Rakkaus kätkeytyy kykyyn olla ja antaa olla tarpeellinen

tarpeellisuus

Kun rakkaudessa epäonnistuu tarpeeksi monesti ja kun korkealentoiset ja yltiöromanttiset ohjeet pettävät kerta toisensa jälkeen, kääntyy katse korkealta matalalle – niihin ihmisiin, jotka onnistuvat rakkaudessa ja niihin, jotka epäonnistuvat.

Katse kääntyy niihin pieniin tapoihin, eleisiin ja hiljaisiin sopimuksiin, jotka lähes mystisellä tavalla saavat aivan samanlaiset ihmiset kuin sinä onnistumaan siinä, missä itse epäonnistut aina.

Enemmän kuin mistään kirjasta tai keneltäkään gurulta, rakkaudesta oppii seuraamalla sivusta kahta ihmistä mitä tavallisimmissa tilanteissa. Heidän kaikkea tekemistään yhdistää lähes aina yksi asia: tarpeellisuus, tai toisin sanoen se, ettei tee toisen oloa tarpeettomaksi.

Kyse on hyvin arkisista teoista, joissa on positiivisella tavalla jopa jotain koomista.

Toista tarvitaan aina autokuskiksi, vaikka voisi ajaa ihan hyvin itsekin. Kun tehdään kotityöt, kumpikin pysyy visusti omissa askareissaan, joiden jako on vuosien ajan vakiintunut nykyiseksi. Elokuvissa toinen kävelee aina suoraan karkkihyllylle ja valitsee kahteen pussiin oikeat karkit samalla, kun toinen jonottaa lippukassalla.

Kun saapuu väsyneenä töistä kotiin, kysyy toista käymään kaupassa ja tämä tarttuu tehtävään iloisena siitä, että voi olla hyödyksi.

Nämä ihmiset jättävät itsensä niin henkisesti ja fyysisesti aina juuri sen verran tyhjiksi, että toinen voi täyttää tuon tyhjyyden ja kokea olevansa tarpeellinen.

Se on mahdollisuuden tarjoamista toiselle, sitä, että juuri sinä voit tehdä minulle jotain, joka tekee hetkestä paremman. Se on tarpeellisuuden osoittamista nykymaailmassa, jossa kaiken voisi lopulta tehdä ihan hyvin itse.

Elämme nimittäin ajassa, jossa itseriittoisuus on helpompaa kuin koskaan ennen. Ihmiskunta on huumaantunut tästä uudesta voimasta, joka vapautui teknologian myötä kymmenien tuhansien vuosien odottamisen jälkeen. Samalla mies vapautui naisesta, nainen miehestä, lapsi vanhemmista, kansalainen kanssaihmisistään, rakastaja rakkaastaan. Kun kaiken voi tehdä itse, tarvetta muille ei juuri ole.

Tarvetta? Onko se sopiva sana, kun puhutaan ihmissuhteista?

Ihminen on luonteeltaan ennen kaikkea vaihtaja. Suurin osa kaikesta kanssakäymisestä syntyy vaihdannan – ajatusten, tavaroiden ja palveluiden – tuloksena. Tarve johonkin ajaa ihmiset yhteen, ja kun tarve on tyydytetty, ihminen palaa koloonsa, kunnes taas uusi tarve syntyy.

"Toinen voisi aivan hyvin paahtaa edellä, olla itseriittoinen, mutta sen sijaan hän odottaa, tekee itsestään vain hitusen heikomman, että toinen pysyy tahdissa mukana."

Kun ruoan, vaatteet, erotiikan, rakkauden, musiikin, taiteen, elokuvat, koulutuksen ja työn voi tilata suoraan kotiin, syy poistua kolostaan kutistuu.

Muut on helppo tehdä tarpeettomiksi, mutta meidän ei silti pitäisi.

Kun olen seurannut pitkäikäisiä ihmis- ja parisuhteita, olen huomannut, että näitä yhdistää tarpeellisuuden vaalimisen lisäksi samassa tahdissa liikkuminen – niin tunteissa kuin teoissa.

