Vihdoinkin kotona – Star Wars: The Force Awakens

kuva: https://www.facebook.com/photo.php?fbid=844459488938987

Aku Visala arvioi uuden Star Wars: The Force Awakensin (vailla spoilereita). Hän kertoo pimeän uhan hälvenemisestä ja kuinka elokuva palauttaa Star Warsin juurilleen. The Force Awakens on makean nostalginen, mutta tämä on myös elokuvan ongelma.

Pitäisi asua kuussa ja lukea vain Savon Sanomia välttääkseen joka puolelta tunkevan Star Wars -kuumeen.

Ei tunnu väärältä sanoa, että J. J. Abramsin ohjaamaa Star Wars -saagan rebuuttaavaa A Force Awakensia on odotettu kuin Endorin kuuta nousevaa niin nörttipiireissä kuin kaikkien muidenkin populaarikulttuurin kuluttajien keskuudessa.

Itse kuulun ensiksi mainittuun joukkoon. Poikasena legoista syntyivät X-Wing ja suuri joukko erilaisia kiitimiä. Millenium Falcon tietysti myös. Olisin rakentanut Kuolontähden, jos minulla olisi ollut sopivia paloja.

Autoradan osasista syntyi oivallisia valomiekkoja. Suulla pystyy pienen harjoittelun jälkeen tuottamaan varsin hyvin erilaisia valomiekkojen ääniefektejä. Tsööm! Lapsuuden painajaisissa Darth Vader oli pahan symboli.

Se, että Darth Vader on painajaisissani yhä tänäänkin langenneen luontoni symboli, kertoo minusta ehkä vähän liikaakin. Tiedätte nyt millainen mies tätä arviota kirjoittaa.

Menneisyyden pimeä uhka

Kun kuulin, että Star Wars aiotaan käynnistää uudelleen, mieleeni palasivat synkät varjot vuodelta 1999. Silloinkin odotin innolla, silloinkin vatsanpohjassa oli jännityksen kutina.

Kun Tennispalatsi ykkösen valtava sali himmentyi, odotin jotain mullistavaa. Kun valot jälleen syttyivät, jotakin mullistavaa oli todella tapahtunut: olin menettänyt uskoni Star Warsiin.

Tätäkö tämä sitten olikin? Tyhmää tietokonegrafiikkaa, vielä tyhmempiä hahmoja ja tönkköä näyttelemistä. En halua mielikuvitukseni asuvan tässä galaksissa.

Pimeän uhka vaivasi minua vielä tähän päivään asti: entä jos The Force Awakens on yhtä sietämätön, kuin Episodit I-III?

Nyt elokuvan nähneenä sielussani on rauha. Olen tyytyväinen ja helpottunut. Pimeän uhka on poissa. Olemme palanneet kotiin siihen kaukaiseen galaksiin, jota kaikki me rakastamme ja jossa meidän mielikuvituksemme jo asuu.

Ymmärrän täysin juonipaljastuksista välttämättä nousevan nörttiraivon. Yritän jatkossa pitää tarinan yksityiskohdat omana tietonani ja viittaamaan vain siihen, mitä elokuvan lähtöasetelman ja lukuisten trailereiden perusteella on pääteltävissä.

Kotona metsässä ja aavikolla

Jo The Force Awakensin ensimmäisistä kuvista voi päätellä, että Episodien I-III pimeät uhat on kartoitettu tarkkaan ja ne on vältetty. Katsojalle näytetään heti oikeita iskusotilaita ja valon heijastumista heidän varusteistaan.

Tietokoneella tehdyt droidit ja taustat puuttuvat. Alkutekstit eivät sepusta politiikkaa kauppariidoista tai demokratian vaikeuksista.

Jedin paluun tapahtumista on 30 vuotta, mutta kaikki on oikeastaan ennallaan: galaksi taistelee selviytymisestään, ja pahat alistajat ovat murskaamassa hyvän puolustajien epätoivoiset suunnitelmat.

Kaikki on jo liikkeellä, kun katsoja tuodaan tilanteeseen mukaan. Alkuasetelma on selvästi Episodi IV: Uusi toivo (1977) kaltainen.

Paluu kotiin Uuden toivon äärelle näkyy varsin hyvin myös elokuvan visuaalisessa ilmeessä. Aavikko on aavikkoa, ei tietokoneella tehtyä aavikkoa. Kun ollaan metsäplaneetalla, ollaan oikeasti metsässä.

Pienoismalleja on käytetty mahdollisimman paljon, samoin kuin oikeita lavasteita. Kaikki tuntuu käsinkosketeltavalta ja omalla omituisella tavallaan “aidolta”.

