Retoriikan kierot keinot – opettajana Donald Trump

ct-online-trump-zorn-jpg-20150630 

Yhdysvaltain presidentinvaalit tarjoavat aina voimakkaita ja innostavia puheita, sanan säilällä sivaltelua ja retoristen keinojen määrätietoista käyttämistä. Tämänkertaiset vaalit ovat kuitenkin monella tapaa omaa luokkaansa. Kaksi kärkiehdokasta, demokraattien Hillary Clinton ja republikaanien Donald Trump, ovat kaikkien aikojen epäsuosituimpia kandidaatteja.

Erityistä huomiota on saanut Trumpin omalaatuinen tyyli kampanjoida. Poissa ovat olleet perinteiset hiotut puheet ja harkitut sanankäänteet. Sen sijaan Trump on viihdyttänyt kannattajiaan ja kauhistuttanut vastustajiaan sanomalla asioita, joita presidenttiehdokas ei yleensä sano.

Kielellisen analyysin valossa voidaan todeta, että Trump käyttää useita tekniikoita, jotka kuuluvat ns. retoriikan rumiin temppuihin. Nämä keinot voivat olla parhaimmillaan (tai pahimmillaan) pelottavan tehokkaita, mutta niiden käyttäminen ei välttämättä kuulu reilun pelin henkeen.

Seuraava katsaus esittelee kolme Donald Trumpin käyttämää retorista tekniikkaa, joita en suosittelee kenellekään – tai ainakin niitä tulee käyttää harkiten. Niiden tunnistamisesta on kuitenkin paljon hyötyä: emme ole jatkossa niin helposti vaikutukselle alttiita.

Paralipsis – mitä tulikaan lipsautettua

Paralipsis (kr. poistaminen, tunnetaan myös nimellä apofasis) on tehokas retorinen tekniikka, jossa asiaa tuodaan esille vaikenemalla siitä. Sitä voidaan käyttää myönteisesti tehokeinona esimerkiksi juhlapuheissa:

”Päivänsankari on ahkeroinut kaikki nämä vuodet hyväntekeväisyydessä, kantanut vastuuta valtuustossa, valmentanut lasten jalkapallojoukkuetta, järjestänyt talkoita vähävaraisten perheiden hyväksi ja lisäksi pyörittänyt vapaa-ajallaan löytöeläinkotia. En kuitenkaan aio puhua nyt näistä vaan keskityn päivänsankariimme meille rakkaana johtajana ja esimiehenä.”

Vaikka juhlakalun kaikkia jaloja piirteitä ei syvällisesti käsitelläkään, ne tulevat kuitenkin mainittua. Näin ne luovat kuvaa lähes esikuvallisesta ihmisestä. Niistä vaikeneminen korostaa sitä, mistä aiotaan puhua. Vaikutelma on, että päivänsankarin ansiot johtajana ja esimiehenä ylittävät selvästi kaikki jo mainitut hienot ominaisuudet.

Tämä on myönteinen tapa käyttää paralipsistä, mutta se soveltuu valitettavan hyvin myös arveluttavaan vihjailuun ja epäilyksen varjon langettamiseen. Esimerkiksi:

”Toivon ettei tässä käsittelyssä nosteta esille tutkittavan henkilön väitettyä rattijuoppoutta ja maksullisten seuralaispalveluiden käyttöä. Pitäydymme nyt tiukasti hänen työsuorituksessaan.”

Tässä kuvitteellisessa tilanteessa puheenjohtaja mainitsee käsittelyn kannalta epäolennaisia seikkoja, jotka luovat synkän epäilyksen varjon. Samalla puheenjohtaja ikään kuin vapauttaa itsensä vastuusta korostamalla sitä, kuinka juuri näistä asioista ei kenenkään tule nyt puhua. Vahinko on kuitenkin jo tapahtunut, ja se mistä ei saa puhua, vaikuttaa nyt kuulijoiden mielissä.

