Hyvinvointiyhteiskunta ei ole kasvuyhteiskunta

House of Cards

Käsitys talouskasvun hyvinvointia loputtomasti lisäävästä vaikutuksesta on harhaanjohtava. Kasvu mahdollistaa hyvinvoinnin vain tiettyyn pisteeseen asti. Hyvinvointiyhteiskunnan pitäisikin lakata tuijottamasta yksisilmäisesti talouskasvua ja keskittyä suoraan hyvinvointia synnyttävään toimintaan.

Jari Sarasvuo kipuili hiljan talouskasvun puolesta. Konsulttiguru päätyi peräti väittämään, että kasvu on suorastaan inhimillisesti välttämätöntä; yhteiskunta vailla talouskasvua kun jättää ihmiset tyhjän päälle. Dogmaattisesti palvottu kasvu-usko on kuitenkin vailla todellisuuspohjaa nykyaikaisessa innovaatiokeskeisessä hyvinvointiyhteiskunnassa. Kasvu ei ole hyvinvointiyhteiskunnan piirre. Kasvu on kasvuyhteiskunnan piirre.

Kukaan ei varmaankaan pohjimmiltaan ajattele, että kasvu olisi itsessään tärkeää. Kasvu on tärkeää ennen kaikkea hyvinvoinnin mahdollistajana. Olennainen kysymys onkin siis, onko talouskasvu nykyaikana enää hyvinvoinnin mahdollistaja.

Nykyaikaisen talouskasvun ihannoinnin juuret ovat 1700-luvulla. Tuolloin Adam Smithin ja David Humen kaltaiset nokkelikot asettuivat poikkiteloin vientiä ja tuontia sääntelevää merkantilismia vastaan. Merkantilistinen ideologia pelasi lähinnä valtaapitävien pussiin kansan kärsiessä. Smithin teorioiden saadessa tuulta siipiinsä kansan hyvinvointi alkoikin parantua merkittävästi. Ennen kaikkea alimman kansanosan materiaalinen hyvinvointi – ruoka, asuminen, terveys – parani länsimaissa radikaalisti seuraavan kahden vuosisadan aikana. Nykyaikana eurooppalainen koditonkin on monessa suhteessa materiaalisesti paremmassa asemassa kuin keskiluokkainen 1700-luvulla.

Lieneekin kiistatonta, että talouskasvu nosti kokonaisvaltaisesti läntisen ihmiskunnan hyvinvointia 1800-luvulla. Mutta 1900-luvulle tultaessa länsimaat saavuttivat riittävän tietotaidollisen tason, jotta jopa köyhin kansanosa sai pääsääntöisesti materiaaliset perustarpeensa tyydytettyä. Tässä vaiheessa kasvun ja hyvinvoinnin vastaavuussuhde lakkasi vaikuttamasta. Mutta kasvu ei suinkaan tyrehtynyt tähän.

Kun tarvepohjainen kulutus ei enää kannatellut talouskasvua, tarvittiin uudenlainen kasvun mahdollistaja. 1920-luvulla Edward Bernays kumppaneineen mullistikin liike-elämää kehittelemällään halupohjaisella markkinointi-ideologialla. Aiemmin kulutus oli perustunut tarpeiden tyydyttämiseen. Nyt markkinointi ei enää iskenyt todellisiin elämänongelmiin, vaan synnytti itse uusia tarpeita.

Elokuvatähtöset keimailivat savuke suupielessä ja astelivat punaista mattoa design-vaatteissa. Keskiöön nousivat halut: syntyi rajattoman kasvun mahdollistava nautintobisnes, jonka yhteys ihmisten hyvinvointiin oli olematon. Päin vastoin: loputon nautintoaineiden ja lyhytkestoisten huvitusten kulutus keikautti hyvinvointivaa'an yhdeltä laidalta toiselle. Nyt ei enää kuolla nälkään, vaan sydäntauteihin. Ja nyt ei enää turhauduta huvitusten puutteeseen, vaan niiden loppumattomaan pinnallisuuteen.

Haluamme kaiketi elää hyvinvointiyhteiskunnassa. Jotta hyvinvointiyhteiskunnan kannattaisi pyrkiä talouskasvuun, tulisi kasvun ja hyvinvoinnin välille pystyä osoittamaan vastaavuussuhde. 1900-luvulla kasvu on kuitenkin lakannut mahdollistamasta hyvinvointia. 1920-luvulta saakka talouskasvu on sen sijaan synnyttänyt yhä enenevässä määrin pinnallisesta kuluttamisesta johtuvaa huonovointisuutta.

Rajaton kasvu johtaa elefanttitautiin. Se ei ole kestävä toimintastrategia – kasvaa pitää vain aikuiseksi asti. Meidän kannattaisi siis lakata tuijottamasta yksisilmäisesti talouskasvua ja siirtää polttopiste itse hyvinvointiin: toimintaan, joka edesauttaa terveyttä, yhteisöllisyyttä ja onnellisuutta. Määrän sijaan katse tulee kääntää laatuun. Hyvinvointiyhteiskunta ei ole kasvuyhteiskunta.

