Hyvejohtajuus ja arvojohtajuus — miten ne eroavat?

Strength in NumbersEtiikka, hyve ja arvo: merkitykseltään kolme samantyypistä sanaa. Miten ne eroavat toisistaan? Onko tosiaan järkevä puhua hyvejohtajuudesta ja arvojohtajuudesta erilaisina suuntauksina?

Kirjoitan tämän artikkelin tilauksesta. Ystävä pyysi. Oikeastaan hän tarjosi haasteen. Ja olen siitä kiitollinen, sillä se on auttanut minua pohtimaan kysymystä, joka on vaivannut monia, jotka pitävät hyvejohtajuutta hyvänä tavoitteena. Ja se varmasti vaivaa jatkossakin tämän kirjoituksen jälkeen.

"Onko hyvejohtajuus yksinkertaisesti arvojohtajuutta eri nimellä?" ystäväni kysyi.

Vastaus kysymykseen ei ole helppo.

Asiantuntija tuli avuksi: "Arvo on alku, hyve on loppu", hän sanoi. Vastaus jäi askarruttamaan.

Vastaus jäi askarruttamaan, koska sen arvioimiseksi pitää ensin ymmärtää, mitä sanat 'arvo' ja 'hyve' tarkoittavat. Jo pelkkä arvon ja hyveen pohdinta antaisi eväät kokonaiselle blogille. Minun täytyy siis yksikertaistaa asiat. Ja teen sen kysymällä jotakin vielä perusteellisempaa: Mitä varten etiikka ylipäätään on olemassa? Mihin sitä "käytetään"?

Nämä kysymykset ovat tekemisessä ihmisen päämäärän kanssa. Ne liittyvät elämän tarkoitukseen.

Etiikka, arvot ja hyveet

Etiikka auttaa meitä pyrkimään kohti "hyvää", tavoittelemaan "hyvää elämää". Ja hyvään elämään liittyvät tiiviisti arvot ja hyveet. Voidaan sanoa, että arvot ovat hyvän elämän ilmenemismuodot. Arvojen kautta käsityksemme hyvästä tulee kouriintuntuvammaksi. Hyveet taas ovat ne keinot, joilla voimme toteuttaa nuo hyvän ilmenemismuodot ja siksi elää hyvää elämää. Mutta hyvä elämä on viime kädessä etiikan objekti, sen lähtökohta ja päämäärä. "Eettinen elämä" on siis sama kuin "hyvä elämä".

Mutta miten arvot ja hyveet konkreettisesti eroavat toisistaan? Muutama esimerkki saattaa auttaa vastaamaan kysymykseen.

Arvoja joista nykyaikana usein puhutaan ovat esimerkiksi

– Ympäristön kunnioittaminen
– Uskonnon vapaus
– Muiden kunnioittaminen
– Tasa-arvo
– Riippumattomuus
– yms.

Kun taas puhuessamme hyveistä tarkoitamme esimerkiksi

– Rohkeus
– Anteliaisuus
– Vilpittömyys
– Nöyryys
– Ilo
– yms.

Kun lukee edellä olevat käsitteet, vahvistuu aiempi käsitys siitä, että arvo on "jotakin" jonka mukaan eletään. Arvo on periaate, joka antaa ohjeita käyttäytymisellemme. Hyve taas on astetta käytännöllisempi käsite: hyveet auttavat elämään tiettyjen arvojen mukaisesti. Joskus samalla sanalla voidaan tarkoittaa sekä hyvettä että arvoa (esim. oikeudenmukaisuus), mutta konteksti auttaa ymmärtämään, milloin tarkoitamme arvoa ja milloin hyvettä.

Eettiset teoriat

Espanjalainen etiikan professori Manuel Guillénin selittää, että eettiset teoriat jakautuvat pääosin kolmeen ryhmään:

– Teoriat, jotka perustuvat hyötyyn.
– Teoriat, jotka perustuvat sääntöihin.
– Teoriat, jotka perustuvat hyveisiin.

Niistä kolmesta ryhmästä en ole koskaan pitänyt ensimmäistä varteenotettavana eettisenä teoriana tai mallina. Hyötyyn perustuva eettinen teoria (esim. utilitarismi) tarjoaa suhteellisen selkeän käsityksen hyvästä (hyvä = hyöty), muttei se käytännössä ole toimiva eettinen malli.

