Köyhän perintö
Mitä minulta jää, kun elän?

Kuva: yuran-78 / 123RF Stock Photo

Jätän suuren perinnön. Se ei ole aikomus tai arvio vaan fakta. Jätän kuvan itsestäni ja perinnönjako on jo alkanut.

Välillä jättämäni kuva pelottaa: onko perintöni suuri, koska se on raskas kantaa? Pahoittelevatko lapseni ystävilleen ja puolisoilleen käyttäytymistään ja toteavat, että saivat siihenkin tötöilyyn mallin minulta?

Tuo ajatus pelottaa. Millainen luonne minulla on?

Rahan jättäminen on turhaa, jos perinnöksi jää surkea luonne. Ja toissijaista rahan jättäminen on erityisesti silloin, jos perinnöksi jää hieno luonne.

Onneksi. Kun ei sitä rahaa taida perinnöksi jäädä. Mutta köyhyys, jota pelkään, on henkistä.

Ihminen matkii läheisiään, joten menestysoppaissa ohjeistetaan täyttämään lähipiiri upeilla tyypeillä. Vain parhaat puolensa esittäviä puolisokokelaita voi ehkä parhaiten arvioida tämän ystävien perusteella. Ystävät kun muistuttavat toisiaan. Ja lapset muistuttavat vanhempiaan.

Lapset vanhempiaan. Eihän tuo uusi tieto ole, mutta mitä se juuri meidän perheessämme tarkoittaa? Miltä minä näytän? Muistutan lapsiani olemaan ystävällisiä ja ahkeria, mutta olenko sitä itse? Välitön vastaus on luonnollisesti kyllä. Sanoihan jo äitini, että olen hyvä poika!

Mutta miten nuo kaikki hienot piirteet ovat viime aikoina näkyneet toiminnassani? Eipä tule mitään konkreettista mieleen.

Muistan kannustaa lapsiani — ”ole ystävällinen, ole ahkera!” — mutta ei hienoa luonnetta työnnetä väkisin toisen kurkusta alas. Se syntyy hiljalleen ympäristön esimerkistä.

Etenkin minun esimerkistäni.

Enkä jätä henkistä perintöä vain lapsilleni. Siitä saavat nauttia esimerkiksi myös kollegani. Nauttia — tai kärsiä, jos käyttäytyisin, kuten olen viime aikoina kotona käyttäytynyt.

Minun on helpompi tsempata töissä ja olla siellä ystävällinen ja ahkera. Mutta jos jaan positiivista perintöä vain työpaikallani, on jokin pahasti pielessä.

Haluan olla parempi, jotta myös lapsillani olisi jotain myönteistä, jota imitoida. Ei vain nykyistä huutamista ja tiuskimista, vaan ehkä myös kannustusta ja lempeyttä. Ei vain kieltoja ja sääntöjä, vaan myös luovuutta ja myönteisyyttä. Ei vain omaan napaan ja kännykkään tuijottamista, vaan muiden huomioimista ja rakastamista.

Se vaatii kuitenkin energiaa, jota minulla ei nyt ole. Joudun muistuttamaan itseäni, että terve itsekkyys on parasta perintösuunnittelua, sillä tyhjästä kannusta on paha kaataa.

On ikävä tunnustaa, mutta olen heikko. Olen heikko ja kaipaan lepoa, jotta jaksan toimia oikein. On niitäkin, jotka eivät lepoa kaipaa. Tiedän, koska olen naimisissa sellaisen kanssa. Vaimoani ja hänen kaltaisiaan ikiliikkujia kutsutaan kai tyypillisesti menestyjiksi.

Itse kuitenkin väsyn helposti ja jo vähän väsyneenä ja vähän nälkäisenä taannun luolamiehen tasolle. Vuosituhantinen tapakulttuuri kaikkoaa toiminnastani ja ajatuksiini jäljelle jääneet sivistyksen rippeet vihaavat sitä mitä teen.

Tahdon kuitenkin jättää suuren ja ennen kaikkea arvokkaan perinnön. Ja juuri nyt se tarkoittaa sitä, että keskityn itseeni.

Onko se itsekkyyttä? Ehkä. Onko se pahaksi? Kenties. Mutta ainoastaan jos keskityn vain itseeni ja tähän hetkeen.

Ajattelen kyllä muita, vaikka viime aikoina sitä on ollut vaikea uskoa. Virheeni tässä on ollut se, etten ole ajatellut muita kovin pitkälle. En ole ajatellut perintöäni.

Arvokas perintö vaatii, että jaksan taas kasvaa ja olla hyvä. Itseni vuoksi, lasteni vuoksi. Lasteni mahdollisten lasten vuoksi.

Toivon, että tavoitteemme tässä elämässä olisi rakastaa ahkerasti. Sen on siis ensin oltava ominaista minun luonteelleni.

Teen siis tarvittavan, jotta jaksan. Olla ahkerasti rakastava.

Jussi Ruokomäki

Jussi Ruokomäki on ohjelmistosuunnittelija ja viisauden rakastaja, joka rentoutuu iltaisin — kun muu perhe on nukahtanut — lukemalla Aristoteleen ikivihreitä koodauksen ohessa.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€