Sananvapauden uudet kiemurat

7975953800_39e56f1728_mSananvapaus on uhanalainen laji. Joko sitä uhkaa "islamisti" tai "suvaitsevaisto". Ja jos ei, niin äärioikeisto tai "sedät" käyttävät sitä väärin.

Olen seurannut sananvapauskeskustelua enemmän tai vähemmän aktiivisesti vähän vajaat 15 vuotta. Aina, kun hirmutekoon tai yhteiskunnallisesti muuten paheksuttavaan tekoon liittyy jonkinlainen manifesti, pilakuva, kirjoitus tai muu viestintä, herää keskustelu siitä, onko tämä oikein. Saako noin sanoa? Jos saa, kannattaako sanoa? Pitäisikö saada sanoa? Olisiko teko jäänyt tekemättä, jos tekijä ei olisi kiihottunut netin vihakirjoittelusta?

Parin viime vuoden aikana on sananvapauskeskusteluissa noussut esille erityisesti kolme erilaista teemaa, joita voitaisiin kutsua valtarakenneteemaksi, konservatiivi – liberaali -vastakkainasetteluksi ja "sinulla ei ole kokemusta"-argumentiksi. Osa näistä teemoista on varmasti noussut esille ennenkin, mutta nähdäkseni nimenomaan nämä kolme teemaa ovat lähivuosina korostuneet.

Valtarakenteiden kritiikki

Valtarakenteiden kritiikki nousi esiin erityisesti Charlie Hebdo -iskujen yhteydessä. Argumentin ydinajatus on se, että vaikka sananvapaus kuuluukin kaikille, sen käyttämisessä tulee ottaa huomioon keskustelijoiden valtapositiot: jos loukkaavia sanoja käyttävällä on enemmän valtaa kuin loukattavalla, pitäisi loukkaamisesta pidättäytyä.

Tältä kannalta esimerkiksi Charlie Hebdon islam-pilakuvia voidaan pitää sananvapauden väärinkäyttämisenä. Kun valtaväestöön kuuluvat valkoihoiset miehet pilkkaavat uskonnollista vähemmistöä, teko on vähemmän oikeutettu kuin se, että vähemmistö pilkkaisi vallanpitäjiä. Näin katsoi esimerkiksi Syksy Räsänen ja tämän siteeraama Scott Long ja Joe Sacco. Eikä ajatus sinänsä ole täysin väärä: perinteisestihän pilakuvat ovat olleet nimenomaan tavallisten kansalaisten keino kritisoida vallanpitäjiä, ei vallanpitäjien keino nauraa vähemmistöille tai heikommilleen.

Mutta miten "vähemmistöt ja heikommat" määritellään? Ranskassa muslimeja on arviolta 5 – 10 %. Tarkoittaako tämä, että jos vähemmistö on alle 10 % väestöstä, sen arvostelu on paheksuttavaa? Entä jos vähemmistö on alle 20 % – kuten perussuomalaiset? Onko sarjakuvapiirtäjä Ville Ranta koulukiusaaja, kun hän piirtää Jussi Halla-ahosta pilakuvia? Kovin moni tuskin ajattelee näin.

Entä jos osa liikkeen kannattajista on valmiita väkivaltaan? Asehan tuo aina auktoriteettia, vaikka tämän auktoriteetin legitimiteetti voikin olla niin ja näin. Onko minkä tahansa liikkeen äärimilitanttien arvostelu hyväksyttävämpää kuin maltillisten aateveljiensä arvosteleminen? Tai muuttuuko jonkin puolueen kannattajien arvostelu ilkeäksi koulukiusaamiseksi, jos näiden kannatus laskee liikaa?

Provosoijat ja mielensäpahoittajat

Sattumalta sananvapaudessa kuohuu myös rapakon takana. "Science fiction -kirjallisuuden Oscareista" eli Hugo-palkinnoista syntyi viime vuonna jonkinlaista kärhämää, kun tuomaristoa väitettiin puolueelliseksi. Mutkien kautta tämä synnytti sodan amerikkalaisten scifi-harrastajien konservatiivi- ja liberaalilaidan (käytän termejä tässä amerikkalaismerkityksessään) kirjailijoiden ja fanien välillä.

Liberaalien mielestä konservatiivit ovat empatiakyvyttömiä koulukiusaajia, jotka pyrkivät loukkaamaan ja ilkeilemään muille henkilökohtaisiin ominaisuuksiin menevillä letkautuksillaan ja pyrkivät pahoittamaan muiden mielen. Konservatiivien mielestä liberaalit ovat herkkänahkaisia mielensäpahoittajia, jotka eivät kestä huumoria eivätkä edes rakentavaa kritiikkiä. Erilaisia näkemyksiä aiheeseen tarjoavat mm. Breitbart ja The Guardian.

Konservatiivit ajattelevat perusoikeuksista usein "use it or lose it"-tyylisesti. Sananvapaus koskee myös loukkaavia ilmaisuja. Jos sanojaan joutuu koko ajan varomaan, koska joku voi loukkaantua, sananvapaus kaventuu. Ja jos sanojen varominen muodostuu yleiseksi tavaksi, sananvapaus on käytännössä mennyttä. Niinpä ainoa tapa puolustaa sananvapautta on heitellä mahdollisimman ilkeämielisiä loukkauksia vastapuolelle.

