Ensinnäkin ihailen sinun pedagogista kykyäsi havaita, mitä voi olla lukijoille vaikeasti ymmärrettävissä, ja selittää sitten asian selkokielellä. Nostan hattua!

Ensimmäisessä kommentissasi kirjoitit:

"Nimittäin itse sain kirjasta sellaisen kuvan, että hyvejohtajuus on SEKÄ keino päämäärän (=hyvän elämän) saavuttamiseksi ETTÄ itseisarvo (=hyvää elämää).

Tämä olisi sopusoinnussa myös hyveen klassisen määritelmän mukaan, ainakin jos muistan oikein, jossa hyveet on samaan aikaan tie 'onnellisuuteen' (eudaimonia, hyvä elämä) että itse tätä onnellisuutta."

Iloitsen kun tuot onnellisuuden käsitteen kehiin. Itse olen samaa mieltä sen kanssa siitä, että onnellisuus on samaa kuin hyvää elämää ja että hyvä elämä tuottaa onnellisuuden. Mutta olen myös pohtinut asiaa ja tullut siihen johtopäätökseen, että onnellisuus on (ehkä ennen kaikkea) osallistumista Hyvään. Tämä tapahtuu mm. hyveiden kautta. Siksi hyveet eivät saa olla päämäärä.

Pohditaan lisää. Onnellisuus on mielestäni elintärkeä käsite hyvejohtajuudessa.

Hmm…tai en tiedä: tuo maininta siitä, että hyve (ja näin hyvejohtajuus) on arvoa (ja näin arvojohtajuutta) astetta KONKREETTISEMPI käsite tekee asiat selväksi.

-kö?

Tuli muuten mieleen, että käsite "aristoteelis-tomistinen" voi tuntua joistakin aikamoiselta sanahirviöltä! Kysymyksessä on siis älyllinen ja moraalinen perinne, joka juontaa juurensa Aristoteleen (384-322eKr) ajattelusta ja jota Tuomas Akvinolainen (1225-1274) jalosti edelleen.

Voidaan sanoa, että kyseessä on koko eurooppalaisen kulttuurimme kivijalka.

Kivijalkaa laiminlyötiin jotakin vuosia, mutta sittemmin sen arvo on noussut uudelle tasolle, kun nykykulttuuri hapuilee epävakaassa etiikka- ja taloustilanteessa ja etsii voiman lähteitä.

Tuomas Akvinolainen on englanniksi Thomas Aquinas, siitä sana "tomismi" (Thomism).

Allekirjoitan 90% kolumnisi sisällöstä, mutta 10% "vastauksesta jäi arveluttamaan".

Pidin näistä keskeisistä löydöistä:

"Arvo on periaate, joka antaa ohjeita käyttäytymisellemme. Hyve taas on astetta käytännöllisempi käsite: hyveet auttavat elämään tiettyjen arvojen mukaisesti."

Ja:

"Arvoista tulee tyhjiä, onttoja sääntöjä, ja hyveistä tulee kylmää käytännön protokollaa." (Siis ilman eettistä realismia.)

Mutta enpä tiedä pitääkö tämä paikkansa:

"Havard tarjoaa erinomaisuuden mallin, jossa erinomaisuus ei ole itseisarvo vaan keino päämäärän saavuttamiseksi. Hyvejohtajuus ei saa olla sinänsä tavoitteena – toisin kuin kirjoituksen alussa kirjoitin – vaan ohjenuorena."

Nimittäin itse sain kirjasta sellaisen kuvan, että hyvejohtajuus on SEKÄ keino päämäärän (=hyvän elämän) saavuttamiseksi ETTÄ itseisarvo (=hyvää elämää).

Tämä olisi sopusoinnussa myös hyveen klassisen määritelmän mukaan, ainakin jos muistan oikein, jossa hyveet on samaan aikaan tie "onnellisuuteen" (eudaimonia, hyvä elämä) että itse tätä onnellisuutta.

Onko hyve sittenkin sekä alku että loppu?

Ajatuksia?