Onko meistä jokaisella erilaisia naamioita – ja voiko niitä saada tasapainoon?

30685407_mKiristin vielä viimeisen kerran kypärää ja laitoin hanskat käteen. Sydän hakkaa jännityksestä ja kertaan vielä mielessä äsken saamiani ohjeita. "Mitä mä oon oikein tekemässä?" hämmästelen itsekseni.

Olin Boliviassa vuoren päällä pyörän selässä, valmiina laskemaan maailman vaarallisimmaksikin tituleerattua Death Roadia. Vielä muutama vuosi taaksepäin tie oli auki liikenteelle, ja niin turisteja kuin paikallisiakin kuoli täällä vuosittain keskiarvolla 300. Hiekkatie jyrkänteen reunalla on arviolta parin metrin levyinen, toisen käden puolella kallion seinämä ja toisella puolella parin kilometrin tiputus varmaan kuolemaan. Kuulemma edellisellä viikolla joku ajoi ulos tieltä.

Matkan alkupää lasketaan pilven sisällä, koska lähtöpiste on niin korkealla. Ensimmäiset osuudet alamäkeen laskua menee melkoisissa pelkotiloissa, kun kädet tärisevät ja silmät liimautuvat tiukasti tiehen. Mantran omaisesti hoen mielessäni "If you think it's hard it's hard, if you think it's easy it's easy" -lausetta, jonka opin vuosi sitten Kambodzassa 12-vuotiaalta pojalta, kun laskeuduimme pimeään luolaan pojan neuvojen ja hänen taskulamppunsa heikon valon avulla.

Mantran ja pyörään tottumisen avulla rauhoitun sen verran, että uskallan nostaa katseeni tiestä ja ihailla huikeaa maisemaa, jonka teollistuvan kehitysmaan koskemattomat maaseudut, vuoret ja vesiputoukset luovat. Tuntuu kuin olisin keskellä elokuvaa.

Yhtäkkiä huomaan vauhtini kiihtyneen viimeisen kymmenen minuutin aikana. Olen jotenkin päätynyt ryhmän etupäähän hurjimpien laskijoiden joukkoon – mitä oikein tapahtui?

Huomasin, että olin upputunut tuohon elokuva-ajatteluun. Kuvittelin, että minä ja ryhmäni olimme pelastusjoukko ystäväämme varten, joka oli kadonnut syvälle viidakkoon ja tarvitsi apuamme. Saman tien oli unohtunut kaikki jännitys ja jarruttelu. Poljin lisää vauhtia niin paljon kuin pystyin, enkä enää välittänyt vieressä olevasta jyrkänteestä.

Me olimme seikkailulla.

Havahduttuani mielikuvitelmasta vauhtini meinasi taas hidastua ja pelko ottaa vallan. Nyt tartuin tietoisesti seikkailuajatukseen ja uppouduin siihen. Taas mentiin kovaa ja rohkeasti.

Myöhemmin tajusin etten suinkaan ollut keksinyt mitään uutta tekniikkaa pelon voittamiseen. Olin pikemminkin muistanut sen.

Oletteko panneet merkille miten pienet lapset uskaltavat kiivetä itseensä nähden todella korkeisiin paikkoihin, hyppiä, temppuilla ja ajaa kovaa mäkiä alas? Kun kaadutaan niin se sattuu vähän aikaa ja sitten taas jatketaan. Seikkailijalla ei nimittäin ole aikaa pelätä tai jäädä maahan makaamaan: seikkailijalla on kadonnut kaveri, tai joskus jopa koko maailma pelastettavana.

Mielikuvituksellisuus tekee meistä henkisesti notkeita samassa määrin, kuin sen puute tekee meistä jäykkiä ja pelokkaita. Mielikuvituksella en tässä kohtaa tarkoita sitä tulevaisuuden kuvittelua, mistä monissa menestymisestä ja tavoitteellisuudesta kertovissa kirjoissa puhutaan. En siis viittaa tähän "visualisoi unelmaelämäsi, unelmakroppasi, unelma-autosi ja vahvista mielikuvaasi päivittäin" maalailuun, vaan pikemminkin reaaliaikaiseen mielikuvitukseen. Sen avulla ihminen rakentaa itselleen roolin tai maskin.

Moni menestynyt laulaja tai artisti kertoo avoimesti käyttävänsä tätä kikkaa esiintyessään. Artisti luo itselleen alter egon, ikään kuin rohkeamman ja rajumman version itsestään, joksi he sitten muuttuvat aina lavalla ollessaan. Toiset jopa nimeävät alter egonsa, ihan oikeasti. Rauhallinen Eddie Vedder ei ole enää se sama tyyppi, kun hän Pearl Jamin keikalla kiipeilee lavarakenteissa ja huutaa keuhkonsa ulos mikrofoniin.

