Kaikki se vapaus ja rakkaus, jota kaipaat, on saatavilla nyt!

46262203_m

Varmistuin tästä hyvin yllättäen.  

Edellisenä iltana olin vielä kohtuullisessa puutteessa molemmista, vapaudesta ja rakkaudesta. Istuin yksin nojatuolissani koiraa rapsutellen ja katselin sosiaalisesta mediasta, kuinka pariskunnat ja perheet nauttivat elämästään yhdessä.

Vapautta puolestaan rajoitti seuraavien viikkojen työtehtävälista. Se ahdisti, sillä perjantaina en ollut suoriutunut läheskään kaikista viikolle aikataulutetuista töistäni. Ahdistuminen ei edistä töiden etenemistä, päinvastoin, se on pois rentoudesta, jota tarvitaan keskittymiseen. Niinpä ylitöiden sijaan riisuin henkisesti tekokuituisen, ahdistavan stressipaidan päältäni ja lähdin merelle melomaan.

Oikea ratkaisu: siellä odotti kaikki se vapaus ja rakkaus, jonka luota olin eksynyt jälleen kerran liian kauas. Kaikki oli hyvin, juuri niin kuin kuuluukin.

Samalla kirkastui päivänselväksi ajatus, mistä tämä eksyminen johtuu. Mistä johtuu ahdistus vapauden tai läheisyyden puutteesta, menettämisen pelko, mustasukkaisuus – tai pelko rakastumisesta.

Me elämme laput silmillä ja jalat liimattuina tähän hetkeen. Olen viime aikoina kääntänyt paljon nykyaikamme itsestäänselvyyksiä nurinpäin riisuessani tuota ahdistavaa tunnepaitaa kerta toisensa jälkeen.

Elä tässä ja nyt.

Siitä on tullut jollakin tavoin kuin kunto-ohjelma, suorite: tavoittelemme tässä hetkessä elämistä tahdonvoimalla, huutomerkillä. Koemme painetta siitä, että olisi opittava elämään paremmin hetkessä. To-do-listalle tämäkin!

Entä jos juuri tässä hetkessä ei ole saatavilla sitä rakkautta tai vapautta, jota kaipaan? Jos tässä hetkessä onkin varsin piinallista syystä tai toisesta. Jos juuri tietynlaisen rakkauden tai vapauden odottaminen, peräti kivun loppumisen odottaminen tuntuu piinalliselta, jopa ikuisuudelta, ei juuri tässä hetkessä tee mieli elää. Liian iso siivu arjestahan on tällaista: odotusaikaa.

Mutta jos elänkin pikemminkin ajattomuudessa, kaikki tuo rakkaus ja vapaus on saatavilla. Jokainen on kokenut täydellistä rakkautta: jollei hetkittäin aikuisiässä rakastuttuaan, niin sylivauvana. Alitajuntamme muistaa sen. Vaikka Jumalalta saisi täydellistä rakkautta, se ei ihmiselle riitä. Kaipaamme hyväksyntää ja huomiota.

Iholla on ikävä maallista, kehollista rakkautta. Se on inhimillistä. Usein on ikävä hellyyttä, läheisyyttä, joskus on ikävä intohimoa. Meillä on erilaisia rakkauden ja vapauden tarpeita eri aikoina.

"Liian iso siivu arjestahan on tällaista: odotusaikaa."

Ja jos olisi mahdollista koota kaikki ne hetket yhteen, jolloin olen saanut mieluista rakkautta, huomiota tai ihailua jostakin, enkö saisi aivan ylimitoitetusti kaipaamaani rakkautta ja huomiota tuossa tiivistehetkessä? Rakastava ystävä olisi rinnalla, äiti paijaisi päätä, rakastettu suutelisi, eri puolilta kuuluisi sieltä täältä kehuja läheisiltä, tuttavilta, opettajilta, kiitoksia asiakkailta… rakkautta on kovin monenlaista, eri tilanteissa ja elämänvaiheissa kaipaa sen eri sävyjä.

Eihän tätä tiivistettä voisi edes nauttia, se olisi liian vahvaa! Tekisi mieli laimentaa sitä sittenkin, ripotella rakkautta ja huomiota sinne tänne aikajanalla.