Trump käyttää paralipsistä juuri tällä jälkimmäisellä tavalla. Republikaanien esivaalien aikana hän käytti kilpakumppanistaan Ted Cruzista alatyylistä ilmaisua ”pussy” – tai itse asiassa näin huusi eräs Trumpin vaalikokouksen osallistuja. Trump kuitenkin tarttui tähän muka paheksuen huutelijaa:

“You said a terrible thing. You know what she said? Shout it out, because I don’t want to say. – – Okay, you’re not allowed to say, and I never expect to hear that from you again. She said he’s a pussy. – – That’s terrible! Terrible,”

Samaan hengenvetoon Trump alleviivaa ”jalouttaan” siinä, ettei hän käytä kilpailijasta alatyylistä ilmaisua ja käyttää sitä! Hän samalla ”paheksuu” huutelijan kommenttia ja kehottaa tätä toistamaan sanansa.

Trump on käyttänyt paralipsistä myös monissa muissa yhteyksissä.

Esivaaliehdokas Jeb Bushista:

“I was going to say ‘dummy’ Bush; I won’t say it. I won’t say it.”

Esivaaliehdokas Carly Fiorinasta:

”I promised I would not say that she [Carly Fiorina] ran Hewlett-Packard into the ground, that she laid off tens of thousands of people and she got viciously fired. I said I will not say it, so I will not say it.”

Toimittaja Megyn Kellysta:

“I refuse to call Megyn Kelly a bimbo, because that would not be politically correct. Instead, I will only call her a lightweight reporter!”

Koomikko Jon Stewartista:

“Unlike others, I never attacked dopey Jon Stewart for his phony last name. Would never do that!”

Käyttämällä paralipsista Trump luo vaikutelmaa, ettei hän laskeutuisi täysin henkisiin pohjamutiin, vaikka tosiasiassa hän tulee samalla pilkanneeksi ihmisiä.

Valehtelu – keinoista kavalin

Paralipsiksen ohella näkyvin Trumpin retorisista keinoista on piittaamattomuus tosiasioista.

Kanadalainen toimittaja piti kirjaa reilun kuukauden ajan syys- ja lokakuussa sellaisista Trumpin lausunnoista, jotka voidaan luokitella valeiksi tai puolitotuuksiksi. Näitä kertyi 378 kappaletta.

Trumpin valeita on luokiteltu ja ne ovat osoittautuneet hyvin monipuolisiksi. Yksi Trumpin käyttämä valehtelun alalaji on liioittelu. Liioittelu (eli hyperbola) on klassisen retoriikan vakiintuneita keinoja, ja joissakin tapauksissa sen käyttö on aivan paikallaan. Mutta Trumpin liioitellessa totuus taipuu yleensä mutkalle. Ja Trump liioittelee paljon.

Ajankohtainen esimerkki: Tätä kirjoitettaessa FBI on päättänyt ottaa Hillary Clintonin sähköpostit uudelleen tutkittavaksi. Tähän mennessä on selvinnyt, että Clinton on syyllistynyt huolimattomuuteen ja piittaamattomuuteen käyttäessään ulkoministerinä yksityistä sähköpostitiliään. Rikossyytteitä ei ole kuitenkaan nostettu.

Tämä ei silti hidasta Trumpia, joka on jo väittänyt, että Clintonin tutkinta on ”isompi juttu kuin Watergate” (salakuunteluskandaali, joka johti presidentti Richard Nixonin eroon). Vertailussa ei ole juurikaan järkeä – Watergate-skandaali johti melkein 50 ihmisen tuomitsemiseen oikeudessa – mutta se on kelpo esimerkki Trumpin taipumuksesta paisutella ja liioitella asioita.

Koska valehtelu ei ole läheskään aina strategisesti harkittua vaan kuuluu Trumpin kielenkäytön ominaispiirteisiin, tätä kielenkäytön tapaa on kutsuttu myös filosofi Harry Frankfurtin kehittämällä termillä paskanjauhannaksi (to bullshit).

Kyse on siitä, ettei puhuja yksinkertaisesti välitä, pitävätkö hänen puheensa yhtä totuuden kanssa. Kieltä käytetään yksinomaan tukemaan omia pyrkimyksiä, eikä tosiasioilla ole tällöin merkitystä.

Valehtelu on retorisena keinona epäeettinen, eikä se yleensä edes kannata, koska siitä jää kiinni. Yleensä presidentinvaalikampanjoissa yksikin isompi valhe voi upottaa ehdokkaan.