Toisaalta ei tarvitse matkata ajassa lapsuuteen saakka, tai pitää superstaroja vertauskuvina – tätä tapahtuu nimittäin arjessakin. Töissä olen esimies muutamalle kymmenelle henkilölle ja siksi työminäni on avoin, määrätietoinen, esimerkillinen, vaativa mutta motivoiva.

Anteeksi, siis työnaamarini on avoin, määrätietoinen, esimerkillinen, vaativa mutta motivoiva. Alkaako raksuttaa?

Kun vierailen vanhempieni luona olen täysin erilainen. Räjähdän välittömästi kun mutsi käskee viemään lautasen olohuoneen pöydältä keittiöön ja tiskikoneeseen. "JOO JOO! Ihan kohta!" huomaan sanovani. Wau, ihan kuin lapsena.

Cheek olisi tosi huono Jare Henrik Tiihonen hampaita pestessä, koska silloin pitäisi näyttää coolilta ja puhua rytmikkäästi raspiäänellä. Jare olisi huono Cheek keikalla, ilman suuria maneereja. Lapsinaamarini olisi todella huono esimies, työnaamarini olisi erittäin outo vanhempieni luona.

Romanttinen naamari tuntuisi hölmöltä kaverin kanssa terassilla, mutta kaverin-kanssa-bissellä-naamari olisi varmin tapa häätää nainen sängystä.

Eikö siis sittenkin vahvistettaisi näitä? Paneudutaan oikeasti miettimään miten monta erilaista naamaria meillä on. Sitten syleillään niitä – kehitetään tietoisesti jokaisesta paras mahdollinen versio sopimaan tarkoitukseensa. Suomen Punaisen Ristin F2F-koordinaattoria ei pelota puhua julkisesti ihmisten edessä. Pientä poikaa saattaisi jännittää. Siksi valitsen työnaamarini kun sitä tarvitsen.

Naamaritkin vaativat vastapainoa, koska kukaan ei jaksa olla hypersosiaalinen jatkuvasti. Joku joskus jopa sanoi, että masennus johtuu siitä, että on yrittänyt olla liian vahva liian pitkään.

Jos olen suuren osan päivästä sosiaalinen ja ongelmia ratkova, niin illalla otan hippinaamarini ja lähden luontoon kävelylle. Olen hiljaa ja tarkoituksella mahdollisimman yksin ja epäsosiaalinen. Se ei ole esittämistä, se on tasapainoa. Mitä nopeammin ymmärrät eri naamareiden pääpiirteet, sitä nopeammin ymmärrät niiden vaatimat vastakohdat. Näin huomisen jaksaa palamatta loppuun.

Itseasiassa, monesti kuulen ihmisten kertovan miten heidän on vaikea olla oma itsensä anopin seurassa, töissä, tai idolinsa edessä. Mitä jos omaa itseä ei oikeastaan olekaan olemassa näin pelkistetyssä muodossa, vaan se on pikemminkin summa näistä kaikista muista palasista. Jos et osaa olla oma itsesi työporukassa, niin silloinhan se olet nimenomaan sinä, jolla on vaivaantunut olo.

Eli sinä itse.

Jos sanot tyhmiä asioita ihastuksen läsnäollessa, niin silloin se olet sinä, joka sanoo tyhmiä asioita.

Eli sinä itse.

"Success begins when you stop giving a fuck." totesi Anthony Bourdain.

Alkamalla etsiä omaa itseäsi, tai yrittämällä estää eri naamareitasi, lähdet oikeastaan kauemmas siitä, mitä olet. Mutta silloinkin se olet sinä, joka lähtee kauemmas. Eli taas, sinä itse. Paradoksi.

Olet jo perillä. Yksi on kaikki. Ying ja yang. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Boliviassa lupasin itselleni etten ikinä antaisi mielikuvitukseni kuolla. Onneksi tajusin sen ajoissa. Tajua sinäkin siinä missä olet.

Nyt.

Juho Keskitalo

”Kirjoittaja on 24-vuotias Hyvejohtajuuden vieraskynäilijä, joka on viime vuosina matkustanut 18 maassa, lopettanut tupakoinnin, laihduttanut 20 kiloa, ja nykyisessä työssään johtaa 40 hengen tiimiä valtakunnallisesti, yhdessä Suomen suurimmassa hyväntekeväisyysjärjestössä.”

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€