Ja juuri niinhän elämä tekee meidän puolestamme.

Mutta me seisomme jalat liimattuina tähän ja mieli tuijottaen laput silmillä vain yhteen suuntaan. Juuri nyt haluaisin juuri tuolta suunnasta juuri tuollaista rakkautta. Eikä elämä kuuntele juuri minua! Tarjoilija! Täällä odotetaan!

Aikuinen jaksaa odottaa ravintolassa, se kuuluu asiaan. Ensin odotetaan pöytiin ohjausta, sitten tarjoilijaa ottamaan tilausta, sen jälkeen juomia, ateriaa, lautasten korjaamista, jälkiruokalistaa, jälkiruokaa, kahvia, lopulta laskua. Istuskelemme leppoisasti nautiskellen pari tuntia, ei ole kiire minnekään. On varmuus siitä, että ruoka ei lopu keittiöstä. Että tarjoilija tulee kyllä ajallaan.

Elämässä on toisin. Elämme tunnetasolla kuin täydessä ravintolassa, jossa tarjoilijoita olisi vain yksi ja ruokaa vain muutama annos jäljellä keittiössä, joka sulkeutuu aivan pian. Jos minä en saa tuota rakkaus- tai vapausannosta nyt tuolta tarjoilijalta, jään nälkään! Viimeinen tilaisuus!

Me säädämme erilaisia kömpelön toimimattomia sosiaalisia sääntöjä ja rajoitteita, jotta välttyisimme kohtaamasta tätä menetyksen uhkaa. Kumpikin vanhemmista saa käydä tunnin verran viikossa yksin ulkona. Et saa katsella muita naisia, kun kävelemme kaupungilla. Ollaan kankean – jopa ankean – tasa-arvoisia. Sinun on luvattava minulle työssä tai puolisona haluta vain tiettyjä asioita, tiettyyn aikaan, rajattu määrä tai vuorotellen.

Jos kollega saa huomiota, juuri nyt koen, että se on lopullisesti minulta pois. Jos juuri tuo ihminen ei juuri nyt minua rakasta juuri sillä tavalla kuin tahtoisin, tunnen etten saa rakkautta ollenkaan. Vaikka rakkautta on ympärilläni tarjolla paljon enemmän kuin tarvitsen. Vain muutama sata metriä rantaan ja asia oli vahingossa hoidettu.

"Kysymme, miten saan elämältä juuri sen, mitä minä haluan?"

Merellä kaikki oli hetkessä toisin. Astuin ikään kuin aikajanalta muutaman askeleen sivuun, ajattomuuteen. Instant-rakkauden kaipuuni jäi rannalle, kalenteri kotiin, meri ympärillä teki tilaa vapaudelle. Enhän minä merellä ketään kaipaa vierelleni, eikä tämä tunti merellä ole pois siitä energiasta, jolla työtäni teen, se lisää sitä.

Mieleen nousi sieltä täältä myös kauneimpia muistoja rakkauden hetkistä ja vapauden huikeimmista kokemuksista vuoristolomalla. Muistot ovat mielelle yhtä totta kuin tässä ja nyt koettu, mieli ei erota mielikuvaa ja reaalinäkymää.

Usein muistot ovat tosin paljon kauniimpia, sillä tässä ja nyt emme uskalla nauttia, kun olemme huolissamme ajan hallinnasta tavalla tai toisella. Pelkäämme sen menettämistä, mieli karkaa epäilyksiin: Entä jos tämä epäonnistuu ja päättyy. Entä jos hän ei rakastakaan minua. Entä jos en ehdi tehdä kaikkia töitäni ajallaan.

Toinen jalka on liimattuna lähitulevaisuus-aikaperspektiiviin, toinen tähän hetkeen. Selkä alkaa krampata. Tässä ei käy hyvin. Tasapaino pettää, kaadun. Juuri niin käykin, ellen nykäise jalkojani irti ja astu sivuun. Hiukan sivummalta katsoen ehkä kannattaakin seisoa joustavasti eri paikoissa aikajanaa, vaihdellen.

