Öykkäröivässä nykyajassa maltti on aiempaakin enemmän valttia

On sääli huomata, kuinka erilaiset ääriryhmät ovat yleistyneet ja kuinka ääriajattelu on vallannut alaa niin sosiaalisessa kuin perinteisessäkin mediassa. Aiheessa kuin aiheessa eri mieltä olevat osapuolet ampuvat aina vain kovemmilla panoksilla, eikä sovittelevuudella ja maltillisuudella ole enää juuri asiaa keskustelussa.

Konsensushakuisessa ja egalitaristisessa Suomessa maltillisuus oli pitkään hyve ja ääriajattelua pidettiin pienelle ja yhteen puhaltavalle kansalle sopimattomana. Kaikkien kanssa tuli tulla toimeen, jotta pärjättäisiin. Vähintäänkin piti edes esittää ymmärtävänsä.

Nykyään maltillisuuttaan saa hävetä ja sillä saakin nopeasti lähinnä pelkurin tai hidasälyisen maineen. Tämän sai kokea myös maamme presidentti, hyveistä usein viisaasti puhunut Sauli Niinistö kuluvan vuoden alussa.

Tuolloin Niinistö otti kantaa maahanmuuttokeskusteluun tviittaamalla kirjailija Jyri Paretskoin kolumnin “tolkun ihmisistä”, suomalaisten maltillisesta enemmistöstä, joka sijoittuu rasistien ja maahanmuuttoon kritiikittömästi suhtautuvien välimaastoon.

Niinistön ja myöhemmin jääkiekkoilija Teemu Selänteenkin jakama teksti resonoi useiden tuntemusten kanssa. Vihdoin joku puki sanoiksi sen, jota monet olivat ajatelleet mutta harva uskaltanut sanoa ääneen ajatusten ääri-ilmastossa.

Tuntui jopa oudolta, että niinkin neutraalin ja harmaan asian toteaminen olisi mitenkään rohkeaa, jollaiseksi moni koki Niinistön ulostulon. Ehkä se johtui siitä, että kyse oli ensimmäisestä kerrasta aikoihin, kun mediassa runsaasti kirjoitetusta ja ääripäitä ruokkivasta aiheesta uskallettiin puhua tarjotun viitekehyksen ulkopuolelta.

"Oma hyvinvointi riippuu lopulta omista ja lähimmäisten ihmisten valinnoista, ei siitä, missä asennossa maailma milloinkin on."

Huonostihan siinä tietysti kävi, sillä ei mennyt kuin hetki, kun Niinistö ja häntä komppaavat kehystettiin pelkureiksi, jotka hyväksyvät hiljaa poliittisen väkivallan.

Tapaus on vain yksi monesta sellaisesta, jossa sovittelevuus ja maltillisuus tyrmätään vaihtoehtoina. Hyvin usein tyrmäys on jopa armottomampi keskustelun suvaitsevammalta ja liberaalimmalta osapuolelta, joka on virittynyt erittäin herkäksi tunnistamaan vähänkään “taantumuksellisina” tai väärinä pitämänsä asenteet.

Usein sanotaan, että ääriajattelu karisee teini-iän jälkeen. Nuorena ihminen näkee maailman melko minäkeskeisesti ja kapeakatseisesti. Asia on joko niin tai näin eikä muuten; oikeita ratkaisuja on yksi, kaikki muut ovat vääriä. Tyypillistä on myös tarve kertoa näkemyksensä joka paikassa kaikille, pyytämättä.

Iän ja kokemuksen myötä tulee ymmärrys ihmisten ja ajatusten kirjon moninaisuudesta. Tähän liittyy keskeisesti oivallus siitä, että hyvin usein on vain parasta huolehtia omista asioistaan ja antaa muiden yksinkertaisesti olla.

Oma hyvinvointi riippuu lopulta omista ja lähimmäisten ihmisten valinnoista, ei siitä, missä asennossa maailma milloinkin on.

Keskustelut linnan juhlien naisvieraiden rintaliivittömyydestä, #tissiviikosta tai jonkun poliitikon yksityisasioista tuntuvatkin tätä ajatusta vasten naurettavilta.

Miksi minulla pitäisi olla joku mielipide näistä asioista? Miksi minua pitäisi kiinnostaa, mitä hienosäätöjä kukin tekee omassa elämässään? Nykyaikana keskusteltavista aiheista suuri osa on narsistista narinaa, jonka vahvistimena toimii valitettavan usein helppoa rahaa hakeva media.

Perusvastaus tällaiseen maltilliseen ja stoalaiseen reaktioon on syyttely apaattisesta suhtautumisesta aikamme keskeisiin kysymyksiin. Miten kehtaatkin olla postaamatta, marssimatta, kirjoittamatta – ottamatta kantaa!

Pian tulevat viittaukset holokaustin hiljaisesti hyväksyneisiin saksalaisten syviin riveihin. Hekin vain vaikenivat, ja niin edelleen.

