Norminpurkutalkoot, politiikka ja hyve-etiikka

38053027_mTurhien normien purkaminen nousi teemana tämän tästä esiin eduskuntavaaleja edeltäneissä poliittisissa keskusteluissa. Moni poliitikko esiintyi mielellään vapauden puolustajana ja maalaisjärjen asiamiehenä; sen verran hyviä asioita molemmat, että kelpaahan niillä profiloitua. Mutta tuliko samalla vedettyä tiettyjä aatehistoriallisia linjoja uusiksi tai ainakin siirrettyä niitä hieman? 

Seuraavassa pohdin turhien normien metsästystä hyve-etiikan näkökulmasta. Kirjoituksellani en ota kantaa siihen, mikä on sopiva määrä säätelyä ja millainen määrä normeja on yhteiskunnallemme normaalia.

Pienestä ylitulkinnan vaarasta ja ironisesta otteesta huolimatta normikeskustelun katsominen laajemmasta filosofisesta näkökulmasta antaa perspektiiviä myös yhteiskunnallisten tuulien haisteluun. Näen norminpurkutalkoissa muun ohella myös tiettyä tilausta hyveajattelulle. 

Tylsistyttääkö deontologia?

Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan taustalla on voimakas ideologia, jonka juuret johtavat 1500-luvun reformaatioon Saksassa. Muutenkin olemme ammentaneet ajatteluumme paljon saksalaisesta filosofiasta. Saksalaisen idealismin suurmiesten kuten G.W.F. Hegelin ja Immanuel Kantin ajatukset ovat menneet täällä hyvin kaupaksi, mikä kertoo jotain kansallisesta luonteenlaadustamme.

Kantilainen velvollisuusetiikka eli deontologinen etiikka sopii suomalaiselle. Kannatamme tarkkoja säädöksiä ja valvomme niiden noudattamista yhtä tarkasti. Monet meistä eivät kävele punaisia päin, vaikka kaupungilla tai kylänraitilla olisi aivan hiljaista. Sääntöjen noudattaminen on meille tärkeää, niin tärkeää, että yksilöllinen tilannekohtainen harkinta koetaan helposti uhkana sääntökaanonillemme.

Suomessa lainsäädäntöintensiivisyys on kansainvälisesti verraten korkealla tasolla. Emme halua kuvitella seurauksia sille, jos soveltaisimmekin liian rohkeasti.

Tai ehkäpä haluammekin. Ainakin osa meistä. Vaalikeskusteluissa esiin noussut teema purkaa liikoja normeja voisi viitata tähän. Ehkäpä moni suomalainen ei ole enää niin vannoutunut deontologisen etiikan kannattaja, vaan tahtoisi esimerkiksi virkamiehille enemmän harkintavaltaa joissain kysymyksissä (tässä preferenssit luonnollisesti vaihtelevat). Normien höllentäminen ja vähentäminen liittyy hyve-etiikkaan, sillä ajatuksessa korostuu päätöksentekijän oikeamielisyys tai ainakin luottaminen siihen.

Siirtyminen sääntöorientoituneesta kulttuurista hyveiden korostamiseen ei käy helposti. Vaikkapa verotus on hyvä esimerkki. Suomalainen luottaa tasaiseen verotukseen enemmän kuin oikukkaaseen hyväntekeväisyyteen, jossa lahjoittajat itse valitsisivat kohteen rahoilleen.

Suomalainen haluaa äänestää eduskunnan ja kaupunginvaltuuston, jossa virkamiestyönä ja poliittisin perustein nimitetään toimikuntia, joilla on oma sektorinsa ja tietty budjetti. Meikäläisittäin on epäilyttävää, että uutta lastensairaalaa rahoitetaan yksityisesti – toisin kuin joissain kulttuureissa, armeliaisuus ei täällä päin ole hyve. Velvollisuuden täyttäminen on.

Velvollisuudet kuitenkin edellyttävät yhteisiä sääntöjä ja sopimuksia, toisinaan melko tarkkojakin. Yksilökeskeisen ajattelun nousu on ehkä nakertanut näiden noudattamisesta nousevaa autuuden tunnetta, mutta oikeus-velvollisuus -keskustelumme ei näytä vielä edenneen hyveajattelun kovaan ytimeen.

Persoonan esiinmarssi

Hyveajattelu panee enemmän painoa persoonan kehitykselle, kasvamiselle ja vastuulle kuin tarkoille säännöille. Toki persoona on tärkeä velvollisuusetiikassakin (esim. Kantin imperatiivi). Ja on hyve-etiikassakin sääntöjä. Jokainen Aristoteleensa lukenut tietää, että kasuistiikka voi olla hyvinkin yksityiskohtainen.

Väitöskirjani päähenkilö Clemens Aleksandrialainen viritti tämän tieteenalan huippuunsa ja Tuomas Akvinolainenkin kirjoitti vielä tuhat vuotta hänen jälkeensäkin hyveellisestä toiminnasta paljon, sillä ajattelutapa todella on nyansseja täynnä, kuten jokainen persoonakin.