Vain yksi tarjoilija isolle joukolle ruokailijoita, vain yhtä ruokalajia, vain yksi annosko on tarjolla? Elämä nauraa jo yhden ihmisen kertyneiden kokemusten heleällä äänellä iloisen kepeästi. Ehei. Valikoima on runsas, täällä on mukavaa istuskella, katsella ympärilleen. On aikaa odottaa.

Toinen nykymaailmamme ongelma aikajanajumin lisäksi on yltiöyksilöllisyys: mitä elämällä on juuri minulle tarjottavana? Emme kysele tätä kysymystä avoimen uteliaana. Kysymme, miten saan elämältä juuri sen, mitä minä haluan? Ja mieluiten heti. Ainakin haluan tietää toimitusajan vartin tarkkuudella, niin olen kattanut sopivasti pöydän. Mutta elämä ei ilmoita toimitusaikoja. Eikä ruokalista ole juuri sellainen kuin toivon. Onneksi. On parempiakin kokkeja.

Ovikello soi eilen keskellä päivää. Menin avaamaan ja siellä oli lähetys minulle. Väitin, etten ole tilannut mitään. Se olikin lahja. Mikä ihana yllätys, juuri tuona ahdistavana perjantaina, jolloin lisäilin tehtävälistaan rästitöitä! Olisinko osannut tilata itselleni yllätyksen tuohon hetkeen? Huvittava ajatus, eihän itseään voi yllättää lahjalla.

"Mikä onkaan sen parempaa kuin tuntea itsensä Erittäin Tärkeäksi?"

Siksi on paras myös vapautua ajatuksesta, että juuri minä osaan valita itselleni parhaan matkaseuran elämän eri etapeille. Osaan toki valita mieluisaa seuraa – sillä varmistaisin, etten kasva ihmisenä. Emme me lähde viikoksi Kanarialle kasvamaan ihmisinä. Sinne kannattaa lähteä mukavassa seurassa, loma on palautumista varten.

Mutta jos rakennan elämäni sen varaan, että osaan mielestäni valita parhaan seuran joka tilanteeseen, asetun jumalan rooliin. En valitse lainkaan tuskallisimpia ja samalla arvokkaimpia opettajia. Valitsen vain niitä, jotka hokevat ”hyvä hyvä”, vaikken ole edistynyt lainkaan pitkiin aikoihin.

Jumalan roolista käsin näyttää joskus myös siltä, että jos minä en kykene rakastamaan juuri tuota ihmistä juuri nyt, hän särkyy, ehkä jopa tuhoutuu. Olenko todella niin tärkeä, korvaamattoman arvokas? En tietenkään. Elämä jatkuu, toki jonkinlaisen suruajan tai kiukun jälkeen, kuin hellepäivän kirkastuminen ukkosen väistyttyä. Samoin käy projekteille, jos juuri minä en ehdi tehdä omaa osuuttani ajoissa. Joku harmistuu ja hommat etenevät.

Tämän roolimme vähäpätöisyyden ymmärtäminen on vain niin valtavan tuskallista, ettemme uskalla sitä kohdata. Mikä onkaan sen parempaa kuin tuntea itsensä Erittäin Tärkeäksi?

Jos minä olisin niin tärkeä ihminen, että poistumalla takavasemmalle joku toinen aikuinen vaurioituisi pysyvästi, eiköhän meidät olisi luotu siamilaisiksi kaksosiksi? Tai jos joku on minulle niin tärkeä, että koen, että hylkäämällä hän musertaisi minut, on varmasti parasta astua itse ajoissa aikajanalta pois.

Kuolema pitää kyllä ajallaan huolen hylkäämisestä, jollei elämä. Ehkä on viisasta varautua. Vapautua.

Kun elämä soittaa ovikelloa, nouse ja avaa rohkeasti ovi.

===

Teksti on ote Isa Merikallion tekeillä olevasta kirjasta työnimellä Rajusti ravistettu – juppihullun päiväkirja. 

Isa Merikallio

Isa Merikallio on Hyvejohtajuus-sivuston päätoimittaja. Hän työskentelee johtajuusvalmentajana, kirjailijana ja konsulttina ja uskoo hyveiden voimaan kaikilla elämän osa-alueilla.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€