Julkaisukelpoiset tarinat vai totuus?

Elämän tie on liian lyhyt matkustaaksemme muualle kuin kohti totuutta. Silti säännöllisin välein juoksentelemme sivuteillä kuin uskoen kuolemattomuuteen ja puheemme pursuavat julkaisukelpoisia tarinoita jättäen totuuden ojanpenkkaan. Kuinka paljon puhetta poistuisi katukuvasta, lehtien palstoilta ja Facebookin päivityksistä, jos julkaisukelpoisten tarinoiden virta loppuisi ja tilalle tulisi tarinoita totuudesta? Hiljentäisikö se kuulijat, lukijat, rinnalla kulkijat? Vai ehkäpä kävisi toisin päin. Hiljentymisestä siirtyisimme johonkin isompaan. Julkaisukelpoisten ja poliittisesti korrektien tarinoiden väistyttyä takaa avautuisi rikas, rankka, rujo ja kaunis maailma sekä silmiä avaava, syvältä koskettava ja meitä yhdistävä elämänvirta.

Mukautumista, rajauksia ja selityksiä

Julkaisukelpoiset tarinat hiipivät puheisiin kuin varkain. Olen spontaani ja siitäkin huolimatta hämmästyn välillä reaktionopeuttani. Pystyn kokoamaan valonnopeudella tapahtumasarjat julkaisukelpoiseen muotoon. Ne pullahtavat salakavalasti suusta, ennen kuin huomaakaan. 

Joskus tulee sanottua jotain turhan miellyttävää, vaikka pitäisi olla hiljaa. Toisena hetkenä peukutukset ja myönteiseen huomioon kaipuu vetävät pitemmän korren kuin halu pysyä totuudessa. Tai myötäilevät sanat kiertävät kuin kissa kuumaa puuroa, koska pelko estää sanomaan suoraan sen, mitä pitäisi kertoa. Ja kuinka usein kaunistellaan omia valintoja, vaikkei siihen olisi mitään tarvetta.  

Small talkin ja julkaisukelpoisten tarinoiden raja on häilyvä. Niiden rajamailla kulkeminen ei ole vaarallista. Mutta mitä lähemmäksi varjojamme keskustelu siirtyy, sitä suurempi houkutus on kertoa kaunisteltuja tarinoita. Lopulta laskeudutaan jonnekin, jossa hämärä ruokkii valheellista kuvaa, itsestä, toisista, maailmasta. 

Keho ei valehtele

Itseään ei voi sanoilla loputtomasti huiputtaa. Kun ajatuksissaan ei vielä hyväksy, keho jo kertoo siitä, että julkaisukelpoiset tarinat ovat jatkuneet liian pitkään. Huonosti nukutut yöt, kohonneet verenpaineet, tasaiseksi purrut hampaat. Vaikka ajatuksissa tarinat jatkuisivat, kehon viesti on selvä. Vaihda suuntaa! Puhu totuuden tarinoita! Jos ei kellekään muulle, niin ainakin itsellesi!

Mitä jos uskaltaisi irtautua päälle liimatusta kiiltokuvasta, kohdata elämää pienentävän häpeän, lopettaa toisten toiveiden liiallinen täyttäminen tai uskottelu kaiken olevan hyvin, silloin kuin ei ole. Matka kohti totuutta tekee vapaaksi. Ja ystävämme keho, jonka kanssa kuljemme tiemme loppuu asti, jaksaa pitemmälle totuudessa kuin julkaisukelpoisten tarinoiden keskellä. Nyt kun tie näkyy vielä edessämme, olisi aika antaa itselle lahjaksi hyvin nukutut yöt.

Valitse taistelusi

Julkaisukelpoisten tarinoiden virta kerää energiansa ulkoa sisälle. Näiden tarinoiden keskellä on vaikea nähdä itseään kokonaisena. Totuutta hakeva tarina kulkee puolestaan sisältä ulos. Sen virran innoittavissa, pelottavissa, rajuissa, riisuvissa pyörteissä voi löytää uudet askeleet vahvuuksiensa ja varjojensa kanssa. Se ei useinkaan kulje nopeinta reittiä, mutta aina kohti parempaa tasapainoa.

Kun totuus on jotain, joka ensikosketuksella satuttaa, kivusta pääsee pakoon suremalla. Kyynelten pesemillä silmillä näkee totuuden ja julkaisukelpoisten tarinoiden eron sekä sen, mitä kumpikin meille aiheuttaa. Tälläkin matkalla pätee yksi mielilausahduksistani: Valitse taistelusi. Valitseeko hetkellisen tuskan ensimmäisessä totuuden valokeilassa, vai loputtoman hämmennyksen julkaisukelpoisten tarinoiden viidakossa?  Se on päätös, jonka päivä päivältä lyhenevällä elämän tiellä on jokaisen tehtävä yksin.