Toinen voisi aivan hyvin paahtaa edellä, olla itseriittoinen, mutta sen sijaan hän odottaa, tekee itsestään vain hitusen heikomman, että toinen pysyy tahdissa mukana.

Se on pieni uhraus, joka ei lopulta edes tunnu uhraukselta, koska tietää, että voisi jos haluaisi, mutta silti päättää olla haluamatta, koska yhdessä kulkeminen on yksin kulkemista arvokkaampaa.

Kun rakkaudessa onnistuvat ihmiset kulkevat, he kulkevat aina myös avoimin mielin, vastaanottavaisina. Meillä on usein huono tapa mennä tilanteisiin toiveiden, pelkojen ja vaatimusten kanssa, jolloin olemme jo etukäteen rajanneet tilanteen onnistumisen ja epäonnistumisen ehdot.

Kun tilanne ei sitten mahdu näihin raameihin, se mielestämme epäonnistuu. Samalla meiltä jää näkemättä kaikki se mahdollisuus, joka oli meidän – yhden ihmisen – raamien ulkopuolella. Siinä koko ajan ympärillämme.

Unohdamme myös, että itseriittoinen halumme saada tilanteet etenemään tietyllä tavalla edellyttää muiden pakottamista raameihimme, sillä heidän toiveensa, pelkonsa ja vaatimuksensa tuskin ovat yksi yhteen omiemme kanssa.

Kun kaiken voi suunnitella nykyään niin hyvin etukäteen, ei avoimuudelle juuri jää mahdollisuutta. Yllätykset, elämän päivittäiset pienet lahjat, käyvät vähäisiksi. Samoin jää muiden mahdollisuus yllättää, tehdä itsensä tarpeellisiksi.

Parasta yhdessä olemista on yhdessä tekeminen. Se vaatii kuitenkin sen, että luopuu kaikkivoipaisuudestaan ja antaa toiselle tilaa. Joskus on hyvä olla tai opetella osaamatta, jotta voi vastaanottaa ja antaa toiselle tilaisuuden lahjoittaa.

Kaiken osaava ihminen on ehkä super-ihminen mutta hän on samalla myös tylsä ja vaikeasti rakastettava ihminen.

Lopulta rakkaus ei piile niinkään siinä, kuka osaa tehdä ja mitä, vaan siinä, miten kukin tekee. Persoonan kauneimmat ja mielenkiintoisimmat yksityiskohdat löytyvät tästä; siitä, että jokin hyvin arkinen asia avaa itsestään uuden puolen, kun sen toteuttaa toinen.

Se on se ihminen, jonka mielestämme hieman puutteellisen ruoan syömme rakkaudella, koska saamme hänet tuntemaan itsensä tarpeelliseksi. Ja sen seuraaminen, miten hän ruoan tekee, on itsessään suuri ilo, sillä kukaan muu ei tee tuota ruokaa samoin.

Näistä yksityiskohdista – ja usein vain näistä – löytyy itseriittoisessa ajassamme toinen ihminen. Erilainen ihminen, jota emme aina tarvitse mutta jota haluamme aina tarvita.

Rakkaudessa epäonnistuneena jaksan enää hymyillä vain harvoin, mutta en voi olla hymyilemättä näiden pienten puutteellisten ihmeiden äärellä. En tiedä mitään muuta, josta huokuu yhtä paljon lämpöä. En tiedä enää mitään muuta, joka saa minut uskomaan rakkauteen ja siihen, etten löydä itseriittoisuudesta ja yksinäisyydestä onnea, jota etsin.

Haluan olla ja antaa olla tarpeellinen.

Sebastian Koskinen

Kirjoittaja on toimittaja, joka työnsä ohella mietiskelee velvollisuus- ja hyve-etiikkaa sekä romantiikan estetiikkaa. Vapaa-ajalla hän valokuvaa, kokkaa intohimoisesti ja innostuu uusista oluista.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€