinnostavaa: itse Chris Kyle.

Kylen elämänkerta on varsin paljastava yllättävällä tavalla. Toki kirja sisältää myös triviaaleja mutta ehkä joitakin ihmisiä kiinnostavia käytännön vinkkejä esimerkiksi siitä, miten varusteet kannattaa tetsausliiviin kiinnittää ja miksi tarkka-ampujan tulee käyttää vaippoja (he joutuvat usein makaamaan yhdessä ja samassa paikassa päiviä ilman kusitauon mahdollisuutta).

Tällaisia yksityiskohtia kiinnostavampaa on kuitenkin Kylen suhde sotimiseen ja sen tarkoitukseen. Hän jättää vaimonsa ja lapsensa sodan tähden: tottahan miehen on tehtävä velvollisuutensa, kun Amerikka kerran on hyökkäyksen kohteena. Omasta mielestään hän tappaa pahoja ihmisiä. Epäilyksiä sodan oikeutuksesta, hänen omista motiiveistaan tai mustavalkoisesta maailmankuvastaan ei lukija kirjan sivuilta löydä.

Kirjasta tuli myyntimenestys mutta se jakoi lukijansa odotetulla tavalla: Irakin sodan vastustajat näkivät Kylen idioottina, joka uskoi hänelle syötetyn propagandan, kun taas sodan puolustajat pitivät Kyleä todellisena amerikkalaisena sankarina. Poliittinen soppa oli valmis.

Lukiessani Kylen kirjaa takkatulen lämmössä en vielä tiennyt, että Kylen tarinasta oli jo pitkään ollut tekeillä elokuva. Monien vaiheiden jälkeen projekti oli päätynyt veteraani Clint Eastwoodin pöydälle. Lopputuloksena on varsin tyylikäs mutta karu elokuva, joka on joutunut kirjaakin suuremman poliittisen kissanhännänvedon kohteeksi.

Kyle ja Luttrell 

Kylen tarinalla on yllättäviä päällekkäisyyksiä toisen sotilaan, Marcus Luttrellin, tarinan kanssa. Sekä Kylen että Luttrellin ympärille syntyi samanlainen poliittinen kohu. Sota ja sitä käyvät miehet ja naiset ovat Amerikassa herkkä aihe.

Jokin aika sitten Olli-Pekka Vainio kirjoitti tällä sivustolla arvostelun elokuvasta The Lone Survivor (2013). Elokuva perustuu Luttrellin kirjaan ja kertoo enemmän tai vähemmän toden tarinan laivaston erikoisjoukkojen, SEALin, sotilaista, jotka joutuvat pulaan Afganistanissa. Elokuvan nimestäkin voi jo päätellä kuinka moni alkuperäisestä joukosta on vielä leffan lopussa hengissä.

Mark Wahlbergin näyttelemä Luttrell palkittiin kirjan ja elokuvan pohjana olevien todellisten taistelujen jälkeen kasalla kunniamerkkejä. Luttrellista tuli nopeasti armeijan legenda ja myöhemmin myös kiistelty julkinen hahmo. Miehen poliittiset näkemykset ovat lievästi sanottuna varsin oikealla.

Kyle oli Luttrellin aikalainen SEAL joukoissa. Siinä missä Luttrell osallistui taisteluihin lähinnä Afganistanissa, Kylen maine syntyi Irakissa. Kylestä tuli Simo Häyhän tasoinen tarkka-ampujalegenda, joka keräsi tappotilastoonsa yli 160 vahvistettua merkintää – enemmän kuin kukaan Yhdysvaltain armeijan tarkka-ampuja häntä ennen. Hänen päästään tarjottiin Irakissa korkeampi palkkio kuin kenestäkään muusta yhdysvaltalaisesta. Kylellä on nimissään myös kolmas ennätys: kohde on pudotettu luotiaseella 1800 metristä.

Varmaa ohjausta

Clint Eastwood on hieno ohjaaja. Hänen tyylinsä on yhtä suoraviivainen ja puusta veistetty kuin itse mieskin. Ei hienostelua eikä prameilua, vaan hienovaraista ja toteavaa ilmaisua. American Sniper toteuttaa tätä samaa, hyväksi havaittua politiikkaa.

