"En kuullut, en ymmärtänyt, en tiedä": vapaus on kolmen lauseen päässä

Taskussa kulkevan Googlen ja Wikipedian myötä nykyihmisellä on kaikki tieto. Siinä on se vaara, että kihahtaa kaikkitietäväksi. Kaikki tieto vaatiikin rinnalleen suomenkielen vapauttavimman lauseen.

"Ja sitten oma kenttä enarille", lisäsi asiakas. Olin nuori konsultti ja tähän asti konsultaatio oli edennyt täydellisesti, mutta nyt rajallinen tietämykseni oli vaarassa paljastua.

Aivoni hypähtivät hälytystilaan.

"Enarille? Sanoiko se kuitenkin Einarille. Oliko tuo vitsi? Ei naurua. Ei se ollut vitsi. Enari? Kuka on Enari!? Ei voi mitään, mennään mukaan."

"Niin, tietenkin. Laitetaan Enari mukaan, tuonne loppuvaiheille", vastasin naama peruslukemilla.

Paluu toimistolle oli mutkikas. Onko Enari numero, päivämäärä vai tekstikenttä? Voiko jollain olla Enaria ja jollain taas ei? Vai oliko se kuitenkin varastopäällikön lempinimi?

Eniten minua kuitenkin huoletti se, että asiantuntemattomuuteni oli kenties paljastunut. Asiantuntijana minun piti olla täydellinen, tai ainakin esiintyä sellaisena, ja vaikka se oli tolkuttoman stressaavaa, niin siitähän minulle maksettiin, eikö?

Enari selvisi kyllä. Minua fiksummat joko arvaavat tai tietävät, että kyseessä on EAN-numero, joka tunnetaan ehkä paremmin tuotteen viivakoodina.

Samoin fiksummat arvaavat, että Enari ei ollut kaikkitietävän elämässäni yksittäinen tapaus. Olin ollut kaikkitietävä jo kauan ennen Googlea. Tämä jälkimmäinen haaste alkoi ratketa kyllä sekin, joskin vasta vuosia myöhemmin.

En tiedä miten se ratkesi, mitä se vaati ja paljonko siinä on vielä ratkaistavaa, mutta juuri nyt tämän asiantuntijan on paljon helpompi olla, sekä työssä että vapaalla.

Jälkiviisaana tunnistan kolme lausetta, jotka vapauttivat minut. Viimeisin on tärkein, mutta minun tapauksessani sitä edeltää kaksi muuta.

"En kuullut"

Kun puhe on vaimeaa, epäselvää tai muu ääni häiritsee, niin aivoni toimivat suunnilleen seuraavasti:

"Anteeksi, en kuullut. Pyydetään toistamaan. … Öö, en kuullut vieläkään. Pyydetään toistamaan. … Enkä kuullut vieläkään, mutta tässä vaiheessa olisi jo pitänyt kuulla, ja olisi epäkohteliasta jatkaa tätä, joten nyt luovuutta kehiin ja teeskennellään, että ymmärrettiin."

Olen tunnistanut tätä myös muissa ihmisissä, joten oletan, että myös minun teeskentelyni oli läpinäkyvää.

Päätin siis jatkaa kyselyä äärimmäiseen kiusallisuuteen asti, mutta vieden vaikka korvani aivan puhujan viereen. Pikkujuttu, mutta minulle tärkeä.

Toisinaan kuuleminen ei kuitenkaan riitä.

"En ymmärtänyt"

Tämän seminaarin muistan kirkkaasti. Tai en itse seminaaria, vaan sen lopussa esitetyn kysymyksen. Tai oikeammin, en muista itse kysymystä, sillä se oli pitkä, monipolvinen ja sekava.

Muistan vain vastauksen.

"Olen todella pahoillani. Multa taisi mennä tuon kysymyksen terävin kärki ohitse. Voisitko toistaa?"