Liberaalit lähtevät siitä, että vaikka sananvapaus onkin lähtökohtaisesti rajoittamaton, tarkoituksellista loukkaamista ja erityisesti herkillä aiheilla vitsailemista välttää, koska sanat voivat satuttaa ja pahasti. Perheväkivallasta vitsailu ei naurata, jos on kasvanut väkivaltaisessa perheessä. Mutta todistaakseen, miten vakavasta ongelmasta on kyse, liberaalit pyrkivät ehdoin tahdoin loukkaantumaan pienemmistäkin heitoista. Mihin konservatiivit vastaavat  heittämällä vielä enemmän bensaa liekkeihin.

Molemmat osapuolet pyrkivät väärinymmärtämään vastapuolta mahdollisimman tehokkaasti, eikä kumpikaan voi antaa periksi: jos liberaali ei nosta mauttomasta vitsistä metakkaa, hän on omalta osaltaan hyväksynyt kulttuurin, jossa voi huudella loukkauksia vastuuttomasti. Jos taas konservatiivi jättää loukkaavan vitsin kertomatta, hän on omalta osaltaan hyväksynyt kulttuurin, jossa sananvapautta rajoitetaan, "koska joku voisi suuttua".

"Sinulla ei ole tästä kokemusta, joten turpa kiinni"

Kahta ensinmainittua teemaa perinteisempänä on "et ole oikea henkilö puhumaan tästä"-argumentti. Ajatus sinällään on varmasti äärimmäisen vanha, mutta se on kokenut jonkinlaisen renessanssin. Viime vuoden lopulla Oxfordin yliopiston opiskelijat estivät aborttiaiheisen väittelyn järjestämisen, osasyynä se, että  puhujat olivat miehiä.

Samankaltaista argumentointia näkyy Suomessakin. Kravattikaulaiset, pyylevät "sedät" pitäisi saada pois televisiosta puhumasta nuorisotyöttömyydestä, koska nämä eivät ole nuoria. Niinpä heillä ei voi olla mitään hajua siitä, millaiset työmarkkinat nykyään ovat. Yrittäjiä taas kismittää, kun yrittäjyyden asiantuntijana esiintyy henkilöitä, jotka eivät ole olleet päivääkään yrittäjinä. Ja tunnetusti kenelläkään ei voi olla mitään sanottavaa lasten kasvatukseen, jos ei ole omia lapsia.

Tässä ei ole tietenkään mitään yllättävää. Vaatimukset ovat sinällään perusteltuja. Mikä sinä olet sanomaan, mitä etulinjassa pitää tehdä, jos et ole koskaan ollut sodassa? Et tiedä, miltä tuntuu, kun luodit viuhuvat korvissa ja ympärillä räjähtelee. Nojatuolikenraalina on aina helppo olla. Mutta ei keskustelu näin toimi. Ei kai rikoslain säätämisen edellytyksenä ole, että on itse rikollinen? Eikö lääkäri saa määrätä hoitoa, jos hän ei ole itse koskaan sairastanut kyseistä tautia? Miksi sinun pitäisi saada äänestää, kun et ole ollut edes kunnallisvaltuutettuna?

Molemmat kannat ovat perusteltuja. Varmasti 10 vuotta erämaassa vaeltanut on parempi opas kuin sellainen, joka on vain lukenut kirjasta, miten erämaassa eletään. Toisaalta välillä se, että ei ole kokenut jotain asiaa, auttaa ajattelemaan sitä uudesta kulmasta. Ei ole poikkeuksetonta, että paremman ratkaisun johonkin ongelmaan keksii ihminen, joka ei tiedä, miten asia "pitäisi" tehdä.

Mitä tästä voidaan päätellä?

Sananvapauskeskustelu ei varmastikaan ole päättynyt. Emme tarvitse kuin hirmuteon ja tekijän kotoa löytyvän manifestin, tabuja murtavan taidenäyttelyn tai pilakuvista provosoituvia ääriajattelijoita, jotta sananvapauskeskustelu käynnistyy.

Vaikka esittämäni kysymykset perustuvat lähivuosien sananvapauskeskusteluihin, en ole tässä kirjoituksessa edes ottanut kantaa siihen, mikä on oikea tapa käyttää sananvapautta. Onko hyväksyttävää pilkata vähemmistöä? Entä sen militanttisiipeä? Onko tärkeämpää käyttää sananvapautta maksimaalisesti, ettei synny kulttuuria, jossa sanojen varominen on käytännössä nakertanut sananvapauden ontoksi? Entä jos se tarkoittaa välinpitämättömyyttä muiden tunteista, tai näiden tarkoituksellista loukkaamista? Onko henkilökohtainen kokemus ainoa aiheeseen pätevöittävä seikka?

En ota mihinkään näistä kysymyksistä kantaa tämän kirjoituksen puitteissa. Nähdäkseni kaikkien kysymysten osalta molemmat kannat ovat perusteltuja. Tärkeämpää on kuitenkin pohtia, mitä mieltä itse näistä on ja miksi. Ehkä kaikista tärkeintä on kuitenkin muistaa, että vastakkaista mieltä oleva ei ole välttämättä väärässä, hän vain ajattelee asiaa eri tavalla. Se ei tarkoita, että hänen kanssaan täytyisi olla samaa mieltä, kunhan vain ymmärtää, mistä asiasta on eri mieltä ja miksi. Tahallinen väärinymmärtäminen tuo harvoin mitään hyvää.

Kuva (CC BY 2.0) Navaneeth KN @ Flickr.

Jussi Kari

Kirjoittaja Jussi Kari on lakimies, joka harrastaa tietokonepelejä, japanilaisia piirrettyjä sekä sarjakuvia. Kari on yksi Kehittyvien conien Suomi ry:n perustajista ja toiminut Desucon-tapahtuman pääjärjestäjänä. Sen lisäksi hän tykkää kuuteista.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€