Lauri Järvilehto

Lauri Järvilehto on metafyysinen tutkimusmatkailija ja Sherlock Holmes -fani. Hän toimii tutkijana ja kouluttajana Filosofian Akatemia Oy:ssä sekä tutkijatohtorina Aalto-yliopistossa. Laurin ajattelua ja hyvinvointia käsittelevä esikoiskirja ”Tee itsestäsi mestariajattelija” ilmestyi tammikuussa 2012. Hän kirjoittaa myös suosittua Ajattelun ammattilainen -blogia.

 
  • Englannissa ollaan näköjään otettu jo ensimmäiset askeleet kohti hyvinvoinnin politiikkaa:

    http://www.bbc.co.uk/blogs/thereporters/markeaston/2009/12/wellbeing.html

  • Pingback: Vierailukirjoitus talouskasvusta ja hyvinvoinnista « Ajattelun ammattilainen()

  • Jauho

    Mielenkiintoista luettavaa. Olen hyvinvoinnin puolestapuhuja, mutta uskon myös järkevän talouskasvun tuovan paljon edellytyksiä hyvinvoinnille.

    Haluaisin kommentoida ja terävöittää ajatuksia huomauttamalla että kaikki Jari Sarasvuonkin peräänkuuluttamasta kasvusta ei edusta "nautintobisnestä, jonka yhteys ihmisten hyvinvointiin on olematonta" ja että helpompaa se on olla yhteisöllinen ja voida hyvin jos on työpaikka ja turvattu toimeentulo. Se kasvu voi tarkoittaa sitäkin että naapurin Risto perustaa oman hierontapalvelun tai terveellisen kotiruoan ravintolan yhteisön käytettäväksi. Siinä vasta yhteisöllisyyttä kehittävää toimintaa. Lisäksi monet palvelut jotka tätä kasvua voivat tuottaa, kuten edellämainitut hieronta tai ravintola, voivat oikeasti auttaa ihmisiä voimaan paremmin, olettaen että ihmiset sitä haluavat ja ovat siitä valmiita maksamaan. Mielestäni hyvinvointi ON nautintoa, eikä nautintoa voi käyttää synonyyminä nautintoaineille (kovin suomalainen näkökulma). Hyvinvoinnista ja nautinnosta voi siis tehdä bisnestä ja kasvua ilman että se tuhoaa yhteiskuntaamme tai hyvinvointiamme.

    Ongelma ei ole talouskasvussa vaan pikemminkin ihmisten asenteissa. Talouskasvu on tarpeellista, jotta kaikille riittää töitä. Samalla se luo edellytyksiä hyvinvoinnille.

  • Hyvä Jauho,

    Kiitos kommentistasi!

    Olet oikeassa siinä, että ongelma on ennen kaikkea asenteissa. Samaten se pitää paikkansa, että tiettyyn pisteeseen asti talouskasvu tosiaan on hyvinvoinnin ehto. Poliittisen toiminnan yksisilmäinen kasvukeskeisyys ei kuitenkaan ole nähdäkseni kestävä ratkaisu.

    Meillä voi olla esimerkiksi kaksi vaihtoehtoista päämäärää toiminnalle: kasvu ja hyvinvointi. Tällä hetkellä painotetaan ensimmäistä, tarvittaessa jälkimmäisen kustannuksella. Vaikka kasvusta seuraisikin tietyin varauksin hyvinvointia, on mieletöntä, että nyt kasvetaan hyvinvoinnin kustannuksella. Se, että näin tapahtuu on yksiselitteistä: esimerkiksi psyykenlääkkeiden kulutus on nelinkertaistunut viimeisen viidentoista vuoden aikana, vaikka materiaalinen yltäkylläisyys on samalla lisääntynyt.

    Siirtämällä painopisteen itse hyvinvointiin voimme toki yhä mahdollistaa myös talouskasvun – sikäli kuin se on hyvinvoinnin kannalta tarkoituksenmukaista.

    Mitä tulee hyvinvoinnin luonteeseen, filosofiassa on usein tapana tehdä rajanveto nautinnon ja hyvinvoinnin välille. Edellinen tarkoittaa välitöntä mielihyvää tuottavaa toimintaa, jälkimmäinen puolestaan pitkäkestoisempaa ja kestävämpää hyvinvointia. Kokonaisen suklaalevyn syöminen voi tuottaa paljon nautintoa, mutta vaikuttaa negatiivisesti hyvinvointiin, koska sen kielteiset kerrannaisvaikutukset ovat merkittävämmät kuin siitä saatu nautinto. Ikiaikainen kiista onkin, pitäisikö painoarvo asettaa pitkäkestoiselle hyvinvoinnille vai välittömälle aistinautinnolle. Itse olisin taipuvainen kallistumaan edellisen kannalle.

