Kohti radikaalia mielikuvitusta

Kirjoittaessani tätä maailmalla on todettu yli 16 miljoonaa koronatartuntaa. Tämä on käsittämätön luku. Mielessäni välähtää ajatus siitä, miten Espanjantauti (tai siis Amerikantauti, mikä olisi oikeampi ilmaisu) ajelehti ympäri maailmaa 1900-luvun alkupuolella. Miten se osaltaan symbolina osallistui arvojen, käytäntöjen ja ajattelun uudistamiseen, on jäänyt taka-alalle. Mieleeni vilahti Max Weber, jonka sosiologisia kirjoituksia on yksi sun toinen lainannut, menehtyi myös espanjantaudin aiheuttamaan keuhkokuumeeseen. Ehkäpä hän olisi kehitellyt byrokratian ajatusta johonkin muuhun suuntaan, jos olisi elänyt pidempään.

Miksi tämä on merkityksellistä? Ajattelijat, kuten Cornelius Castoriadis, ovat pitkään on puhuneet arvojen tyhjiöstä ja siitä, että käytänteet ja symbolit ovat menettäneet merkityksensä arjen hahmottajina. Tämä on tuntunut elävästi jo monen vuosikymmenen ajan, mutta vasta näin koronakeväänä siitä on tullut kehollis-emotionaalinen todellisuus.

Pitkään puhuttu geopoliittinen muutos on tullut esiin tavalla, jota johtamisessa ei ole aiemmin käsitelty. Yhtäkkiä monet maat ovat huomanneet riippuvuutensa isoista maista ja ehkä myös huomanneet, miten omavaraisuuden lipsuminen onkin köydyttänyt rikastamisen sijaan. Taidot, tiedot ja niihin liittyvät käytänteet ovatkin muiden hallussa. Omakuvasta voi näin tulla hajanainen tai pelokas uuden järjestyksen vakiinnuttua. Se peräänkuulutettu rationaalisuus voikin nopeasti kadota ikkunasta ulos.

Keskustelut hyveistä ja ihmisen luonteesta ovat olleet tämän rationaalisuuden läpitunkemia. Kuitenkin tänä vuonna on käynyt selväksi, että rationaalisuus ei ole ajava voima, vaan oman hyvän tavoittelu – jopa äärimmäinen narsismi, jonka kautta monia asioita uudelleentulkitaan. Olemme eläneet maailmassa, jossa yhteistä hyvää on korostettu erilaisten kansainvälisten sopimusten kautta sekä yhteisiä symboleja ja arvoja painottaen. Nyt näyttää siltä, että monet näistä on heitetty romukoppaan. Vähän samalla tapaa kuin yhteiskunnallinen muutos seurasi ensimmäistä maailmasotaa, olemme nyt kansainvälisten instituutioiden muutoksen äärellä.

Jean Monnet aikoinaan totesi, että ilman ihmisiä mikään ei ole mahdollista eikä mikään kestävää ilman instituutioita. Eurooppalaiset arvot ovat pitkälle nojanneet näihin käsityksiin. Instituutiot ovat olleet luomassa mielikuvaa turvallisesta, tutusta ja sopimuksiin nojautuvasta maailmasta. Olemme vedonneet arvoihin, käytänteisiin, lakipykäliin ja sopimuksiin ajatellen, että näillä on insititutionaalinen tuki ja kannattelu. Tässä ajassa tämä ei enää tunnu itsestäänselvyydeltä, kun näitä sitoumuksia heitellään romukoppaan kuin märkiä pyyhkeitä.

Samalla johtajuudesta tulee suunnistamista sumussa, jossa kompassikin näyttää vähän sitä sun tätä. Ihmisen ja johtajuuden vahvuus tuleekin esiin siinä, miten tätä suunnistamista voidaan tehdä yhdessä löytäen uusia tapoja kohdata haasteita. Kysymys onkin: miten lockelainen yhteiskuntasopimus toimii tässä ajassa, vai onko aika keksiä jotain aivan muuta? Minua kiinnostaa se, miten tämä kaikki vaikuttaa johtajuuteen ja johtajuusajatteluun kansainvälisellä tasolla – ja kuka tai mikä on tämä ’johtaja’ tulevaisuudessa.

Elämme siten ajassa, jossa monet merkitykset joutuvat suurennuslasin alle. Samalla ajattelu, joka on kantanut näin pitkälle, joutuu myös oman tarkastelunsa alle. Joudumme tekemään ajattelun karsimista ja syyssiivousta, joka näyttää jatkuvan vielä pitkään. Ehkä yksi kyky, jota johtajat joutuvat kehittämään, piileekin Castoriadiksen peräänkuuluttamassa radikaalissa mielikuvituksessa.