American Sniper on joutunut poliittisen ryöpytyksen kohteeksi, koska se on monien mielestä aivan yhtä myönteinen sotaa kohtaan kuin Kyle itse. Tämä ei pidä paikkaansa: Eastwood näyttää, vaan ei tulkitse. Aivan kuin Kathryn Bigelowin Zero Dark Thirty (2013), jota puolestaan syytettiin kidutuksen hyväksymisestä, sota näytetään mutta sitä ei selitetä. Eastwoodin elokuva paljastaa Kylen hahmon mutta häntä ei tulkita. Johtopäätösten vetäminen ja selitysten keksiminen jätetään katsojan vastuulle.

Hienovaraiset symbolit ja signaalit ovat kuitenkin läsnä: elokuvan ensimmäinen kuva on panssarivaunusta, jonka telaketjut jyräävät irakilaista infrastruktuuria alleen. Tämä virittää tunnelman prikulleen oikein. Amerikan sotakone on nyt liikkeellä ja polkee kaiken alleen. Tämän kertomiseen ei tarvita tekstiä ”Bagdad 2004”, kertojaääntä tai mitään muutakaan selitystä, ei edes musiikkia.

Eastwood taiteilee veitsenterällä Kylen hahmon kanssa. Kun epäonnistunut teksasilainen rodeotähti näkee terroristien pommien paukkuvan tv-uutisissa, hän värväytyy taistelemaan pahaa vastaan. Vuosien päästä, kun kaksoistornit sortuvat suorassa lähetyksessä, Kyle melkein ryntää ovesta ulos samalla hetkellä päästäkseen mukaan sotatoimiin. Kaveri on aika suoraviivainen ja vähän yksinkertainen.

Onko Kyle vain sotakoneiston yksi ratas, joka uskoo hänelle syötetyn propagandan, vai onko hän todellinen sankari? Eastwood ei sitä meille kerro, vaikka leffan aivan viimeiset minuutit kallistuvat jälkimmäisen tulkinnan suuntaan. Jätetään kuitenkin tällaiset lipsahdukset huomiotta. On siis meidän tehtävämme muodostaa oma näkemyksemme. Tässä on minun.

Yksinkertainen Kyle

Kuten Kylen ja Luttrellin tapauksista näkyy, sotasankarit ovat Yhdysvalloissa poliittista ja eettistä dynamiittia. Amerikkaisille heidän veteraaninsa ovat aina olleet ongelma: Vietnamista palanneet saivat niskaansa serpentiinin lisäksi myös sylkeä.

Kysymys on tämä: onko Chris Kyle vain idiootti, joka uskoo patrioottisen propagandan, vai aito amerikkalainen sankari?

Kylen omasta mielestä hänen tapponsa ovat oikeutettuja. Hänhän vain suojelee omaa maataan ja omia sotilaitaan. Kylen ankaralla kristillisellä kasvatuksella on myös tässä osansa. Isä opettaa häntä kotona: "Maailmassa on susia, lampaita ja lammaskoiria, jotka suojelevat laumaansa. Lammas et saa olla etkä sudeksi tulla, joten sinun täytyy olla lammaskoira". Jokaisesta laukauksesta hän kertoo olevansa valmis tekemään tiliä viimeisellä tuomiolla.

Edellisistä seuraa, ettei Kyle oikein ymmärrä ihmisiä, jotka eivät jaa hänen yksioikoista näkemystään sodasta ja sen tarkoituksesta. Kohdatessaan sodassa henkisesti hajonneen pikkuveljensä Kyle ei laisinkaan ymmärrä häntä. Kun vaimo houkuttelee häntä jäämään kotiin sotatantereille lähtemisen sijaan, Kyle sanoo, että pitäähän sitä maata puolustaa tai muuten terroristit pommittavat kohta kaiken.

Kyle näyttää olevan kykenemätön tarkastelemaan sotaa ja itseään laajemmasta perspektiivistä. Hänelle irakilaiset ovat läpeensä pahoja ihmisiä, jotka haluavat vain tappaa amerikkalaisia. Hänelle ei missään vaiheessa tule mieleen, että irakilaiset ehkä vain puolustavat kotiaan samalla vimmalla, kuin hän itse puolustaa omaansa. Hänelle ei tule mieleen, että Yhdysvallat on tehnyt invaasion Irakiin ja samalla tullut pommittaneeksi puoli maata kivikaudelle. Sen paremmin kirjassa kuin elokuvassakaan ei mainita sanallakaan Saddamin joukkotuhoaseita tai niiden puutetta.

Sotilaan hyveet

Ajatellaan asiaa hyveiden näkökulmasta. Kuinka paljon sotilaalta voi edellyttää? Eikö riitä, että sotilas tekee velvollisuutensa? Jos poliitikot ja muut johtajat päättävät sodankäynnistä ja sen perusteista, eikö tavallisen sotilaan moraaliksi riitä velvollisuus, rohkeus ja uhrautuvaisuus?