  • Kirjoitus kaipaisi vähän analyysia siitä, että mitä se talouskasvu oikein tarkoittaa. Ihan hyvin voisi sanoa, että länsimaissa oli viimeksi merkittävää talouskasvua 1945-1960 ja sen jälkeen on siirrytty uusmerkantilistiseen aikaan, josta pääasiassa valtaapitävät ovat hyötyneet. Tämäntapaisia käppyröitä on hyvä välillä katsoa:
    http://en.wikipedia.org/wiki/File:United_States_Income_Distribution_1967-2003.svg
    Suomessa ei välttämättä tajua tätä, koska talouskasvua on ollut. Mutta Saksassa tai Japanissa on ollut ainakin 20 vuotta ilman talouskasvua.

    Olen itse sitä mieltä, että talouskasvusta puhuminen mediassa on oikeastaan markkinointifuulaa, jolla koetetaan saada ihmisiä kuluttamaan kaiken ja vähän päälle. Tätä ilmiötä kannattaa tietysti vastustaa, vaikka sitten hyvinvoinnin kannattamisen nimissä.

    Ainoastaan hard-core aristoteelikot vastustaisivat talouskasvua, jos se määriteltäisiin vaikka niin, että ihmiset saavat vähemmällä vaivalla enemmän sitä mitä haluavat. Mutta ilmeisesti kirjoittaja kannattaa kuitenkin jonkin sortin utilitarismia, joten olisi kiinnostava kuulla hänen määritelmänsä talouskasvulle.

  • Matias,

    Kiitokset oivallisesta kommentistasi!

    Karkeimmillaanhan talouskasvu tarkoittaa reaalisen bruttokansantuotteen kasvua. Eli kasvua on silloin kun tuotanto lisääntyy. Tässä ongelmallista on, että jotta tuotantoa kannattaa lisätä, täytyy myös kulutusta lisätä. Siinä vaiheessa kun perustarpeet on tyydytetty, ei jää vaihtoehdoksi kuin kuluttaa, mitä ei oikeasti tarvitse. Siksi tarvitaan siis halupohjaista markkinataloutta – tarve pitää synnyttää keinotekoisesti.

    Nostat esiin keskeisen kysymyksen: kuka hyötyy siitä, että (halupohjainen) kulutus lisääntyy? Sehän ei näyttäisi tosiaan hyödyttävän edes välillisesti alemman kansanosan hyvinvointia. Mielestäni on myös syytä kysyä, hyödyttääkö se paremmin toimeentuleviakaan: junan alle hyppäävä pankkiiri ei ensi käteen synnytä mielikuvaa onnellisesta ihmisestä.

    Nähdäkseni resurssien (=raha) kasvu korreloi hyvinvoinnin kanssa tarkalleen niin pitkään, kun resurssien kasvu täyttää todellisen tarpeen. Siinä vaiheessa kun resurssit riittävät hyvinvointiin, on ylimääräisten resurssien kasvattaminen ajanhaaskausta. Tällöin päädytään helposti tilanteeseen, jossa tehdään kellon ympäri töitä, jotta voisi maata rannalla auringonpaisteessa – kun itse asiassa rannalla voisi makoilla, sen kun sinne suorisi.

    Lopuksi, en vastusta talouskasvua. Tuotannon kasvattaminen on tärkeää silloin kun se kohtaa todellisia tarpeita. Mutta tarkastelen kriittisesti tuotannon yksisilmäistä kasvattamista – se ei nähdäkseni palvele tietyn rajan jälkeen kenenkään hyvinvointia.

  • Aikaistan nyt vähän tämän linkin julkaisua.. 🙂

  • Olen kyllä Laurin kanssa eri mieltä: kulutuksella ei ole mitään välttämätöntä yhteyttä tuotannon kanssa. Aina voi tuottaa varastoon. Ruokaa voi säilöä ja kaikenlaisia taloja voi rakennella tai taideteoksia maalailla, vaikka kukaan ei koskaan nauttisi niistä eli kuluttaisi niitä. Tässä ei tietenkään ole bkt:stä kysymys, se nyt mittaa mitä mittaa.

    Tällaiset nykyisin yleiset hölynpölykäsitykset että "kulutus pitää talouden pyörät pyörimässä" eli Laurin sanoin halupohjaisen kulutuksen lisääminen liittyy mielestäni enemmän sosiaalisiin asemiin, "luokkataisteluun", kuin varsinaiseen talouteen.