Ympäristöt ja erityisesti avaruusalusten ja rakennelmien design muistuttaa jatkuvasti Uudesta toivosta. Pahisten univormut ja alukset ovat mukavan geometrisia, harmaita ja mustia. Hyvikset taas puolestaan käyttävät kaikkea mitä saavat käsiinsä: ilmeisesti vanhat X-Wingit ovat teknologisesti aivan yhtä kovaa kamaa kuin 30 vuotta sitten.

Myös hahmojen varustus ja pukeutuminen muistuttaa tyylikkäästi vanhoista elokuvista. Onneksi sentään 70-luvun hiustyylit on jätetty pois. Jokin raja se paluulla vanhaan sentään pitää olla.

Abrams toitottaa avaruusopperaa eteenpäin tiukassa rytmissä. Samaan tapaan rullasi myös Uusi toivo. Episodeja I-III vaivasi George Lucasin löysä ja hyvin lattea ohjaus. Kohtaus seuraa kohtausta toinen toistaan huonon tv-sarjan rytmillä.

Abrams tuo Star Warsiin kuitenkin asiaankuuluvaa jämäkkyyttä: kohtaukset rakennetaan tarkasti, ja katsoja pysäytetään juuri sopivaksi aikaa eeppisten näköalojen eteen.

Hektinen rytmi on välillä jopa klisee. Melkein jokaisen keskustelun päättää kesken kaiken hälytys tai droidin piipitys, joka kertoo hyperajon pettämisestä, pahisten saapumisesta tai jostakin muusta, joka menee pieleen. Päähenkilöitä kuljetetaan kiipelistä kiipeliin.

Parhaimmillaan The Force Awakens tavoittaakin sen mielikuvituksen lennon ja kaukaisen galaksin outouksien ihmettelyn, joka oli nimenomaan Uudelle toivolle tyypillistä – ja menee sen yli.

Uudet ja vanhat sankarit

Nostalgiankipeän katsojan eteen marssitetaan joukko vanhastaan tuttuja sankareita. Han Solo ja hänen uskollinen kumppaninsa Chewbacca, prins- anteeksi, kenraali Leia ja tietysti kaksi maailman tunnetuinta droidia.

Erityisesti Harrison Ford vaikuttaa olevan erinomaisessa vireessä ja hänen elämäänsä hieman kyllästynyt, nuhjuinen ja kähisevä Han Solo sopii tähän galaksiin kuin brittiaksentti imperiumin upseerille.

Onneksi hahmogalleriaa on lähdetty rohkeasti täydentämään nuorilla kasvoilla. Hayden Christensenin patsastelun ja omituisen kimityksen sijaan katsojalle esitellään Finn (John Boyega), joka on uskonsa tappamiseen menettävä iskusotilas, ja aavikkoplaneetta Jakkulta löytyvä tyttö Rey (Daisy Ridley), joka puolestaan elättää itsensä (hädin tuskin) ryöväämällä vanhaa teknologiaa.

Reyllä on myös mysteerisiä voimia, joita hän ei itsekään oikein ymmärrä… Alkaako kuulostaa tutulta?

Rey ja Finn tempaistaan mukaan heitä itseään suurempiin tapahtumiin. Samalla tavalla kuin Luke Skywalker, Han Solo ja muut Uudessa toivossa, he joutuvat valitsemaan puolensa. Reyllä ja Finnillä on suuri kohtalo, jota kohti heidät heitetään kulkemaan vasten heidän omaa tahtoaan.

Molemmat hahmot on kirjoitettu erinomaisesti, ja kiinnostava jännite syntyy siitä, miten Rey ja Finn suhtautuvat kohtaloonsa. Boyega ja Ridley silminnähden nauttivat rooleistaan ja tuovat tarinaan inhimillisyyttä ja lämpöä.

Myös hyvisten virkaa toimittavan Vastarintaliikkeen pirtsakka huippupilotti Poe Dameron (Oscar Isaac) on mies paikallaan.

Pahuutta edustaa Imperiumin tuhkasta noussut Ensimmäinen ritarikunta, joka on käytännössä joukko avaruusnatseja: he marssivat punaisten lippujen alla, kuuntelevat puheita tasavallan korruptioista ja tervehtivät kättä nostamalla (tavalla, joka muistuttaa läheisesti joissakin Euroopan valtioissa lailla kiellettyä elettä).

Irlantilaisnäyttelijä Domhnall Gleeson on ihanan särmä kenraali Hux, jonka rinnalla toimii jo elokuvan julisteessakin esiintyvä mystinen, Voiman pimeän puolen edustaja Kylo Ren (Adam Driver).

Renin hahmosta paljastuu elokuvan edetessä kiinnostavia, ristiriitaisiakin piirteitä: hänen innossaan murskata uudet kapinalliset on jotain hyvin henkilökohtaista. Kuulostaa jälleen tutulta.

Myös tässä The Force Awakens näyttäytyy edukseen suhteessa Episodeihin: kiinnostavat antagonistit ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin protagonistit.