Mallin idea nimittäin on, että se auttaa ratkaisemaan tietyn ongelman. Etiikan tapauksessa ongelma on päätöksenteko. Kysymys kuuluu: "Mitä minun tulee päättää tässä tilanteessa, jotta käyttäytyisin hyvän elämän mukaisesti?" Hyödyn tavoitteluun perustuvat eettiset mallit tarjoavat vastauksen tähän kysymykseen vasta teon tai päätöksen jälkeen, kun näkee kuinka paljon hyötyä siitä on tullut. Vastaus ei aina lohduta.

Sääntöihin perustuvat teoriat ovat esim. kantilainen sääntöetiikka (deontologia). Zenon Kitionilaisen ja Senecan stoalaisuus puolestaan on hyvä esimerkki hyveisiin perustuvista teorioista.

Deontologia ja stoalaisuus tarjoavat myös liian kapean lähestymistavan ihmisen käyttäytymiseen. Normatiivisilla teorioilla on selkeä käsitys siitä, "mitä saa tehdä ja mitä ei"; kun taas hyve-etiikka auttaa vastaamaan kysymykseen, "miten asiat tehdään". Kummassakin tapauksessa ihmisen käyttäytymisen aito päämäärä — hyvään pyrkiminen — voi jäädä helposti varjoon, kun normit tai hyveet saavat liian tärkeän aseman. Ilman niiden päämäärää ja olemassaolon perustaa, ilman "hyvää", kantilainen sääntöetiikka ja stoalainen hyve-etiikka johtavat viime kädessä tyhjään ja tarkoituksettomaan elämään.

Aiemmin sanoin, että etiikka auttaa meitä pyrkimään "hyvään", tavoittelemaan "hyvää elämää". Jos etiikkaa tarkastellessa unohdamme äsken sanotun ja keskitymme liikaa arvoihin tai hyveisiin, voimme saada aikaan vääristyneen kuvan etiikasta. Arvoista tulee tyhjiä, onttoja sääntöjä, ja hyveistä tulee kylmää käytännön protokollaa. Arvoetiikka johtaa keinotekoisen joustamattomaan asenteeseen, josta puuttuu elämän ilonpilkettä, ja hyve-etiikka ajaa ihmisen ylimieliseen ja maailmasta etääntyneeseen asemaan. Arvoetiikasta tulee halpa normatiivinen etiikka ja hyve-etiikka tulee räätälöity stoa.

Aristoteelis-tomistinen eettinen realismi on puolestaan mielestäni kaikista kokonaisvaltaisin eettinen teoria. Se ottaa huomioon tasapainotetulla tavalla normit ja hyveet ja pitää aina päämääränään hyvän elämän – hyvän – tavoittelua. Se tarjoaa ihmisluontoon nojautuvan käsityksen hyvästä, josta seuraa käyttäytymissäännöt, jotka parhaiten toteutetaan hyveiden avulla. Eettinen realismi näyttää siis suuntaa ja kertoo, miten siihen päästään.

Tosin eettistä realismia kutsutaan myös hyve-etiikaksi (termi "Aristoteleen hyve-etiikka" on hyvin yleinen). Haluan tässä yhteydessä kuitenkin korostaa, että se poikkeaa perusteellisesti stoalaisesta hyve-etiikasta.

guillen

Alexandre Havardin kehittämä hyvejohtajuus perustuu eettiseen realismiin. Sana 'hyvejohtajuus' ei saa johtaa harhaan eikä hyveille saa suoda liian suurta roolia ilman hyvään pyrkimistä. Havard tarjoaa erinomaisuuden mallin, jossa erinomaisuus ei ole itseisarvo vaan keino päämäärän saavuttamiseksi. Hyvejohtajuus ei saa olla sinänsä tavoitteena – toisin kuin kirjoituksen alussa kirjoitin – vaan ohjenuorena.

Arvo ei ole alku eikä hyve ole siis loppu.

Santi Martínez

Kirjoittaja Santi Martínez on valtiotieteiden maisteri ja MBA. Santi toimii johtajuuskouluttajana Providentia Oy:ssa, opettaa yritysvastuuta ja etiikkaa Aalto-yliopistossa sekä johtajuutta ja liike-elämän etiikkaa Keniassa. Santin lempiaiheita ovat onnellisuuden ja vapauden välinen yhteys sekä motivaatioon liittyvät kysymykset.

 
  • Tällaista kirjoitusta olen odotellut pitkään. Itsekin törmään joskus kysymykseen, onko hyvejohtajuus vaan arvojohtajuutta uudella nimellä?