    Sosiaalinen asema on välttämättä niukka hyödyke, vain harvat voivat olla huipulla. Jos huipulla olevat harvat ovat riittävän piittaamattomia kansan suuren osan kohtalosta sekä elämänasenteeltaan hedonistisia, he voivat pyrkiä levittämään hedonismia yhteiskunnan yleiseen ilmapiiriin. Hedonismi voi älykkäälle ja "hyvästä perheestä kotoisin olevalle" eliitin jäsenelle olla vain pieni haitta, mutta kansan suurille kerroksille se on pitkällä tähtäimellä tuhoisaa. Täten eliitille on hedonismista ainakin lyhyellä tähtäimellä hyötyä sosiaalisen aseman säilyttämisessä, kun kilpailu vähenee.

  • Hymyilevä eläkeläinen

    Mitähän mahtavat ajatella ne 300 000 työtöntä tästä jatkuvasta talouskasvusta? Olen varma, että he kokevat oman tilanteensa näin: tämä kirottu jatkuva talouskasvu, jossa voittoja havitellaan neljännesvuosittain on syynä työttömyyteeni, olen työantajalle vain menoerä. – En aivan heti rupeaisi ainakaan julkisella paikalle yhdellekään selittämään, että olet väärässä…

    Eiköpä ole käymässä juuri niin kuin 1800-luvulla, jolloin teollistuminen alkoi: voitot menivät yksiin ja samoihin taskuihin.
    "Rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät." Jos näin jatkuu on edessä murheellinen tulevaisuus, sen toteamiseen riittää pelkkä vilkaisu peruskoulun historian oppikirjaan, jos oma mummo on jo kuollut eikä ole kertomassa.

    Tämä riistokapitalismi on mennyt niin pitkälle, että harvat epäilevät sellaisenkaan täyspäisyyttä, joka sanoo: "Ei se ole keneltäkään pois, jos jotkut rikastuvat." Häh? Kun se sinun rikastumisesti näkyy juuri siinä 300 000 ihmisen työttömyydessä!

    Kulutuksen lisäämisessä ei ole ihmisten hyinvoinnin kannalta mitään järkeä, yhtä vähän kuin ylisuurissa bonuksissa tai eläkkeissä. Hyvinvointia on paremminkin hyvä peruskoulutus, hyvät terveyspalvelut, hyvät kirjatot jne."Raja se on minunkin mahalla", sanoi savolaisukkokon perunahuttua syötyään. Kohtuus kaikessa.

    Hyvää joulua kaikille!

  • Matias,

    Miten itse määrittelisit talouskasvun?

    En myöskään ymmärrä, mitä tarkoitat sillä, että hedonismi on pieni haitta hyvin toimeentuleville. Välittömään nautintoon sitoutumisesta seuraa nähdäkseni usein negatiivisia kerrannaisvaikutuksia ihan yhteiskuntaluokasta riippumatta. Tietysti jotkut ilmiöt, kuten vaikkapa huumeriippuvuudesta syntyvä rikoskierre, saattavat syntyä hedonismin ja alhaisen yhteiskuntaluokan ristipaineesta, mutta pääsääntöisesti pitäisin hedonismia kohtalaisen kehnona ohjenuorana kenellekään – näin siis, jos hyvinvointina nähdään jotain muutakin kuin se, että tulee toimeen ilman että häiritsee muun yhteiskunnan toimintaa.

    Lopuksi, voiko varastoon tuottaminen toisaan olla kestävä kehitysmalli? Eikö varastotila joskus lopu kesken tai tuotteet pilaannu siinä vaiheessa, jos niitä ei kukaan kuluta?

  • Arvoisa hymyilevä eläkeläinen,

    Kiitos kommentistasi! Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että kohtuus kulutuksessa palvelisi kaikkien etua – myös varakkaampien.

    Rikkaus ja kasvu eivät sinänsä mahdollista hyvinvointia. Riittävät resurssit toki tarvitaan – siksi köyhyydestä seuraa useimmiten kurjuutta. Mutta kun riittävä taso on saavutettu, ei sen yli kasvaminen ole enää tarkoituksenmukaista.

    Kasvaa pitää toki – mutta vain aikuiseksi asti. Kun riittävät resurssit on saavutettu, niin kuin nyt länsimaissa, pitäisi suunnata huomio siihen, miten resursseja käytetään parhaalla mahdollisella tavalla, jotta kaikilla olisi hyvä olla. Onneksi liikehdintää tällaisen onnellisuuden politiikan suuntaan on jo havaittavissa.

    Hyvää joulua!

  • Hei Lauri,

    itse määrittelisin talouskasvun niin, että vähemmällä vaivalla saa tuotettua entistä enemmän hyödykkeitä. Talouskasvu mahdollistaa joko kulutuksen kasvun tai "vapaa-ajan", eli toiminnan suuntaamisen muuhun kuin elämän säilyttämiseksi välttämättömiin toimiin. 1800-luvun sosialistit (Marx, Fourier) haaveilivat, että kun työläisen elintaso nousee ja päästään lyhyempään työpäivään, kaikilla on ihan mahdottomasti aikaa kehittää itseään tieteissä ja taiteissa. Näin saavutettaisiin kokonaisvaltainen persoonallisuus palkkatyössä vieraantumisen vastapainoksi.

