Fargo: Pienet ja rohkeat

FARGO -- Pictured: Martin Freeman as Lester Nygaard -- CR. Matthias Clamer/FX

Coenin veljesten elokuva Hail, Caesar! on ensi-illassa. Coenien kädenjälki on painettu myös vastikään valmistuneisiin Fargo-televisiosarjan kahteen tuotantokauteen. Timo Nisula arvioi Minnesotan maisemiin aukeavaa moraliteettia.

Joel ja Ethan Coen ohjasivat vuonna 1996 jo klassikon asemaan nousseen elokuvan Fargo. Absurdi ja musta huumori, tuttuudessaan eksoottiset Keskilännen lumilakeudet ja puoleensavetävän hellästi kuvatut henkilöt sheriffi Gundersonista (Frances McDormand) alkaen voittivat katsojat ja kriitikot puolelleen.

Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin Coenin veljekset palaavat Fargon maisemiin, tällä kertaa tuottajan roolissa.

HBO:n samannimisen televisiosarjan toinen tuotantokausi tuli päätökseen vuoden 2015 joulukuussa. Sarjan on käsikirjoittanut ja ohjannut Noah Hawley.

Sarjan molemmat kaudet ovat taiten ja pieteetillä luotuja mestariteoksia, jotka tekevät katsojastaan esteettisesti, älyllisesti ja moraalisesti paremman ihmisen.

Se ei ole amerikkalaiselta televisioviihteeltä ihan vähän.

Alavilla mailla hallan vaara

Molemmat tuotantokaudet sijoittuvat laakean luterilaiseen Minnesotan ja kahden Dakotan maisemaan, missä ei ole laaksoa, ei kukkulaa. Maantiet halkovat mustina arpina valkoisia kenttiä. Mäntymetsissä liuhuavat hallavat sudet. Yksinäisen seriffin auton katolla vilkkuu. Loputtoman aavan keskellä on pieniä ihmisen kyliä ja kaupunkeja ja niissä koteja, joissa tapahtuu salaa pahaa ja hiljaa hyvää.

Avaran taivaan alla ratkaistaan, ketkä perivät maan.

Hiiriä ja ihmisiä

Kuvauksen lisäksi toinen Coenien mestarin merkki kuultaa kauniisti Hawleyn teoksissa: taidokkaat, monisyiset ja ihmisyyttä kunnioittavat henkilöhahmot. Roolitus on jopa hämmentävän upeaa.

"Sarjan molemmat kaudet ovat taiten ja pieteetillä luotuja mestariteoksia, jotka tekevät katsojastaan esteettisesti, älyllisesti ja moraalisesti paremman ihmisen."

Ensimmäisen tuotantokauden hyytävänä ja monikasvoisena murhaajana loistaa Billy Bob Thornton. Vastanäyttelijöistä Allison Tolman vakuuttaa älykkäänä ja maanläheisenä poliisina, ja Martin Freeman itkettää ja naurattaa koulukiusattuna ja hermoheikkona vakuutusmyyjänä.

Korkealaatuiset roolit jatkuvat toisella tuotantokaudella. Kirsten Dunst on häkellyttävän hyvä vastuutaan pakoilevana ja itsenäisyyttään etsivänä kampaajana. Jesse Plemons näyttelee edellisen puolisoa yksinkertaisena ja kilttinä teurastajana sydäntäsärkevän vilpittömästi. Cristin Milioti on mieleenpainuva seriffin kuolemansairaana puolisona, Betsy Solversonina. Miliotin roolissa kiteytyy koko sarjan eetos, jonka mukaan arkinen rohkeus pahan edessä on suurinta hyvyyttä.

Aamiaiskuningas

Vaikka sarjan hahmot palvelevat tarinan moraalin tarkoituksia, Hawley ei lankea yksioikoisen tendenssimäiseen pilapiirtelyyn. Esimerkiksi toisen kauden jaksoissa esiintyvä viinaan ja itsekehuun menevä asianajaja Karl Weathers (Nick Offerman) voisi kömpelöissä käsissä kääntyä käveleväksi kliseeksi.

Fargossa Hawley saa tällaisenkin hahmon hetkeksi sädehtimään: äkkipäiten naurettava juoppo vastaa koko sarjan koskettavimmasta ja yllättävimmästä kohtauksesta joutuessaan valmistamaan aamupalaa seriffin kipeälle rouvalle.

Paha saapuu portin taa

Fargon keskeinen kantava teema on, miten toimia pahuutta vastaan. Millaiset hyveet pitävät ihmisen koossa, kun edessä seisoo amoraalinen, kylmä ja väkivaltainen pahuus? Molemmissa kausissa Fargossa esiintyy kuin muusta ihmiskunnasta irrallisia metafyysisen pahuuden ruumiillistumia.

