Ghost in the Shell

Japanilaisesta kulttisarjakuvasta ammentava elokuva Ghost in the Shell sai niskaansa paheksunnan ryöpyn. Mistä oikein oli kyse? Oliko reaktio perusteltu? Kannattaako leffa käydä kuitenkin katsomassa? Dosentti Vainio arvioi tilannetta.

Joskus elokuvat lakkaavat olemasta vain elokuvia ja niistä tulee osa jotakin suurempaa. Joskus tämä on hienoa, joskus valitettavaa. Joskus tähän on hyvät syyt, joskus ei. Esimerkiksi Tähtien Sota ei aineistonsa puolesta ole kummoista, mutta ehkä juuri helposti nielaistavuuden takia siitä on tullut olennainen osa länsimaista kulttuurihistoriaa. Ghost in the Shellin kohdalla kyse on hieman toisenlaisesta tilanteesta.

Animeen vihkiytymättömille ensin hieman taustaa: Ghost in the Shell (2017) –elokuva perustuu japanilaiseen animaatioelokuvaan Ghost in the Shell (1995), joka puolestaan perustuu samannimiseen mangasarjakuvaan (1991); samasta juuresta on tuotettu myös muita animaatioelokuvia ja -sarjoja. Kontekstina toimii teknologisesti kehittyneempi maailma (monikulttuurinen Japani), jossa ihmisen ja koneen rajapinta on hämärtynyt. Sarjassa seurataan kyborgisotilas Majuri Motoko Kusanagia, jolla on ihmisen aivot mutta koneruumis. Motoko kollegoineen työskentelee terrorisminvastaisessa iskuryhmässä, joka, kuten arvata saattaa, tekee juuri sitä mitä terrorisminvastaiset iskuryhmät tämänkaltaisissa elokuvissa yleensä tekevät.

Sarjan nimi on peräisin tunnetulta oxfordilaiselta filosofilta, Gilbert Ryleltä (1900-1976), joka käytti termiä ilkkuakseen kartesiolaista dualismia, jonka mukaan sielu on ruumiista erillinen substanssi. Ghost in the Shellissä tietoisuus on sidottu materiaan, tarkemmin sanottuna biologisiin aivoihin, jotka voidaan kuitenkin korvata (ainakin osittain) mekaanisilla osilla. Termin merkitys muuttuu hieman tässä transplantaatiossa. Käytännössä sillä viitataan tietoisuuteen omana asianaan, jonka tarkempi suhde materiaan on meille toistaiseksi arvoitus.

Jo pitkään ennen kuin uudesta elokuvasta tiedettiin juuri mitään, sosiaalisessa mediassa inho otti vallan. Osa inhosta oli aivan normaalia ”tulevat tänne pilaamaan meidän klassikon” –jupinaa, joka on useimmiten ihan oikeutettua. Tätä jurputusta kuulisin mielelläni enemmänkin. Aivan liian usein uudelleenfilmatisoinnit ja jatko-osat eivät yllä alkuperäisen tasolle, ja kyse on vain pelkästä inhasta rahastuksesta.

Suurin osa someahdistuksesta kohdistui juutalaisen Scarlett Johanssonin valintaan Motokon rooliin. Tätä on pidetty jälleen yhtenä esimerkkinä ”valkopesusta” eli valkoisesta kolonialismista, jolla länsimaat kaappaavat itselleen muiden kulttuurien parhaat jutut, ja asettavat itsensä pelastajan rooliin, koska naiivit barbaarit eivät osaa pelastaa itseään. Vastaava kritiikki on vaivannut myös Marvelin tuoretta Iron Fist –sarjaa, jossa valkoista miljonäärisuvun vesaa palkattiin esittämään… valkoinen mies. Iron Fistissä on toki aitojakin ongelmia, jotka liittyvät lähinnä heikkoon käsikirjoitukseen – ja siihen, että pääosan esittäjä Finn Jones ei ole erityisen hyvä kung fun taitaja.

Mutta onko case Motoko sittenkin eri sarjassa ja harmistus oikeutettua? Kysymys ei ole yksinkertainen.

Ghost in the Shell –kaanon on nimittäin ambivalentti Majurin rodun suhteen; hänellä on toki japanilainen nimi (joka ei edes välttämättä ole hänen oikea nimensä ja hänellä on myös useita ei-japanilaisia piirteitä). Itse asiassa tarinan varsinaiseen pointtiin syventyminen auttaa myös ymmärtämään, miksi koko kysymys Motokon rodusta ei ole lainkaan relevantti – tai pikemminkin miksi se on mitä relevantein, mutta aivan eri syistä kuin mitä voisi kritiikin perusteella luulla.