    Jostakin syystä tässä meidän hyvinvointia alempiin kansankerroksiin jakaneessa sosiaalivaltiossa lisääntynyt vapaa-aika on käytetty lähinnä tv:n katsomiseen tai nykyään netissä.

    Hedonismista sen verran, että jos oletetaan kummankin ajattelevan vain lyhyellä tähtäimellä, hedonismista on enemmän haittaa köyhälle kuin yläluokkaiselle. Yhtä Paris Hiltonia kohden on 100 000 muuta, jotka viettävät nuoruutensa jonninjoutavissa eivätkä päädy hotellinjohtajaksi tai miljonäärin vaimoksi. Samoin Madonna on valaiseva esimerkki: hän saa vielä kuuskymppisenä olla keskiluokkaisten arvojen rienaamisen idoli, koska kukaan nuoremmista, joka yrittäisi kulkea hänen jalanjäljissään, ei näköjään selviä kolmekymppiseksi ilman henkilökohtaista romahdusta. Madonna on aikanan saanut hyvän kotikasvatuksen, ja hän pystyy toimimaan päämäärätietoisesti ja johdonmukaisesti. Nykyajan nuoriso ei pysty antautumaan edes hävyttömyyksiin kunnolla.

    Pidemmällä tähtäimellä yläluokka tietysti kaivaa maata jalkojensa alta hedonismilla, mitä tapahtui esimerkiksi ennen Ranskan vallankumousta.

    Ja varastoon tuottamisesta vielä: voisihan olla että suomalaiset huomisesta lähtien katsoisivat, että arvokkainta on kivipatsaiden rakentaminen maastoon. Siinä suhteessa voitaisiin ehkä havaita valtavaa talouskasvua muutaman vuoden aikana, kun kehitettäisiin parempia tekniikoita patsaiden tuottamiseksi. Eivätkä ne mihinkään kuluisi katsomalla, sinne ne jäisivät yleisön iloksi.

    Keynesiläinen taloustiede, joka näitä BKT-mittareita käyttää, on aina tavoitellut kulutuksen kasvattamista keinona työttömyyden yms. hoitoon. Menee ohi aiheesta, mutta nykyisen maailmanlaman voi sanoa osoittavan, että keynesiläinen taloustiede on täyttä hölynpölyä, ja sen määräämän politiikan seuraamisesta saadaan vielä todellinen sekasotku aikaan. BKT:n kasvulla ei välttämättä ole mitään tekemistä vaurauden lisääntymisen kanssa, joka olisi paljon järkevämpi tavoite.

  • Matias, olen täysin samaa mieltä siitä, että ”lisääntynyt vapaa-aika on käytetty lähinnä tv:n katsomiseen tai nykyään netissä”. Tämä on kansakuntamme vitsaus, ja joudun itsekin seuraamaan omaa käyttäytymistäni huolellisesti.

    Mutta että tämä pätisi erityisesti vain alimpiin kansankerroksiin? I dare to disagree.

    Taitaa ahkerimmat Facebookin statuspäivittelijät edustaa tasapuolisesti kaikkia yhteiskuntaluokkia. Rikkaat ja köyhät hilluu netissä yhtälailla. Entä TV?

    Vaikka varakas ei Salattuja elämiä katsoisikaan, löytää hän monta tapaa käyttää aikaa. Jopa sellaisia, joihin köyhempi ei pystyisi: puoli kesää viheriöllä, anyone?

    Känni on känni, oli se sitten lähikapakassa tai von rapujuhlissa.

    (Paris Hilton ja Madonna-argumentit olivat nekin aika erikoisia.)

  • Jason,

    argumenttini vaikuttavat sinusta varmasti varsin erikoisilta, koska kommenteistasi päätellen et edes ymmärrä, mitä yritän argumentoida. En ole ollenkaan kiistänyt, etteivätkö köyhät ja rikkaat Suomessa yhtä lailla tuhlaa aikaansa viihteeseen ja ryyppäämiseen. Väitteeni koski sitä, miten tämä kulutukseen kannustaminen vaikuttaa säätykiertoon.

    Oletetaan, että jokaisessa yhteiskunnassa on karkeasti ottaen yläluokka, keskiluokka ja alaluokka. Yläluokan jäsenet on oletettavasti jossakin vaiheessa 'valikoitu' sinne heidän henkilökohtaisten ominaisuuksiensa perusteella. Jos he haluavat jälkeläistensä pysyvän yläluokassa, he voivat yrittää kasvattaa ja kouluttaa heistä kilpailukykyisiä taistelussa rajoitetusta määrästä positioista huipulla. Voidaan olettaa, että keskiluokassa on paljon lahjakkaita ihmisiä, jotka mielellään kuuluisivat yläluokkaan, ja he muodostavat siis uhan yläluokan jäsenille. Taisteluun voi suhtautua monella tavalla: joskus hyökkäys on paras puolustus.