Eikä se ollut pahantahtoinen kuitti epäselvään sepostukseen. Päinvastoin! Äänenpainollaan seminaarin esiintyjä osoitti vilpitöntä halua ymmärtää ja pahoitteli, ettei heti saanut kysymyksen punaisesta langasta kiinni.

Eikä tämä rajoitu vain pitkiin puheisiin. Esimerkiksi monikulttuurisissa yhteyksissä puhujan ilmaisua on toisinaan vaikea ymmärtää.

Opin kuitenkin, että kaksi asiaa vievät pitkälle: vilpitön halu ymmärtää ja avoimuus siitä mitä oikeasti ymmärsin.

Suuremmissa palavereissa osa ymmärtää, osa ei. Jos sinä et ymmärrä, niin sen kertominen ei ole heikkous. Olet samalla muiden ymmärtämättömien sankari. Mutta asenteen on oltava vilpitön ("haluaisin ymmärtää, mut kun ei niin ei"), eikä katkera ("saakelin intialaiset aina tollasia").

Puheen ymmärtäminen on tärkeää, sillä kaikkitietävän vapaus syntyy sen jälkeen. Ja se vaatii vain yhden lauseen.

"En tiedä"

En tiedä, onko tämä suomenkielen kaunein lause, mutta minun maailmassani se on ehdottomasti vapauttavin. "En tiedä." Kuinka pehmeästi se soljuukaan kielelle ja kuinka hellästi viimeinen tavu tuuppaakaan sen matkaan.

Jotkut opettavat, että "en tiedä" olisi sanottava "en tiedä, mutta otan selvää". Usein olisi kuitenkin rehellistä sanoa "en tiedä, mutta otan selvää, ja sen jälkeen olen luultavasti vielä epävarmempi".

Monessa neuvotteluhuoneessa asiantuntijat kilpailevat varmuudessa ja tiedossa, toinen toistaan kirkkaammissa tulevaisuuden visioissa. Siellä kehrätään samalla katastrofin aineksia, kuin keisarin uusia vaatteita, sillä emmehän me oikeasti tiedä.

Ja jonkun on se sanottava. Tai en minä tiedä onko se nyt pakko sanoa, mutta sen tiedän, että minulla on helpompi olla, kun nöyrryn tosiasioiden edessä. Sillä sitähän nöyryys on, tosiasioiden myöntämistä.

Nöyränä voin myöntää, että ällistyn monesti, kuinka paljon ihmiset ympärilläni osaavat ja tietävät. Ja itsekin kykenen johonkin! Mutta samalla nöyrä ihminen muistaa Jogi Berran sanat: ennustaminen on vaikeaa — erityisesti tulevan ennustaminen.

Eikä vain ennustaminen. En tiedä parasta yhteiskuntamuotoa tai mitä väri on tai miksi luistin liukuu jään pinnalla. Tai miksi menin sanomaan niin tökerösti eilen.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että minulle ei maksettu siitä, että tiedän kaiken tai esitän täydellistä asiakkaille. Minulle maksettiin ongelmien ratkomisesta ja arvon lisäämisestä. Ne taas onnistuvat nöyränä erinomaisesti — jopa paremmin kuin kaikkitietävänä.

Eivätkä nöyryyden hyödyt jää työmaailmaan. Elämä puolison kanssa on ollut leppoisampaa puolin ja toisin ilman kaikkitietävän viittaa.

Ihan kaikkea emme vain tiedä. Ja itse asiassa, teistä en tiedä, mutta on huikeaa miten vähän lopulta tiedän.

Parasta on kuitenkin se, miten paljon silläkin saa aikaan! On ihmeellistä, mihin asti olen päässyt paljosta tietämättä. Nöyryyttä on myöntää se — ja vapautta on jatkaa samaan malliin.

Jussi Ruokomäki

Jussi Ruokomäki on ohjelmistosuunnittelija ja viisauden rakastaja, joka rentoutuu iltaisin — kun muu perhe on nukahtanut — lukemalla Aristoteleen ikivihreitä koodauksen ohessa.

 
  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€