    Allekirjoitan 90% kolumnisi sisällöstä, mutta 10% "vastauksesta jäi arveluttamaan". 😉

    Pidin näistä keskeisistä löydöistä:

    "Arvo on periaate, joka antaa ohjeita käyttäytymisellemme. Hyve taas on astetta käytännöllisempi käsite: hyveet auttavat elämään tiettyjen arvojen mukaisesti."

    Ja:

    "Arvoista tulee tyhjiä, onttoja sääntöjä, ja hyveistä tulee kylmää käytännön protokollaa." (Siis ilman eettistä realismia.)

    Mutta enpä tiedä pitääkö tämä paikkansa:

    "Havard tarjoaa erinomaisuuden mallin, jossa erinomaisuus ei ole itseisarvo vaan keino päämäärän saavuttamiseksi. Hyvejohtajuus ei saa olla sinänsä tavoitteena – toisin kuin kirjoituksen alussa kirjoitin – vaan ohjenuorena."

    Nimittäin itse sain kirjasta sellaisen kuvan, että hyvejohtajuus on SEKÄ keino päämäärän (=hyvän elämän) saavuttamiseksi ETTÄ itseisarvo (=hyvää elämää).

    Tämä olisi sopusoinnussa myös hyveen klassisen määritelmän mukaan, ainakin jos muistan oikein, jossa hyveet on samaan aikaan tie "onnellisuuteen" (eudaimonia, hyvä elämä) että itse tätä onnellisuutta.

    Onko hyve sittenkin sekä alku että loppu?

    Ajatuksia?

  • Niin, vielä pitäisi konkretisoida se ero hyvejohtajuuden ja arvojohtajuuden välillä … nimittäin nyt ollaan liikuttu aika teoreettis-painotteisella tasolla, tosin tämä järjestys on oikea.

    Hmm…tai en tiedä: tuo maininta siitä, että hyve (ja näin hyvejohtajuus) on arvoa (ja näin arvojohtajuutta) astetta KONKREETTISEMPI käsite tekee asiat selväksi.

    -kö?

    Tuli muuten mieleen, että käsite "aristoteelis-tomistinen" voi tuntua joistakin aikamoiselta sanahirviöltä! Kysymyksessä on siis älyllinen ja moraalinen perinne, joka juontaa juurensa Aristoteleen (384-322eKr) ajattelusta ja jota Tuomas Akvinolainen (1225-1274) jalosti edelleen.

    Voidaan sanoa, että kyseessä on koko eurooppalaisen kulttuurimme kivijalka.

    Kivijalkaa laiminlyötiin jotakin vuosia, mutta sittemmin sen arvo on noussut uudelle tasolle, kun nykykulttuuri hapuilee epävakaassa etiikka- ja taloustilanteessa ja etsii voiman lähteitä.

    Tuomas Akvinolainen on englanniksi Thomas Aquinas, siitä sana "tomismi" (Thomism).

  • Santi

    Kiitos Jason ja anteeksi kun palaan keskusteluun vasta nyt.

    Ensinnäkin ihailen sinun pedagogista kykyäsi havaita, mitä voi olla lukijoille vaikeasti ymmärrettävissä, ja selittää sitten asian selkokielellä. Nostan hattua!

    Ensimmäisessä kommentissasi kirjoitit:

    "Nimittäin itse sain kirjasta sellaisen kuvan, että hyvejohtajuus on SEKÄ keino päämäärän (=hyvän elämän) saavuttamiseksi ETTÄ itseisarvo (=hyvää elämää).

    Tämä olisi sopusoinnussa myös hyveen klassisen määritelmän mukaan, ainakin jos muistan oikein, jossa hyveet on samaan aikaan tie 'onnellisuuteen' (eudaimonia, hyvä elämä) että itse tätä onnellisuutta."

    Iloitsen kun tuot onnellisuuden käsitteen kehiin. Itse olen samaa mieltä sen kanssa siitä, että onnellisuus on samaa kuin hyvää elämää ja että hyvä elämä tuottaa onnellisuuden. Mutta olen myös pohtinut asiaa ja tullut siihen johtopäätökseen, että onnellisuus on (ehkä ennen kaikkea) osallistumista Hyvään. Tämä tapahtuu mm. hyveiden kautta. Siksi hyveet eivät saa olla päämäärä.

    Pohditaan lisää. Onnellisuus on mielestäni elintärkeä käsite hyvejohtajuudessa.

  • Tommy Hellsten olohuoneessa
  • Hyvejohtajuuskoulutukset
  • Osta Hyvejohtajuus-kirja hintaan 19,90€