    Usein käytetään sanaa 'porvarillinen' kuvaamaan sitä kulttuuria, joka Euroopassa oli hallitsevana noin vuodesta 1800 jotakuinkin ensimmäiseen maailmansotaan asti. Porvarillisessa kulttuurissa oli omat sallitut tapansa sosiaaliseen kilpailuun statuksesta: koulutukselle annettiin suuri arvo, rikkaan liikemiehen piti olla myös taiteen tuntija tai hän oli vain moukka, ja vastaavasti ihailluimmat taiteilijat liikkuivat myös hienostopiireissä. Yhteiskunnan huipulla eläminen oli vaativaa, koska aviorikos tai julkinen juopottelu saattoivat merkitä skandaalia.

    Sitä mukaa kun porvarillinen kulttuuri on menettänyt vetovoimaansa (alkaen noin 1900), länsimaisen yläluokka on omaksunut sosiaalisessa kilpailussa "hyökkäysstrategian". Sen sijaan että itse pyrkisi olemaan ja kasvattamaan lapsistaan kansalaishyveiden esimerkkejä, monet kuuluisat ja nykyään arvostetut yläluokkaiset ihmiset ovat kannustaneet toimiin, jotka ovat tuhonneet keskiluokkaisten ihmisten edellytykset kilpailla yläluokkaisten kanssa. Yksi näistä on vaikkapa tämä kulutukseen kannustaminen, jonka "taloustieteellisenä" oppi-isänä voi pitää lordi Keynesiä.

    Jaa niin vielä tiivistys: yläluokkaisten ja muiden laiskottelussa on se ero, että yläluokkainen on jo huipulla, hänen statuksensa laskee vain, jos joku kyvykkäämpi rakentaa korkeamman vuoren.

    Laiskottelu voi olla kansakuntamme vitsaus, mutta minä yritänkin keskustella siitä, mitkä ovat edellytykset siitä eroon pääsemiseksi. Ongelman tunnistaminen on vasta ensimmäinen askel sen ratkaisemisessa.

  • Matias,

    En tosiaan ymmärtänyt argumenttiasi. Ja mitä Madonnaan ja Paris Hiltoniin tulee, ehkä tämä oli pointtisi ydin: ”Nykyajan nuoriso ei pysty antautumaan edes hävyttömyyksiin kunnolla.”

    En ole aivan varma, mutta tuntuu siltä että keskustelussa on edelleen vähän epätarkkuutta. Onkohan minulla/meillä sekoittunut kaksi eri asiaa?

    Kirjoitit: ”Laiskottelu voi olla kansakuntamme vitsaus, mutta minä yritänkin keskustella siitä, mitkä ovat edellytykset siitä eroon pääsemiseksi. Ongelman tunnistaminen on vasta ensimmäinen askel sen ratkaisemisessa.”

    Mikä tarkkaan ottaen on tämä ”ongelma”? Onko se (1) hyveiden puute ja ihmispersoonan rappeutuminen, vai onko se (2) hyveiden puute ja keskiluokan kykenemättömyys edetä yläluokkaan?

    Itse pidin ensimmäistä suurempana ongelmana. Mutta tarkoititko sinä jälkimmäistä? Kirjoitit: ”Väitteeni koski sitä, miten tämä kulutukseen kannustaminen vaikuttaa säätykiertoon.” Entä onko ensimmäisellä ja toisella mielestäsi jokin yhteys? Minkälainen se voisi olla, kausaalinenko?

    On myös kiinnostavaa, että kuvailit kulutukseen kannustamista yläluokan hyökkäystrategiaksi keskiluokkaisten pitämiseksi impotentteina keskiluokkaisina. Moni kritisoi marxismia, mutta ei kuitenkaan ole luopunut luokkataistelun retoriikasta.

    Sanoit, että ongelma on tunnistettu mutta haluat keskustella ratkaisun edellytyksistä. Kun olet tarkentanut (tulen askeleen jäljessä) mikä on mielestäsi se keskeinen ”ongelma”, olisi todella kiinnostava kuulla lisää niistä ratkaisuehdotuksista siihen.

  • Jason,

    koetetaan sitten tuoda hieman tarkkuutta tähän keskusteluun. Sinä kirjoitit: "olen täysin samaa mieltä siitä, että ”lisääntynyt vapaa-aika on käytetty lähinnä tv:n katsomiseen tai nykyään netissä”. Tämä on kansakuntamme vitsaus, ja joudun itsekin seuraamaan omaa käyttäytymistäni huolellisesti."

