Kunnioita karmivaa vanhempaasi?!

old-couples-having-fun-6__605

Kunnioita isääsi ja äitiäsi.

Kautta vuosien olen pohtinut, miksi suhteet juuri omiin vanhempiin ovat paikoitellen niin tavattoman vaikeita. Kuinka paljon ahdistusta, pettymystä, myötähäpeää ja häpeää, vihaa, torjuntaa, halveksuntaa, kaikenlaista tuskaa me liitämmekään juuri vanhempiimme.

Ehkä kyse on lopulta vain siitä, kuinka äärettömän vaikeaa on kohdata silmästä silmään kaksi erilaista totuutta: kuinka samankaltainen onkaan vanhempansa kanssa – ja toisaalta, kuinka erilainen onkaan.

Samankaltaisuuden havaitseminen aiheuttaa välittömän ahdistuksen: eikö minulla olekaan omaa elämää, omaa vapautta, enkö olekaan ainutlaatuinen itseni? En halua olla samanlainen kuin hän! Erilaisuuden kohtaaminen tuottaa toisenlaisen tuskan: olen sittenkin yksin, vanhempani ja minä emme koskaan ole ymmärtäneet, emmekä koskaan tule täysin ymmärtämään toisiamme.

Liian samanlainen, tai liian erilainen. Pahimmillaan näitä molempia. Eksyminen autiomaahan ja vankilaan joutuminen samassa suhteessa. Ei ihme, jos ahdistaa!

Aikuisena solmitut ihmissuhteet ovat paljon yksinkertaisempia. Ainakin aluksi. Ensin rakastutaan, sillä tuo toinenhan on osittain juuri sellainen, kuin olisin toivonut vanhempani olevan. Kunnes ajan myötä pintakiillon rapistessa toisesta paljastuukin oman vanhemman piirteitä, niitä ei-toivottuja. Ja vielä pahempaa: hän väittää minun muistuttavan toista vanhemmistani. Symbioottista rakastumisvaihetta voi seurata hillittyjä askeleita kohti omaa reviiriä, tai peräti raivokas murrosikä, johon kuuluu riitelyä, solvauksia, uhkailuja ja karkumatkoja.

Suunnilleen puolet persoonallisuudestamme on geneettistä, synnynnäistä, puolet kasvatuksen ja ympäristön muovaamaa. On siis perin epätodennäköistä, että etenkään vanhempiensa kanssa kasvaneesta kehkeytyisi aivan erilainen ihminen kuin nämä.

Ei omena puusta kauas putoa.

Olisiko tämä vanha sananlasku elossa, jollei se pitäisi usein paikkansa?

Keski-iässä ihminen huomaa peesailevansa entistä enemmän vanhempiensa valintoja, tapoja ja tottumuksia, jopa näiden elämänkaarta hämmentävällä tavalla. Missä iässä elämään tuli perhe, mille uralle päätyi, millaisessa kodissa ja paikassa asuu, miten viettää vapaa-aikaa. Tapaa kommunikoida, elää.

Tai toisaalta, toimineensa ehdoin tahdoin juuri päinvastaisella tavalla kuin vanhempansa. Tämäkin kertoo vanhemman suuresta vaikutuksesta jälkeläiseensä. Vanhemmiten ihmisestä tulee vain – hyvässä ja pahassa – usein ikään kuin karikatyyrihahmo vahvimmista  luonteenpiirteistään.

Olin joitakin vuosia sitten viisaan psykologin kurssilla, joka totesi järkeväksi luonnon laiksi sen, että jälkipolvien tarkoitus on aina huolehtia omista jälkipolvistaan, ei omista vanhemmistaan. Huolenpito on kuitenkin eri asia kuin arvostus, kunnioitus, osin eri asia kuin rakastaminen. Voin pitää huolta kunnioittamatta ja arvostamatta, tai voin arvostaa ja kunnioittaa toimimatta huolenpitäjänä.

Onko meidän kunnioitettava vanhempiamme vain siksi, että olemme heistä lähtöisin? Onko se riittävä syy? Tai vain käsky, hyvä tapa, kiitollisuudenvelka?

Tarjoan motivoivampaa syytä kunnioittaa ja rakastaa vanhempaansa:

On korvaamattoman arvokasta kyetä hyväksymään, kunnioittamaan, jopa rakastamaan itseään kokonaisena, kaikkine piirteineen. Ja rakastamaan erityisesti niitä piirteitä, joita et valitsisi, joista et itsessäsi pidä. Eivät ne piirteet itsessäsi, joista olet ylpeä, joihin olet tyytyväinen, oikeastaan kaipaakaan rakkautta. Ne puolet, jotka haluat työntää komeron nurkkaan, ne juuri kaipaavat lempeää kuuntelijaa, syliä.

Kimpaannumme vertailusta vanhempiimme ja heidän piirteistään juuri siksi, että he avaavat tuon minäkuvamme komeron oven äkkiarvaamatta, kuin yllätysvieraat, jotka viattomalla piipahduksellaan paljastavat väliin jääneen siivouksen ennen kaikkea meille itsellemme.

Kun pystyn kunnioittamaan, arvostamaan, jopa rakastamaan vanhempaani, joka herättää minussa vaikeita tunteita, harjoitan rakastamista samalla niitä piirteitä kohtaan itsessäni, jotka herättävät minussa vaikeita tunteita, vaikka nuo piirteet olisivat erilaisia kuin vanhemmallani. Ja vasta, kun pystyn rakastamaan itseäni, pystyn aidosti rakastamaan lastani, läheisiäni, lähimmäistäni. Elämää. Itseäni paljon suurempaa.

Isa Merikallio

Isa Merikallio on Hyvejohtajuus-sivuston päätoimittaja. Hän työskentelee johtajuusvalmentajana, kirjailijana ja konsulttina ja uskoo hyveiden voimaan kaikilla elämän osa-alueilla.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€