Ongelma on hankala. Yhtäältä meidän tekisi mieli sanoa, että kyllä riittää. Ei kai yksittäisen sotilaan uhrausta himmennä se, että hän sotiikin kyseenalaisen ideologian puolesta. Miksi hänen pitäisi olla vastuussa ideologioista? Hänen tehtävänsähän on vain noudattaa määräyksiä.

Toisaalta taas emme myöskään haluaisi joutua tilanteeseen, jossa hirmutekoihin syyllistynyt sotilas vain toteaa ”noudattaneensa määräyksiä”. Jossakin kohtaa myös sotilaan oma moraalinen vastuu astuu kuvaan. Mutta missä vaiheessa? Yksilön ja yhteisön vastuut menevät usein hämmentävästi päällekkäin–etenkin tilanteissa, joissa itse sodan taustalla olevissa perusteissa ja ideologiassa on jotain hämärää.

Kaikkien on pakko myöntää, että Kyle teki suuria uhrauksia. Hän luopui ajastaan perheensä kanssa ja laittoi oman henkensä alttiiksi muiden sotilaiden puolesta monet kerrat, vaikka häneltä ei sitä vaadittu. Lisäksi hänellä näyttää olevan monia sotilaan hyveitä: hän on rohkea, velvollisuudentuntoinen ja uskollinen.

Sekä kirja että elokuva eivät paljasta miestä, joka kuola valuen hakeutuu sotaan, koska hän pitää murhaamisesta. Pikemminkin päinvastoin: Kyle lähtee sotaretkelle velvollisuudentunnosta ja halusta suojella lähimmäisiään.

Näyttää kuitenkin siltä, että Kyleltä puuttuu joitakin hyveitä. Jokin näyttää olevan pielessä. Hän ei pelkästään sano ”noudattaneensa määräyksiä” vaan myös uskoo vilpittömästi näiden määräysten olevan oikeita ja moraalisia. Määräykset sopivat varsin hyvin yhteen hänen koti, uskonto ja isänmaa -ideologiansa kanssa. Siinä missä muiden epäilykset heräävät, Chris vain ampuu vihollisia (myös naisia ja lapsia tarpeen mukaan).

Hyveiden ykseys

Kylen ongelma on hyveiden ykseyden puute. Hänellä monia sotilaallisia hyveitä mutta häneltä puuttuvat älylliset hyveet. Hän on varsin kritiikitön propagandaa kohtaan, hänellä ei näytä olevan kykyä arvioida omien motiiviensa oikeutusta ja koko sodan tarkoitusta. Älyllisesti huolellinen ja reflektiivinen ihminen olisi luultavasti nähnyt koko tilanteen monimutkaisuuden.

Onko tämä hyveiden ykseyden puute sitten riittävä syy ajatella, että Kyle on hyvällä ampumataidolla siunattu punaniska, joka uskoi kaiken propagandan? Tuskin on. Ei silti tunnu aivan luontevalta pitää häntä suurena amerikkalaisena sankarinakaan. Hän on, kuten melkein kaikki sotilaat, jotakin siltä väliltä. Tässä mielessä Kylen tarina on ikään kuin tyhjä kangas: kukin heijastaa siihen omat ennakkoluulonsa.

Sankarin ja moraalittoman juntin vastakkainasettelu on kuitenkin jotain hyvin amerikkalaista. Joko ollaan sankareita tai pahiksia. Kyle ja hänen tarinansa ovat niin amerikkalaisia kuin olla ja voi: mikään muu maa ei olisi voinut tuottaa tyyppiä, joka on varustettu juuri Kylen kaltaisilla uskonnollisilla ja poliittisilla ihanteilla.

Kyle on todellakin amerikkalainen tarkka-ampuja, ei esimerkiksi suomalainen, irakilainen tai puolalainen. Hänen elämäntarinansa on tapausesimerkki siitä, mitä amerikkalainen kulttuuri voi parhaimmillaan ja pahimmillaan tuottaa.

Aku Visala

Aku Visala on uskonnonfilosofi, joka toimii tutkijana Notre Damen ja Helsingin yliopistoissa. Ennen muuttoaan Amerikan ihmemaahan hän oli vierailevana tutkijana Oxfordissa. Hän harrastaa elokuvia, elokuvamusiikka ja niistä kirjoittamista.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€