Hyveajattelun keskuksessa on siis persoonan kehittyminen. Aristoteles ja Platon korostivat hyveellisten ihmisten seuraa, kasvatusta ja lainsäädäntöä tämän saavuttamiseksi. Hyveet vaativat kultivointia, ne ovat meissä tavallaan luonnostaan, mutta eivät kehity itsestään eivätkä helposti. Nikomakhoksen etiikassa Aristoteles vertaa hyveissä harjaantumista ammatin oppimiseen (esim. EN 1103b, 1106b). Harjoitus tekee henkilöstä hyveellisen.

Keskiajan teologiassa tätä prosessia kuvattiin termillä inhabituaatio. Tuomas Akvinolainen opetti, että luonnollisissa hyveissä kehittyminen on ihmiselle mahdollista, mutta yliluonnolliset hyveet usko, toivo ja rakkaus saadaan vain Jumalan armosta (Summa Theologiae Ia IIae 61-66).

Siksi näistä puhutaan vuodatettuina hyveinä, ihminen ei itse voi niitä itsestään puristaa, vaikka olisi kuinka edistynyt tahansa. Jumala voi vuodattaa ne ihmiseen, vaikka tämä ei sitä erityisesti tahtoisikaan. Uskon, toivon ja rakkauden alkuperä on Jumalassa, ja siksi ne ovat hyveinä täydellisiä. Tuomaan mukaan muut hyveet ovat hyveitä rajatummassa mielessä.

Kukoistaminen ja vastuu

Hyveajattelu nostaa myös persoonan vastuun etualalle. Esimerkiksi poliittisia päätöksiä ei viime kädessä tee parlamentti, toimikunta tai valtuusto, vaan niissä istuvat ihmiset kaikkine ominaisuuksineen. Hyveajattelussa ei käy laatuun, että päätöksentekijä piiloutuisi toimikunnan mietinnön taakse ja sanoisi vain noudattaneensa ohjeita ja kannattavansa nykyistä lainsäädäntöä.

Hyveellisyyden mittareita ovat esimerkiksi oikeudenmukaisuus ja kohtuus, joissa pysyminen ei aina ole oman edun mukaista. Samaa voidaan sanoa velvollisuuksistakin, mutta velvollisuusajattelussa tulokulma on eri: siinä persoona ikään kuin alistuu säännöille ja tekee niiden mukaan, koska ne velvoittavat.

Aristoteles ei pitäisi hyveellisenä tekoja, joiden motiivi on väärällä tavalla ulkoinen. Samaan lopputulokseen voidaan päätyä kahta eri kautta; Aristoteles painottaa, että on nautinnollisempaa toimia harjaantuneesta myönteisestä tottumuksesta kuin ulkoisesta motivaatiosta käsin (EN 1110b). Oikea toiminta saa persoonan kukoistamaan ja tavoittelemaan korkeita päämääriä – ei siksi, että niin on tehtävä, vaan koska ihmisessä on tällainen kasvupotentiaali ja kehittymisen mahdollisuus.

Vastakkainasettelun sijaan tiivistyminen yhteen rintamaan

Tarkoitukseni ei ole asettaa velvollisuus- ja hyve-etiikkaa liiaksi vastakkain, mutta olen tässä kirjoituksessa halunnut havainnollistaa joitain niiden eroavaisuuksia. Käsitys persoonasta nousee tässä keskeiseksi.

Nykyinen kiinnostus hyveitä kohtaan alkoi tietyssä mielessä Elisabeth Anscombesta, joka näki hyveissä potentiaalia sääntöorientoituneeseen deontologiaan verrattuna. Alasdair MacIntyren edustama uusaristotelismi on niin ikään antanut ajattelutavalle nostetta. Yhtälöön voidaan vielä lisätä kiinnostus, jota Tuomas Akvinolaisen ajattelu on viime aikoina herättänyt. Hyveajattelun nousu saattaa entisestään lisätä kiinnostusta paitsi tomismia, myös ortodoksisen kirkon etiikkaa kohtaan.

Hyveistä kiinnostuneille voi suositella Kevin Timpen ja Graig A. Boydin toimittamaa teosta Virtues and Their Vices (Oxford University Press, 2014). Kuten sen nimestäkin kuuluu, hyveen vastakohta ei ole velvollisuus vaan pahe. Suomalaista keskustelua voisikin viedä eteenpäin, jos hyve- ja velvollisuusajattelulle löytyisi yhteinen vihollinen, suunnilleen sama käytännön päämäärähän ajattelutavoilla jo on.

Normien purkamiselle voi olla tilausta, kuten kaikelle, joka kehittää kulttuuriamme ja ajatteluamme myönteiseen suuntaan antaen oikeanlaista arvoa persoonallisuudelle, yksilöllisyydelle ja vapaudelle. Niin ja vastuulle myös, vaikka vapauteen olisi ollut mukavampi lopettaa.

Joona Salminen

Joona Salminen on luterilainen pappi ja teologi, joka valmistelee varhaiskristillisyyteen liittyvää väitöskirjaa Helsingin yliopistossa osana Suomen Akatemian rahoittamaa huippuyksikköä. Hän pitää Temaatikko-nimistä blogia osoitteessa https://temaatikko.wordpress.com. Twitter: @JooSalmin.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€