    Sanotaan että kansakuntamme vitsaukseksi nimeämäsi asia on vaikkapa tämä hyveiden puute ja ihmispersoonan rappeutuminen. Alkuperäisessä Lauri Järvilehdon artikkelissa sosiaalisena ongelmana nostettiin esiin yhteiskunnan yksisilmäinen talouskasvun tuijottaminen. Jotta voisimme tarkentaa keskustelua, en aio ottaa kantaa siihen, mistä nämä ongelmat koostuvat ja missä määrin ne ovat sama asia. Lähden siitä, että sekä Laurin että sinun mielestäsi suomalaista yhteiskuntaa vaivaa jokin ongelma, joka on sosiaalinen, liittyy toisten ihmisten kohtelemiseen ja yhteisvastuun kantamiseen.

    Erilaisista ongelmien määritelmistä sanon sen, että en pidä erityisen kiinnostavana kuulla ihmisten valittelevan ongelmista. Pyrin käsittelemään asian poliittisesti eli yhteisien asioiden hoidon kannalta. Silloin relevantteja kysymyksiä ovat kuka ja kenelle? Kenelle tämä asia on ongelma, onko joku siitä vastuussa ja onko järkevää tai oikeudenmukaista yrittää estää vastuullista jatkamasta vahingontekoa?

    Olette tunnustaneet jonkinlaisen yhteiskunnallisen ongelman olemassaolon. Yhteiskunta tunnetusti koostuu ihmisistä, joten jokainen yhteiskunnallinen ongelma pitäisi pystyä analysoimaan ja purkamaan ihmisten välisiin vuorovaikutuksiin. Tässä antropologialla on ratkaiseva merkitys. Joko jokainen ihminen tietää itse, mikä hänelle on parasta ja vapaudessa ratkaisee sen mukaan. Tällöin yhteiskunnallisten ongelmien kuten vaikkapa hyveiden puutteen täytyy johtua siitä, että jotkut yhteiskunnassamme aktiivisesti estävät ihmisiä toteuttamasta itseään ja vapauttaan. Tästä argumentointimallista on liberaaleja ja vaikkapa marxilaisia variantteja ja ne usein implikoivat vallitsevia luokkia vastaan tehtävää vallankumousta.

    Toinen variantti on, että ihmiset tai ainakaan suurin osa heistä ei itsenäisesti kykene huolehtimaan omasta parhaastaan, vaan yhteiskunta pitää järjestää sellaiseksi, että kyvykkäät pystyvät huolehtimaan muiden kasvatuksesta ja kurinpidosta. Tällöin yhteiskunnalliset ongelmat johtuvat siitä, että kasvattajat eivät ole kyenneet huolehtimaan tehtävistään tai he ovat laiminlyöneet niitä. Tämä on tyypillinen konservatiivinen argumentti siinä mielessä, että se tukee hierarkioiden olemassaoloa, mutta kääntöpuolena on se, että kaikki hierarkiat eivät välttämättä ole omiaan säilyttämään yhteiskuntaa kukoistuksessa. (Ja huomautus että marxilainen puhe luokkataistelusta ei ole "retoriikkaa", jos se sattuu olemaan totta, niin että ihmiset oikeasti toimivat jonkin luokkaintressin toteuttamiseksi. Ei ole sitä paitsi Marxin keksintö, hän on vain kopioinut käsitteet liberaaleilta ja muuttanut omiin tarkoituksiinsa sopiviksi).

    Keskustelu yksikertaisita kysymyksistä kuten kuka?/kenelle? on mielestäni sitä, mitä olen peräänkuuluttanut tällä foorumilla keskusteluun yhteiskunnallisista ongelmista. Ei ole syytä tehdä kuvaavan kielen passiivista sitä päätelmää, että sosiaaliset ongelmat syntyvät odottamatta ja spontaanisti. Ääneen lausuttu toivomus jokaisen sydämen kääntymyksestä ei mielestäni ole edes ensi askel jonkin sosiaalisen ongelman ratkaisussa, jos nyt saan olla vähän kriittinen.

    Kyllä varmaankin olen suunnilleen samaa mieltä noin suurin piirtein niistä yhteiskunnallisista ongelmista ja että niille olisi kiva tehdä jotain. Ratkaisuehdotukset voidaan jättää toiseen kertaan.

  • Matias,

    Ymmärrän että kysymykset kuka ja kenelle ovat hyvin tärkeitä ja kiinnostavia. En kuitenkaan ymmärrä, miten niihin voi vastata ennen kuin on kysynyt mitä. Toisin sanoen ennen kuin on määritellyt ongelman luonteen tarkastasti. Tässä mielessä on harmi, jos emme ota kantaa siihen, ”mistä nämä ongelmat koostuvat ja missä määrin ne ovat sama asia”.