Ghost in the Shell kuvaa mahdollisen maailman, jossa henkilön tietoisuus voidaan siirtää koneruumiiseen. Tällöin väistämättä henkilön psyyken ja ruumiin välillä on jonkinlainen ristiriita. Tähän ristiriitaan elokuvan filosofinen kärki kohdistuu: koneessa on aave. Siksi on mitä luonnollisinta, että myös roolituksilla korostetaan tätä juonellista elementtiä. Tästä ristiriidasta otetaan myös irti sinällään mielenkiintoisia juonikäänteitä, jotka eivät tosin ole suunnattoman omaperäisiä, mutta käyvät hyvin yhteen filosofisen idean kanssa.

Loppujen lopuksi filosofinen kärki on kuitenkin melko tylsä, mikä on toisaalta helpotus. Toimintaelokuvat ovat harvoin hyviä tutkielmia mielenfilosofiasta eikä niitä hyödytä tästä syyllistää. Alkuperäisessä materiaalissa tekoälypohdinnoilla on keskeisempi rooli, mutta sitäkään ei voi pitää erityisen selkeänä. Suhteessa aikaisempaan, suoraa filosofista dialogia on nyt leikattu. Parhaimmillaan tässä nostetaan esiin muutama sinällään kiinnostava ongelma, mutta niihin jätetään vastaamatta. Minkälainen persoonan metafysiikka Motokolla on? Onko meillä moraalisia velvoitteita ruumiittomia tietoisuuksia kohtaan? Missä kulkee elämän ja kuoleman raja? Tässä kuitenkin puhutellaan nyt mielikuvitusta, ei järkeä – ja tämä tehdään todella upeasti.

Ghost in the Shelliä vaivannut kalabaliikki on hyvä esimerkki niin sanotusta motivoidusta päättelystä (motivated reasoning), joka on yksi ihmisille tyypillinen ajatteluvinouma. Jos olemme jo omaksuneet jonkin vahvan kannan, suurikaan määrä vastakkaista todistusaineistoa ei riitä muuttamaan mieltämme. Esimerkiksi animaatiosarjan isä Mamuro Oshii piti Johanssonia hyvänä valintana Majurin rooliin, ja Japanissa case Motoko ei ole herättänyt harmin tunteita. Pikemminkin päinvastoin. Heidän näkökulmastaan tämä on hyvä tapa saada myytyä tuote länsimaalaisille ei-faneille.

Oikean maailman oikeat ongelmat voivat tietenkin saada meidät varpaillemme ja herkistää aiheellisesti mieltämme, mutta tämän vaarana on, että mielenkiintomme kohdistuu helppoihin, mutta triviaaleihin, maaleihin, ei todellisiin ongelmiin. Tämä synnyttää ”moraalista poseerausta”, jonka tarkoitus on kerätä irtopisteitä ja vahvistaa vastakkainasettelua hyvien ja pahojen välillä. Yhteiskunnallisen diskurssin kannalta tämä on kuitenkin pohjimmiltaan tuhoisaa. Trumpin USA:ssa rotuun ja muihin vastaaviin kysymyksiin liittyvät näkökulmat tuntuvat kuitenkin saavan nyt korostuneen aseman.

Itse suhtaudun kategorisen kielteisesti 3D-elokuviin, mutta tämän kävin poikkeuksellisesti katsomassa IMAX3D-versiona, ja jouduin toteamaan, että tässä tapauksessa 3D ja IMAX-kangas tuovat elokuvaan jotain lisäarvoa. En silti ostaisi 3D-lippua tavallisessa teatterissa, vaan nauttisin upeasta animaatiosta ihan vain kahdessa ulottuvuudessa.

Ghost in the Shell on sinällään oikein kelvollinen toimintaelokuva. Vaikka toiminta on animoitua, siinä on raskautta ja realismin tuntua. ScarJo vetää roolinsa uskottavasti ja kaikin puolin tyylikkäästi. Käsikirjoitus on kursittu kokoon kaanonin eri osista, joten kyseessä ei ole pelkkä alkuperäisen elokuvan live action –versio, vaikka useita kohtauksia lainataankin kuva kuvalta. Kaiken kaikkiaan tämä toimii oikein hyvin. Clint Mansell on säveltänyt hienon ääniraidan, jolla olisi voitu hehkutella vieläkin enemmän.

Jos haluat eskapistista toimintaa ja upeita futuristisia visioita, tässä rahat eivät mene hukkaan. Jos persoonan metafysiikka on päällimmäisin huolenaihe, silloin ensin kannattaa suunnata kirjastoon tai kirjakauppaan, ja poimia joku aihetta selventävä teos.

 

Olli-Pekka Vainio

Olli-Pekka Vainio on Helsingin yliopiston dogmatiikan yliopistolehtori. Silloin kun hän ei ole leffassa tai salilla, hän pohtii rationaalisuuden, erimielisyyden ja hyveiden keskinäisiä suhteita.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€