Kotiinpaluu ja nostalgia

Paluu juurille, paluu kotiin kaukaiseen galaksiin sellaisena, kun sen lapsuudesta muistamme, on The Force Awakensin voima. Tekijöiden rakkaus Uuteen toivoon on käsinkosketeltava. Kotiinpaluu on kuitenkin tehty onnistuneesti, ja juuri siksi nautin elokuvasta erittäin paljon.

Nostalgia on kuitenkin elokuvan keskeinen heikkous. The Force Awakens tuntuu hyvin konservatiiviselta, varovaiselta. Ikään kuin riskejä ei olisi uskallettu ottaa.

Paljastamatta juonesta sen enempää, voin sanoa, että se käytännössä kierrättää kaikki Uuden toivon troopit. Alakynnessä oleva vastarintaliike yrittää epätoivoisen suunnitelman avulla voittaa ylivoimaisen vihollisen.

Kukin osapuoli jahtaa hassuihin droideihin piilotettua dataa. Unohdetun aavikkoplaneetan peräkylästä löytyy mitätön sivullinen, jolla on suuri kohtalo. Hän kuitenkin ottaa kohtalon omiin käsiinsä ja kasvaa sivullisesta sankariksi.

Päähenkilöt otetaan vuorollaan vangiksi ja heitä kuulustellaan vankikopeissa, jotka kummasti muistuttavat Kuolontähden vastaavia. Taustalla on kidutusdroidien tuttu humina. Vankilasta paetaan innokkaasti (spoileri: ei kuitenkaan roskakuilun kautta).

Sankarit etsivät apua hämäristä baareista, joissa galaksin pohjasakka majailee. Pahan palvelijalla on naamari, viitta ja outo ääni. Tarina kiertyy isien, äitien ja poikien ympärille. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Visuaalisen ilmeen suhteen tilanne on sama. Vaikka kaikki on tehty paljon hienommin kuin ennen, näemme yhä X-Wingin ohjaamon sisältä, kuinka ympärillä räjähtelee.

Näemme kuinka valtavia alukset ovat ja niiden kuilut jatkuvat loputtomiin (ilman kaiteita: mikä työtapaturmariski!). Jälleen kerran kiiturit halkovat tomuista aavikkoa. Eikö valtavasta galaksista todellakaan löydy muita kuin aavikkoplaneettoja?

Itse asiassa katsoja joutuu tekemään varsin paljon töitä löytääkseen elokuvasta yhtään kohtausta, designia tai juonenkäännettä, joka eivät tavalla tai toisella heijastelisi Uutta toivoa. Kriittinen katsoja saattaa ajatella, että Abrams ja kumppanit ovat huijanneet meitä: he ovat tarjoilleet Uuden toivon peruspalaset hieman jalostetummassa muodossa vuoden 2015 tekniikalla.

Tähän voi vastata sanomalla, että kaikki eeppiset tarinat sisältävät juuri tällaisia elementtejä. Nuorilla sankareilla on heidän tietämättään suuri kohtalo, johon he ajan myötä kasvavat. Isien ja äitien synnit erottavat heidät heidän lapsistaan. Maan hiljaisten hobittien omistukseen päätyy maailman kohtalon muuttava sormus­­ – eikun syrjäisen aavikkoplaneetan nuorison käsiin putoaa maailman kohtalon muuttava Kuolontähden pohjapiirustus.

Jos tarkoituksena on tuoda meidän vanhempien ennalta tuntema kaukainen galaksi uudelle sukupolvelle, ei kannata keksiä uusia kikkoja. Yhtä kaikki: tallaamme tuttuja polkuja.

Tuttujen polkujen tallaaminen ei kuitenkaan latistanut kokemustani. Nautin kotiinpaluusta ja sopivasti annostellusta nostalgiasta. Jopa muutama pikku kyynel kihahti silmäkulmaan ratkaisevissa kohdissa.

Nostalgiasta kuitenkin seuraa, ettei The Force Awakens ole se mestariteos, joka se olisi periaatteessa voinut olla. Se on todellakin Star Warsin uusi toivo, erinomainen elokuva.

Se on kuitenkin elimellisesti osa Uuden toivon mytologiaa, tai oikeastaan sen uudelleenkierrätys. Se ei räjäytä pankkia uusilla ideoilla tai uudella galaksilla, vaan jalostaa hieman eteenpäin sitä, mitä Uusi toivo yritti tehdä jo vuosikymmeniä sitten.

Aku Visala

Aku Visala on uskonnonfilosofi, joka toimii tutkijana Notre Damen ja Helsingin yliopistoissa. Ennen muuttoaan Amerikan ihmemaahan hän oli vierailevana tutkijana Oxfordissa. Hän harrastaa elokuvia, elokuvamusiikka ja niistä kirjoittamista.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€