    Ulkoisten tekijöiden – mm. yhteiskunnan rakenteiden ja vaurauden – suhde ihmisen persoonan kehittymiseen on aina kiinnostanut minua. Missä määrin ulkoiset tekijät ovat tai eivät ole sisäisen kasvun edellytys tai este. Kysymys on mielestäni aika perustavanlaatuinen, jopa metafyysinen, sillä se liittyy todellisuuden perustaviin lainalaisuuksiin. Minun itselläni olisi vaikea tehdä hyvällä omallatunnolla rakentavaa yhteiskuntapolitiikkaa ilman selvää ymmärrystä ja mielipidettä asiasta.

  • Matias, Jason,

    Täällähän on versonut vallan mielenkiintoinen keskustelu joululoman aikana! Vaikka käsittelemänne aiheet ovat ehkä jo osin tangentiaalisia alkuperäisen aiheen suhteen, ajattelin esittää muutaman kommentin.

    Alkuperäisen kirjoitukseni ydinajatus on, että hyvinvoinnin pitäisi olla se keskuskäsite, jonka nojalla teemme poliittisia päätöksiä – ei kasvun, tai muun sellaisen käsitteen, joka ehkä synnyttää hyvinvointia välillisesti, jos synnyttää.

    Mielestäni tämä sama pätee myös Matiaksen argumenttiin: ei ole nähdäkseni mielekästä käyttää resursseja yhtäläisen kulutuskyvykkyyden synnyttämiseen, jollei voida osoittaa, että yhtäläinen kyvykkyys kuluttaa johtaa yhtäläiseen hyvinvointiin.

    Itse epäilen, ettei näin ole: maallikolle satasen samppanja ja vitosen kuohuviini ovat sama juoma, kun taas connoisseurille ero on päätä huimaava. Resurssien tarve vaihtelee ihmisestä toiseen, ja ideaalitilanne olisi, että jokaiselle saataisiin omiin tarpeisiin ja kutsumukseen riittävät resurssit. (Esimerkiksi itse en koe vaikkapa urheiluauton lisäävän merkittävästi hyvinvointiani, mutta intohimoiselle Lamborghini-tuntijalle tilanne voi olla toinen.)

    Matiaksen argumentti keskiluokan kannustamisesta kulutukseen on mielenkiintoinen. Pitää toki paikkansa, että samanmääräinen turha kulutus sitoo keskiluokkaisen resursseja enemmän kuin yläluokkaisen. Mutta olen taipuvainen liittymään Jasonin puolelle siinä, että turha kulutus on vahingollista kaikille kansanluokille. Kehotan tutustumaan esimerkiksi Zen Habitsin tai Vehmas Assemblyn kirjoituksiin kuluttamisesta.

    Kaikkiaan tulisi mielestäni tarkastella ensin sitä, miten mahdollisimman moni voisi hyvin – ei sitä, kuinka paljon kukin kuluttaa, tai talous kasvaa.

    Mahtavaa alkanutta vuotta kaikille!

  • Tässä muuten mielenkiintoinen artikkeli päivän Hesarista:

    BKT ei ole kaikenkattava mittari

    Erinomainen pointti tuossa: "on vain yksi hyvä syy olla mittaamatta onnellisuutta: se, ettemme osaa."

  • Oskari

    Kiinnostavaa pohdiskelua ja väittelyä.

    Olen kyllä periaatteessa Matiaksen kanssa samaa mieltä. Ongelma ei ole talouskasvu, vaan hyveiden puute. Paheet vääristävät hyviä asioita.

    Talouskasvu ei sinänsä ole samaa kuin älytön kulutuskulttuuri. Pikemminkin kulutushysteria on pidemmällä tähtäimellä aidon talouskasvun este. Kulutushysteria on merkki hyveiden puutteesta ja lietsoo sitä edelleen. Paheet puolestaan johtavat järjettömyyteen ja tehottomuuteen. Näin siis jo ihan puhtaan taloustieteellisesti – menemättä asian moraaliin sen syvemmin.

    Toki olen Laurin kanssa samaa mieltä siitä, että poliitikan kannalta voisi olla fiksua mitata jotain muutakin kuin bruttokansantuotteen kasvua. Toisaalta Laurin siteeraama pontti on tärkeä: "on vain yksi hyvä syy olla mittaamatta onnellisuutta: se, ettemme osaa."

    This is no trivial concern. Huonot ja epätarkat "hyvinvointimittarit" muuttuvat helposti ideologisen taistelun välineeksi ja voivat tuottaa enemmän pahaa kuin hyvää. Vastaavasta on viime aikoina ollut konkreettisia esimerkkejä, esim. Suomen nimeäminen "maailman parhaaksi maaksi".

  • Mielenkiintoisia pointteja tähän liittyen Gallup-Healthwaysin UK Well-Being Indexin esityksessä.

    http://www.youtube.com/watch?v=q-ETnxEr8Kk

  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€