Thorntonin näyttelemä palkkamurhaaja Lorne Malvo on kuin itse perkele, jonka monen naamarin takana ei luultavasti ole inhimillistä sielua. Malvon hahmo on monessa rinnasteinen Menetetyn maan (2007) Anton Chigurhille, diaboliselle tappajalle, joka etsii kenet saisi niellä.

Hawley osoittaa, että hirviöt olisivat voimattomia ja surkeita, elleivät tavalliset ihmiset avaisi niille Troijan portteja. Molemmilla kausilla seurataan sellaisten henkilöiden kohtaloita, jotka kuin vahingossa ja olosuhteiden oikusta lipeävät kiusaukseen.

Satunnaisesta ja vähäisen oloisesta käänteestä syntyy pienten väärien valintojen seurauksena järisyttäviä kerrannaisvaikutuksia. Freemanin Lester Nygaard on surkuhupaisa yrittäessään nenä murtuneena paeta kauhean virheensä kostonhenkiä, kuin susilauman takaa-ajamana. Dunstin kampaaja, Peggy Blumquist, on ikoni itsevalitusta typeryydestä ja silmien ummistamisesta.

Luojan edessä

Vaikka langenneet ja rikolliset hahmot on Fargossa kuvattu hienosti, sarja ei lankea sarjakuvien ongelmaan. Hyvyys ei ole latteaa ja väritöntä, vaikka Fargossa hyvät ja sankarit ovatkin alleviivatun arkipäiväisiä. Maalaisjärkiset seriffit, säikähtäneet postinkantajat ja hennot perheenäidit ovat Fargon sankareita, sillä he panevat rohkeasti pahalle vastaan, koska niin ihmisen kuuluu tehdä, pannukakkujen paistamisen lomassa.

"Fargon moraalia ilmentää myös sen tapa kuvata ihmisiä kielenkäyttäjinä. Molemmissa kausissa pahan valtaamat ihmiset käyttävät sanoja luonnottomasti. Hyvyyden puolesta ihmiset puhuvat arkisella, ystävällisen kohteliaalla ja silti rehdillä minnesotan aksentilla."

Toisiaan rakastava aviopari keskustelee hiljaisella äänellä vuoteessa ennen kuin valot sammuvat ja yö alkaa. Siinä Hawleyn, Coenin ja Fargon kaunis moraali ja kuva elämästä.

Sarjan avainrepliikkejä onkin kuolemaa lähestyvän Betsy Solversonin tokaisu Albert Camus’n eksistiantialistifilosofiasta innostuneelle teurastamon kassatytölle, jonka mielestä elämä on absurdia: ”Kukaan tolkkupäinen ei puhuisi noin pöhköjä. Meidät on laitettu tähän maailmaan tekemään tehtävämme. Jokainen saa oman aikansa sitä varten. Ja kun tämä elämä on ohi ja seisot Herran edessä… No, yritäpä silloin selittää Hänelle, että kaikki oli vain jonkun ranskalaisen äijän vitsiä.”

Sanat kuin kultaiset omenat

Fargon moraalia ilmentää myös sen tapa kuvata ihmisiä kielenkäyttäjinä. Molemmissa kausissa pahan valtaamat ihmiset käyttävät sanoja luonnottomasti. Joko murhaajat ovat barokkimaisen manieristisia verbaalisia virtuooseja kuten Lorne Malvo tai Mike Milligan (Bokeem Woodbine), tai sitten mykkiä, puhumattomia tappajia kuten Kitchenin kaksoisveljet.

Hyvyyden puolesta ihmiset puhuvat arkisella, ystävällisen kohteliaalla ja silti rehdillä minnesotan aksentilla. Fargon omintakeinen ja filosofinen käsikirjoitus vie kielen ja moraalin yhteyden pitkälle toisen kauden viimeisessä jaksossa, jossa seriffi Lou Solversonin hyveellinen appiukko Hank Larsson (Ted Danson) jää kiinni yrityksestään luoda universaali symbolikieli.

Sen sanojen avulla ihmisten pitäisi lakata vihaamasta ja tappamasta toisiaan.

Fargon moraliteetissa hyvyys on rohkeutta ja realismia, suoraa ja siekailematonta puhetta, kun taas pahuus raukeaa harhakuviksi ja vajoaa armotta valkean jään peittämiin mustiin vesiin, valheista ja verbaliikasta viis.

 

Timo Nisula

Kirjoittaja Timo Nisula on pastori, latinisti ja teologian tohtori. Hän tekee marginaalista nuoriso- ja opiskelijatyötä Suomen Turussa. Kirjoittajan sydäntä lähellä ovat harvinaisten lintujen estetiikka, notkea sitcom ja vetoavasti muotoiltu lause.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€