Viimeistään tässä vaiheessa omissa poteroissa ollaan niin syvällä, ettei rakentava keskustelu enää onnistu.

Taustalla tällaisessa raivoavassa reaktiossa on ihmisen äärimmäisen voimakas tarve hakea sisä- ja ulkoryhmiä, omia ja muita. Useat ilmiöt voidaan oikeastaan selittää ryhmäytymisellä ja oman heimon rakentamisella sen sijaan, että taustalla olisi joku äärimmäisen jalo pyrkimys.

Tämä näkyy erinomaisesti siinä mesoavassa ja riitelevässä tavassa, miten nykyään niin monet “keskustelevat” aiheesta kuin aiheesta: tarkoitus ei missään vaiheessa edes ole rakentaa siltoja tai saada toista osapuolta samalle aallonpituudelle. Ei, sillä kiihkoilulla haetaan vain oman vertaisryhmän arvostusta ja tukea.

"Kärsimys lakkaa, kun luopuu itsekkäästä halusta kontrolloida kaikkea. Siis: ole ja anna muiden olla"

Tiedetään varsin hyvin, että vahva reaktio herättää toisessa yleensä yhtä vahvan vastareaktion. Öykkäröivillä kampanjoilla ja marsseilla varmasti luodaan me-henkeä, mutta mitään sovintoa tai kasvanutta ymmärrystä niillä ei saada aikaan.

Ainoastaan maltillisella keskustelulla voidaan tuoda ääripäät yhteen, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, ettei asetuta itsevarmasti tietyn kannan taakse vaan punnitaan kaikkien kantojen plussat ja miinukset.

Yhtä lailla niin punavihreät kulttuurieliitin edustajat, katupartiot kuin seksipositiivisuudestakin innostuvat koostuvat lopulta vain ihmisistä, jotka etsivät omiaan. Avuksi luodaan narratiivi, suuri tarina, joka pitää ryhmän kasassa. Vastaavasti viestin hylkäävät pidetään ryhmän ulkopuolella. Näin syntyy merkitystä elämään yhteiskunnassa, joka sirpaloituu kasvavaa vauhtia.

Useissa maailmanuskonnoissa ja filosofioissa keskeinen osa opetusta on sisäisen rauhan saavuttaminen, mikä vaatii mielen, joka osaa olla ripustautumatta.

Ihminen kärsii niin kauan kuin mieli ripustautuu havaitsemaansa, sillä havaittu todellisuus väistämättä johtaa ristiriitoihin sisäisen kokemuksen kanssa; asiat ovat toisin kuin mieli haluaa ja mieli myös ymmärtää, että sen voima muuttaa ympäristöä on hyvin rajallinen.

Tästä syntyy kärsimystä. Kärsimys lakkaa, kun luopuu itsekkäästä halusta kontrolloida kaikkea. Siis: ole ja anna muiden olla. 

Ihmiset, joilla on jatkuva kampanja tai sota jotain tai jotakuta vastaan ovat rauhattomia. He eivät voi hyväksyä ajatusten ja elintapojen moninaisuutta tai sitä, ettei kulloinkin vallitsevilla trendikkäillä ajatuksilla tai elintavoilla ole juuri mitään merkitystä pitkällä aikavälillä, ei ihmiskunnalle, ei edes heille itselleen.

Ihmisyys on nimittäin lopulta melko muuttumatonta ja se on pitälti meille vielä tuntemattomien ja näkymättömien voimien ohjauksessa. Jos jotenkin, nämä voimat näkyvät niiden suurten hiljaisten massojen, tolkun ihmisten, tavoissa elää ja olla hämmästyttävän samankaltaisesti läpi kulttuurien, uskontojen ja ajanjaksojen.

Tätä vahvempaa todistusta ääripäiden mitättömyydestä elämässä saa hakemalla hakea.

Maltillisuus ei olekaan pelkästään ääriajattelun vastustamista, vaan myös asennetta tunnistaa pysyvyys muutoksessa ja arvostaa aiempien sukupolvien keräämää, viisaudeksi muuttunutta kokemusta.

Sebastian Koskinen

Kirjoittaja on toimittaja, joka työnsä ohella mietiskelee velvollisuus- ja hyve-etiikkaa sekä romantiikan estetiikkaa. Vapaa-ajalla hän valokuvaa, kokkaa intohimoisesti ja innostuu uusista oluista.

 
  • Ikävä artikkeli. Kun on vain yksi ääripää ja sen kanssa ei tule missään olosuhteissa tehdä kompromisseja tai mennä dialogiin. Ihmisoikeudet eivät ole neuvoteltavissa vaan ne kuuluvat kaikille. Tolkun ihmiset mahdollistivat holokaustin. Tolkun ihmiset mahdollistavat nytkin meneillään olevat kansanmurhat.

  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€