Trump on poikkeuksellinen tapaus, koska hän on jäänyt lukemattomia kertoja kiinni valheista; hän on suorastaan marinoinut itsensä valheissa, mutta se ei näytä hidastavan häntä. Tätä ilmiötä tullaan varmasti analysoimaan vielä monta kertaa vaalien jälkeen.

Toisto, toisto, toisto

Toisto on perinteinen retorinen keino, jonka avulla voidaan rakentaa iskeviä ilmaisuja ja korostaa puheen keskeisiä ajatuksia. Toistoa voidaan käyttää myös mielipiteiden muokaamiseen toistamalla sitkeästi jotain väitettä aina kun mahdollista.

Koska yleisö altistuu toistuvasti väitteelle, se alkaa tuntua yhä tutummalta ja sen myötä yhä uskottavammalta. Tällainen toiston käyttö on eettisesti arveluttavaa, sillä sen avulla ihmisten mielipiteitä voidaan muokata pelkästään toistamalla väitettä ilman perusteluja.

Trump ei väsy toistamasta keskeisiä iskulauseita. Kun hän vuosi sitten ilmoitti pyrkivänsä presidentiksi, hänen pääaiheensa oli Kiina, jonka toiminta uhkasi Yhdysvaltojen taloutta. Tämän jälkeen Trump toisteli Kiinan uhkaa niin paljon, että sen merkitys kasvoi monien äänestäjien mielissä aivan uusiin sfääreihin.

Trumpin tunnetuin toisto liittyy hänen kilpakumppaniinsa: aina kun hän twiittaa Hillary Clintonista, hän kutsuu tätä sanalla crooked, kiero – ”crooked Hillary”. Kun Trump malttaa toistaa tarpeeksi kauan ja sitkeästi, että Hillary Clinton on epärehellinen ja rikollinen, tämä väite muuttuu monien kannattajien mielissä todellisuudeksi.

Lisäbonus: itsevarmuudella läpi harmaan kiven

Itsevarmuus ei varsinaisesti mikään retorinen keino vaan ennemminkin osa esiintyjän olemusta. Puhuja voi paikata esiintymisensä heikkouksia olemalla itsevarma ja uskomalla vakaasti omaan asiaansa.

Trump on vienyt itsevarmuuden erittäin pitkälle. Hän ei hätkähdä mistään, ei pyydä anteeksi, ei selittele eikä osoita nöyryyttä. Trumpin yksiviivaisessa johtajuuspsykologiassa on vahvoja ja heikkoja johtajia. Hän haluaa osoittaa kannattajilleen olevansa vahva johtaja ja tekee sen torjumalla kaiken itseensä kohdistuvan arvostelun.

Voidaan perustellusti väittää, ettei tällainen yksiulotteinen jääräpäisyys ole merkki persoonan vahvuudesta. Trumpin korkea kannatus kuitenkin osoittaa, että tällaiselle ”vahvuudelle” on nyt tilausta.

Trump on lukenut erittäin tarkasti ajan merkkejä ja haistanut, minkälaista johtajaa monet Yhdysvalloissa haluavat. Maa on täynnä pettyneitä ja katkeria ihmisiä, jotka eivät odota mitään hyvää perinteisiltä poliitikoilta. Hillary Clinton edustaa monelle kaikkea sitä, mikä politiikassa on pahinta.

Tähän nähden Trump on toivoa tuova vaihtoehtoa. Hän antaa suuria lupauksia, vaikuttaa lahjomattomalta ja on kuin kävelevä keskisormi, joka ärsyttää establishmenttia.

Kun kannattajat ovat kyllin innostuneita ja tarpeeksi vihaisia, ei arveluttavienkaan retoristen keinojen käyttämisestä koidu kielteisiä seurauksia. Päinvastoin, ne osoittavat kannattajille, että ehdokas on ovela, määrätietoinen ja vahva johtaja.

Antti Mustakallio

Antti Mustakallio on puhetaidon kouluttaja ja Retoriikan kesäkoulun rehtori. Aiemmin hän on toiminut Helsingin yliopiston eksegetiikan osaston tutkijana ja Helsingin piispan teologisena sihteerinä. Antti kirjoittaa puhetaidosta ja retoriikasta myös blogissaan Sanahaltuun.fi.